torstai 31. toukokuuta 2012

Pelon Sirpaleet (Shattered, 1991)

Hmm, mitäköhän Wolfgang Petersenille kuuluu? Mies joka teki itsensä arvostetuksi loistavalla Sukellusvene U-96:lla, kunnolla tunnetuksi mainiolla Tulilinjalla, ehti siinä välissä tehdä kasariklassikon Päättymätön Tarina ja aliarvostetun scifistelyn Vihollisen Armoilla, on jo vuosia työntänyt itseään kerta kerralta syvemmälle unohduksen suohon. Sitten vuonna 2006 ilmestynyt Poseidon taisi upottaa miehen sinne minne se laivakin oli menossa, koska eipä sen jälkeen ole herra saanut muuta aikaiseksi kuin tämän kaltaiset pohdiskelut.

Sinne Sukellusveneen ja Tulilinjalla väliin sijoittuu myös tämä Pelon Sirpaleet, joka ei elokuvana maailmoja järkytä, mutta on varsin mainio HItchcockiaaninen jännäri.

Daniel ja Judith Merrick (Tom Berenger ja Greta Scacchi) ajautuvat auto-onnettomuuteen jonka seurauksena jälkimmäinen saa pieniä naarmuja, mutta Dannyboy ruhjoutuu näyttämään Ihmenelosten Möykyltä. Nopeasti käydyn, mutta pitkäksi tarkoitetun kuntoutuksen ja leikkausten avustuksella Dan on oma komea itsensä ja kehokin liikkuu soveliaalla tavalla, mutta muisti se vain pysyy poissa ja edessä ovat klassiset pikavälähdykset joissa ei aluksi tunnu olevan mitään järkeä, mutta jotka ovat viitteitä siitä mitä oli todellisuudessa tapahtunut.
Dan löytääkin filmirullan jonka kuvissa Judith bylsii jonkun tuntemattoman tummahiuksien miehen kanssa ja se herättää ymmärrettävää suuttumusta. Seuraavaksi Danin bisneskumppani Jeb (Corbin Bernsen) kertoo, että Dan oli vaatinut eroa Judithista ja Jebin vaimo Jennie (Joanne Whalley-Kilmer) puolestaan vihjaisee, että olihan se hieman outoa kuinka tuollaisessa kolarissa Judith selviytyi lähes koskemattomana kun taas Dan saa kertoa että "i am not an animal!" Siispä Dan alkaa uskomaan, että kenties Judith halusi hänet hengiltä hänen halutessaan avioeron koska vaimolla oli suhde toisen miehen kanssa, jonka nimeksi paljastetaan Jack Stanton (Scott Getlin).
Kohta Dan tapaa yksityisetsivä Gusin (Bob Hoskins) jonka oli ilmeisesti palkannut ennen onnettomuuttaan ja haluaa nyt jatkavan työtään, ja tutkimusten varjossa alkaa vaikuttamaan siltä että Dan haluttiin saada hengiltä juuri kuten epäiltiinkin.
Mitä jos Jack Stantonkin olikin Judithin rakastaja jonka Dan ampui kännipäissään hengiltä ja Judith oli koettanut auttaa miestään hävittämään ruumiin sinä iltana kun he joutuivat auto-onnettomuuteen ja nyt Gusin tutkimukset saattavat paljastaa Danin murhaajaksi. Stantonin ruumis on piilotettu romulaivaan joka olisi tarkoitus upottaa mereen juuri Danin ja Jebin firman toimesta. Vautsi vau! Paitsi että get this, se ruumis siellä laivassa onkin Daniel Merrick ja muistiaan etsivä Daniel Merrick onkin itse Jack Stanton. Ai niin, toi oli sitten spoileri. Hahaha!

Pelon Sirpaleet ei kenties twistijännärinä ole se kaikkein yllättävin, mutta sen käänteet ja pohjatarina ovat tarpeeksi tenhoavia jotta sen katsoo mieluusti läpi ja pitää ainakin enimmäkseen näkemästään. Ja onhan tuo muistinsa menettänyt mies saa selville olevansa murhattu mies aika hauska jippo. Siellä on joukossa joitakin kauneusvirheitä, kuten Joanne Whalley-Kilmerin huojuva näytteleminen joka ei oikein istu muiden asiansa vakavammin ottavien sekaan. Whalley-Kilmer on kuin Phoebe Buffay Stringer Bellien seurassa. Bob Hoskinsin räkäinen röhkiminen sentään on jotenkin perusteltua, koska hän esittääkin sellaista puolilimaista yksityisetsivää, mutta Whalley-Kilmer vaikuttaa vain saaneen väärän käsityksen elokuvan lajityypistä. Toisaalta olisi ollut mukavampi jos Hoskinskin olisi esiintynyt vakavasti, sillä ymmärrettävästi parhaiten tämän elokuvan jännitys toimii kun ei pelleillä. Joten vaikka osa kevyemmin esiintyvistä näyttelijöistä tekeekin ihan hyvää työtä, niin vakuuttavampia ovat Berenger ja muut synkemmin osaansa eläytyvät henkilöt.

Suuri plussa on annettava musiikin käytölle, joka ei missään vaiheessa peitä mitään alleen vaan tukee tukee erinomaisesti kuvassa olevaa. Alan Silvestri maustaa musiikkiaan sopivalla määrällä Bernard Herrmannia.

On ihan siinä ja siinä onko Pelon Sirpaleet erinomainen elokuva, vaiko vain hyvä elokuva, joten puolikas tähti lisää saattaisi olla paikoillaan.

Tähdet: *** 
Pelon Sirpaleet

tiistai 29. toukokuuta 2012

Matokuningas (1993)

Jokunen vuosi takaperin ollessani iltasella kaupungilla, läheisyydessäni kulkivat kaksi teinityttöjä ja kohta toinen heistä katsoi minua läheltä ja sanoi "kuka toi on? ai se on joku random." Ja randomista puheen ollen, siten valikoitui katsottavaksi tämänkertainen elokuva.

Pimeässä tapahtuu. Joukko nuoria poikia möyryää taskulamppujen valossa kaivamassa maata. Onko tämä Kärpästen Herra? No melkein ainakin, sillä nämä mukulat keräävät matoja, kunnes isommat huligaanit varastavat ne ja Peter Franzen on vihainen. Katsokaas kun Franzen on Iiro, eräänlainen matokauppiaiden Kummisetä joka johtaa toribisneksiä kovalla kädellä. Mutta aina on olemassa kilpailijoita joka tunkeutuvat samalle reviirille.
Varsinainen tähti on kuitenkin Jan Michael Vincentin näköinen Masa (Joona Salmi), joka on Iiron pikkuveli ja samalla hänen uskottu miehensä. Masa saa tehtäväkseen etsiä itselleen uuden ja tehokkaan matometsästäjäsidekickin ja sitä kautta tavataan Hara (Jussi Sarvikivi), jonka kanssa nostetaan esille selviä seksuaalisen heräämisen merkkejä.
Masa on se kova poika, eli tuhannen panon mies. Kun taas Hara on viaton neitsyt, joka saa tätä menoa tietää mikä se todellinen Häräntappoase oikein on.
Kilpaileva jengi varastaa Haralta Iiron rahat, joten nyt hänen tulisi korvata menetys auttamalla tuhomalla Venäläisten viinakatrokarien alkoholivarasto ja ilmeisesti merikapteeni juo ne. Lopussa Darkman (?) saapuu paikalle ja Iiro on lyöttäytynyt yhteen kilpailijoiden kanssa.

Matokuningas on jälleen yksi niistä elokuvista jonka toki tiesin olevan olemassa, mutta minulla ei ollut mitään ymmärrystä siitä, että kyseinen elokuva on myös itselläni, saati sitten mielikuvaa siitä miten olen päätynyt sen kokoelmiini hankkimaan.
Roskiin lensi.

Vahvasti homoseksuaalinen elokuva, joka varmasti mahdollisen uusintaversioinnin kohdatessaan painottaisi enemmän orastavaa miesten välistä ystävyyttä Brokeback Mountainin tavoin. Se matobisnes ei gangsteriteemana ole kovinkaan kiinnostava, joten pötkylällä saa olla toisenlainen merkitys. Siitä viitteenä merimiehet haikailemassa "laivapoikia" ja tapa millä Franzen hivelee Haran olkapäätä sanoessaan "se on mulla hommissa."
Tälläisenään tämä on nuorisodraama joka ei missään vaiheessa tunnu kouraisevan kovinkaaan syvältä ja hahmot jäävät tarinan ohella hyvinkin pinnallisiksi. Kyseessä on kuitenkin helppoa katseltavaa jossa on mukana jonkinlaista nuoruuden amatööri-intoa.

Kylläpä Peter Franzen näytti vuonna 1993 Apinoiden Planeetan Corneliukselta.

Tähdet: *
Matokuningas

maanantai 28. toukokuuta 2012

Movie monday: Nolo suosikki

"Meillä kaikilla on sellainen. Joillakin jopa useampia. Elokuva, jonka tietää olevan huono ja tyhmä, mutta josta silti pitää jostain käsittämättömästä syystä. Ei siitä pitämisestä tarvitse välttämättä niin hävetä, vaikkei sitä nyt aina niin suuresti esille toisi."

Minä en nyt oikein tiedä mitä tähän vastaisi. Puhummeko nyt guilty pleasurereista? Mutta jokainenhan tätä blogia lukenut tietää, että minä pidän aika p*skoista elokuvista, joten ei minua nolota oikeastaan mikään. Stallonen Cobra on aivan loistava leffa, vaikka sen olemassaolo varmasti nolottaa useampaakin ihmistä.
Mario Van Peeblesin Solo sai minulta aika ilkeän kohtelun ja silti se edelleen komeilee hyllyssä The Boston Stranglerin ja Firewalkerin seurassa.
Robot Monster on silkkaa hubaa. Kuten myös Komeromörkö.
Parker Kane, Pekko ja Massahurmaaja, Teho-osasto: Näin kaikki alkoi, Dallas - J.R: n paluu, Ritariässä 2000, etc.

Hmm, tehdäänpä niin, että vastaukseni löytyköön vhs-hyllyni toiselta riviltä.

Vanilla Icen mestariteos COOL AS ICE

Sen lisäksi että Vanilla Ice on aivan hiton hyvä muusikko, on hän luonnollisesti myös aivan järjettömän hyvä näyttelijä. Öö, okei.

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Marilyn Manson: Lest We Forget / videos (2004)

Uskokaa tai älkää, mutta tutustuin Marilyn Mansonin musiikkiin radion avustuksella. Tiedän, kuulostaa uskomattomalta.
Radion tasapaksua puuroa kuunnellessa on vaikea kuvitella sieltä löytävän mitään muuta kuin tunnottomuutta, mutta kun Portrait of an American Family (1994) ilmestyi, niin Radio Mafiassa soitettiin kappaletta Dogma ja jukranpujut kun se kuulosti hyvältä.
Kuitenkin varsinainen Manson-innostukseni levisi lattialle samoihin aikoihin kun se teki valtaosassa maailmaa, eli Antichrist Superstarin (1996) ilmestyttyä ja tovin yhtye nimeltä Marilyn Manson tuntuikin kovimmalta jutulta ikinä. No, toki Mechanical Animalsin aikana sitä tuli sanottua itselleen, että onhan se kiva kun yritetään muuta, mutta Scary Monsters oli jo tehty. Kuitenkin vaikka suurin into onkin jo ajan myötä laantunut, niin vasta mielestäni tarpeeton Tainted Love-coveri oli ensimmäinen merkki siitä, että kenties Mansonin kannattaisi siirtyä muihin hommiin ja sitten vuoden 2007 levy Eat me, Drink Me alkoi vakuuttelemaan ajatusteni olevan oikeassa. Silti vielä kuluvan vuoden julkaisu Born Villainkin on tullut ostettua, että se siitä sitten.
Palatakseni kuitenkin siihen kuinka kova juttu Marilyn Manson aikoinaan oli, niin sen lisäksi että tuli ostettua yhtyeen paitoja, joista pari hyvin kulunutta on edelleenkin tallella, niin sitä itse silkkipainon ihmeen avulla tuli tehtyä omiakin god of fuckeja. Eli joo.

On ollut mielenkiintoista huomata kuinka esimerkiksi My Life With The Thrill Kill Kult, White Zombie ja Marilyn Manson ammentavat ideoitaan samoista lähteistä, mutta synapulputuksia ja shockrokkia lukuunottamatta ne eivät juurikaan samalta kuulosta ja eivät esitä "samoja" ideoitaan samalla tavalla. Jos TKK on Russ Meyeria, White Zombie on Roger Cormania, niin Marilyn Manson on jotain Lucio Fulcia. Mansonin musiikillinen näkemys on edellisten yhtyeiden tavoin kovasti kauhuun kallellaan, mutta ei niin sarjakuvamaisen värikästä kuin heillä. Ja siitä pääsemmekin Mansonin musiikkivideoihin, jotka yllättäen ovat tuntuneet ajan myötä vain muuttuvan koko ajan kömpelömmiksi ja halvemman oloisiksi, kun yleensä yhtyeiden videoita seuraamalla huomaa resurssien kasvaessa musiikkivideoidenkin muuttuvan isommiksi ja varmemmiksi. Siis aivan samalla tavalla kuin jonkun Michael Bayn kehitys Bad Boysista Transformersiin. Samaa kamaa, mutta vakaammalla kädellä tehtynä. Joten Mansonin musiikkivideot ovat mielenkiintoisimmillaan alkupuolella kun katselee hyvinkin creepyn oloisia Sweet Dreamsia ja Dope Hatia, kun taas jotkut myöhemmät tuotokset ovat edelleen kuvaukseltaan ja värityksiltään tyylikkäitä, mutta ovat muun varsinaisen sisältönsä puolesta olankohauttajia. Etenkin tämän Lest We Forget-kokoelman täkyksi pistetty Depeche Moden Personal Jesuksesta tehty versio on sekä musiikillisena versiointina että videona yksinkertaisesti tylsä ja ennalta-arvattava.

Olen nähnyt tätä Lest We Forgetin dvd:tä myytävän jossain nettikaupassa myös erillisenä julkaisunaan, mutta epäilen kyseessä olleen jonkinlainen bootleg, mutta enpä pahemmin välitä kun kerran tämä cd/dvd-painos tuli jo hankittua saman tien sen ilmestyttyä. Mutta jos sellaisen löytää, niin se saattaa olla järkevämpi ostos jo Mansonin cd:t omistaville henkilöille, sillä varsinainen kokoelmalevy ei musiikillaan suuria yllätyksiä tarjoa, paitsi tietenkin sen yllätyksettömän Personal Jesus-coverin muodossa jonka senkin saa tarvittaessa omana singlejulkaisunaan. Suurin plussa tässä cd/dvd-versiossa onkin se dvd joka kokoaa yhteen 20 + Mansonvideota ja niitähän katsoo ilokseen, sillä huonoimmillaankin ne ovat vähintään katseltavia ja parhaimmillaan pirun tyylikkäitä minielokuvia. Ja kun ne minielokuvat useammin kuin kerran näyttävät siltä kuin joku olisi pistänyt tehosekoittimeen Yöportieerin, The Beyondin ja Lost Highwayn (tajusitteko?), niinpä kuten Tod Browning sanoisi: "FREAKS!"

Niin ja sanoin plus siksi, että siellä on jokunen määrä pääsiäismunia joukossa.


En tosin oikein ymmärrä sitä, että jos valitsee play allin, niin videot näytetään uusista vanhaan, kun taas saadakseen ne katsottua oikeassa aikajärjestyksessä on kuljettava video indexin, eli levyn scene selectionin kautta. Edellisen tapauksessa se ei kuitenkaan näytä niitä kuitenkaan aivan käänteisessä järjestyksessä, joten kuten Spock asian ilmaisi: "highly illogical."

Vielä tähän loppuun voisinkin kertoa siitä kuinka tämän kokoelman ilmestymisen aikoihin notkuin edesmenneessä Diskantti-levykaupassa ja sinne tuli eräs äiti jonka yläasteella ollut poika oli toivonut tätä kokoelmaa syntymäpäivälahjakseen. Kyseinen nainen kysyi myyjältä millaista musiikkia tämä Marilyn Manson oikein on ja myyjä siirsi kysymyksen minulle, koska olin kuulemma jonkinlainen ekspertti asiassa. Kuvailin yhtyeen musiikkia suurinpiirtein samoin kuin olen tehnyt nyt tämänkin kirjoituksen yhteydessä, mutta sanoin lopuksi tuolle naishenkilölle, että liekö sillä väliä minkälaisesta tavarasta on kyse, kun mukana on dvd jota ikärajan mukaan ei saisi tuolle muksulle hankkia. Ja niin jäi poika ilman Mansonia.

Tähdet: ****
Marilyn Manson: Lest We Forget / videos

Rob Zombie: Past, Present & Future / videos (2003)

Tutustuin Rob Zombien aivoituksiin aika myöhäisessä vaiheessa, vasta White Zombien Astro Creepin avustuksella ja siitäkin nimenomaan More Human Than Humanin kautta ja sekin herätti alunperin kiinnostuksen pääosin Blade Runner-viittauksensa vuoksi, mutta kun se ensikosketus oli tehty oli se menoa kuin Speed Racerilla. Sinänsä hassua on, että nähdessäni kuvia Astro Creepin ajalta, olin jo heti tuomitsemassa Rob Zombieta jonkinlaiseksi Al Jourgensen-kopioksi ja sitä kautta White Zombieta Ministry-imitaattoreiksi. Hyvä vaan että olin väärässä. Myöhemmin Zombiesta on tullut enemmänkin mieleen Coffin Joe.

Minä en suuremmin arvosta Rob Zombieta elokuvaohjaajana, mistä kielivät jo aika negatiiviset arvosteluni elokuvista Halloween ja Halloween 2. Vähintään yhtä vähän pidin House of 1000 Corpsesista ja Devil's Rejectsista, joista etenkin jälkimmäinen saa minut ajattelemaan ihmisten olevan idiootteja, sillä se on joidenkin mielestä ainakin melkein mestariteos. Väliäkö tuolla, sillä mitä musiikkiin tulee pidän herra Zombieta lähestulkoon nerona, joten kuka välittää jos en hänen elokuvistaan pidä.
Pidin hänen elokuvistaan tai en, niin silti sekä niiden että etenkin musiikkinsa kautta totean, että tällä miehellä on mielikuvitusta ja se välittyy jopa niiden sontaelokuvien kautta. Suurin ongelmani Zombien elokuvien kanssa onkin siinä, että jokainen niistä on tuntunut pelkältään vanhempien elokuvien tribuuteilta ja kun niistä kunnianosoituksista kukin kohdistuu johonkin yliarvostettuun Hills Have Eyesiin, niin se kävi vanhaksi jo ennen alkutekstejä.

Silti Zombien trashestetiikka, sarjakuvamaisuus ja jopa se Hills Have Eyesismi toimivat lyhyemmässä mitassa ja siksipä musiikkivideoiden kautta minä arvostan Zombieta jopa ohjaajana.

White ja Rob Zombien videot, jotka ovat pääosin juuri herra Zombien ohjaamia ja selvästikin ideoimia, ovat aivan täyteen pakattua technicolorhuumaa, popkulttuuriviittauksia ja niin energistä menoa, että sitähän meinaa hengästyä jo ajatellessa niitä. Videot kestävät myös hyvin uusintakatseluja, sillä edes Matrixin Arkkitehti ei ehtisi näkemään kaikkea kerralla.
Sen sijaan, että erikseen rupean listaamaan kaikkea näkemääni - joka sekin on varmasti vain murto-osa kaikesta - tyyydyn vain videon avulla näyttämään minkälainen maailma on Zombien maailma.

En ole missään törmännyt erikseen Zombien videokokoelmaan, mutta Past, Present & Future-kokoelman bonuksena on dvd joka sisältää kaikkiaan 10 kappaletta White ja Rob Zombie-videota, joten se on mainiota se. Ystäväni tosin väittää, että kyseisen videodvd:n saisi myös omana erillisenä julkaisunaan, mutta kyseessä lienee sitten mahdollisesti vain tietylle markkina-alueelle tehty painos, sillä itse en ainakaan ole sellaiseen törmännyt. Ja toisaalta, miksi olisin sellaista edes etsinytkään, kun minullahan on se jo ja parempihan se on cd/dvd-kombona ostaa.

Jos sarjakuvaindustrial ja kauhuestetiikka ovat sinun alaasi, ovat myös Zombien videot mahdollisesti makuhermojasi helliviä, siitäkin huolimatta että videot ovat "all are edited versions."

Tähdet: ****
Rob Zombie: Past, Present & Future / videos

lauantai 26. toukokuuta 2012

Erasure: Hits! The Videos (2003)

Jos jokin kasarisynapopakteista oli imagoltaan ns. gay, niin se ei ollut Frankie Goes To Hollywood, vaan Bronski Beat, mutta Erasure teki kaikkensa ollakseen ainakin lähellä. Ja mikä ettei, kyllähän höyhenpuuhkat, vaaleanpunaisuus ja fetissit sopivat hyvin yhteen Vince Clarken muovisten soundien ja Andy Bellin heleän laulun kanssa ja tämän videokokoelman avaava villin lännen teemainen Who Needs Love Like That-video kiteyttää koko Erasuren. Sillä siinä missä kasaripopparit muistuvat mieleen helposti joko uusromantikkoina Duran Duranin ja Spandau Balletin tavoin, taikka murjotusnaamoina Depeche Moden ja Pet Shop Boysin tyyliin, niin Modesta heti alkajaisiksi omilleen lähteneen Clarken Bellin kanssa pystyyn nostama Erasure oli heti alusta asti niin camppia, että grillimakkarat jäivät toiseksi ja se toimi, sillä Erasuren biisit olivat tarttuvat kepeitä ja imago aikaansa sopivan nolostuttava. Toki ajan myötä Erasurekin koki sen tyypillisen vakavoitumisen, mutta tokihan jokainen Nightbirdiin saakka levyjä seurannut voi todeta, että nostatus oli vielä tuolloinkin heliumin tasoa. Sanon Nightbirdin siksi, että jostain syystä siihen on pysähtynyt minulla tämän yhtyeen seuraaminen. Nightbird on hyvä levy, joten ehkä halusin jättää itselleni hyvän kuvan heistä, enkä riskeerata mahdollisuutta kohdata uusi Other People's Songs, joka sisältää aivan kauheita coverversioita. Mikä on hassua, sillä aiemmat Abbacoverit toimivat kuin häkä keuhkoihin.
Oma varsinainen suosikkini yhtyeen tuotannosta on Chorus, jonka kasetti oli aikoinaan niin ahkerassa soittokierrossa, että paskaksihan se sitten meni.

Hits! on kahden dvd:n pakkauksena hyvin kattava videokokoelma ja ensimmäinen levyistä keskittyykin kaikkiaan 35 raidan verran yhtyeen varsinaisiin musiikkivideoihin ja kakkoslevy sitten muuhunkin.

Musiikkivideot ovat tyypilliseen tapaan joko hupsuilla ja kömpelöillä efekteillä varustettuja elokuvallisia tarinoita, kuten tuo aiemmin mainitsemani villin lännen juttu, (oma suosikkini on Ship Of Fools, joka visuaalisuudellaan tuo kovasti mieleeni Tarsemin elokuvat) taikka yksinkertaisia toinen soittaa jotain instrumenttia, toinen laulaa kameralle-videoita, jotka eivät siis juuri eroa niistä bändi soittaa hylätyssä tehtaassa-videoista.
Yllättävän vähän ollaan turvauduttu keikkamateriaalista koostettuihin videoihin. Joten vaikka 35:n videon aikana duon esiintyminen valo- ja väriefekteissä saattaa alkaa kyllästyttämään pidemmän päälle, niin ainakin lähes jokaiseen videoon on kuvattu materiaalia juuri sitä varten, eikä turvauduttu jonkinlaiseen ulkopuoliseen apuun.

Suurin osa videoista ovat hyvin halvan ja kömpelön näköisiä, mutta kaikenlaisia videoefektejä on ollut pakko käyttää ja siispä tarjolla on runsaasti reunoilta rikkonaista bluescreenia ja venyvää kuvaa, mutta hauskaa on ja musiikki jää soimaan päähän, halusi tai ei.

Kakkoslevy ei jää sisältömääränsä vuoksi ensimmäisen levyn varjoon ja tarjolla onkin villiintynyt lauma livetaltiointeja vuosien 1986 ja 1996 väliltä, vaihtoehtoisia eri markkina-alueille tehtyjä videoita ja muuta tämänkaltaista sälää.
Lisänä on vielä röykkiö sekalaisia haastatteluita, jotka eivät ehkä ole hirveän syvältä luotaavia, mutta ovat ihan kivoja maistiaisia ja niistä kuitenkin paljastuu kaikki tarvittava. Clarke kuulostaa välillä aika katkeralta siitä, ettei hän Erasuren kanssa ole saanut mielestään sen ansaitsemaa arvostusta verrattuna muihin aikalaisyhtyeisiin.

Hits! on hyvin kattava paketti josta ei hirveästi löydä sisällön laajuuden vuoksi valittamista, eli kamaa on kuin Tony Montanalla.
Mutta kuten Erasuren musiikkilevyjenkin kohdalla, niin kokonaisuus on toki hyvässä, mutta myös pahassa silti kovin heppoisen oloinen ja vaikka siellä on mukana kunnon asiaakin, niin välillä tuntuu siltä että jalat ovat liiankin tukevasti irti maasta.
Fillis on lopulta kuitenkin kuten Riki Sorsalla, eli reggae ok..

Hetkinen, eikös Uma Thurman tappanut täällä Lucy Liun?

Tähdet: ****
Erasure: Hits! The Videos

perjantai 25. toukokuuta 2012

Saapasjalkakissa (Puss-in-boots, 1972)

Eipä ole Stefanin tekemä kansi tässä lastenkasetissa, mutta ei se silti hirveästi helpota, kun edelleen mennään metsään niin että Bennett päästää höyryä. Kannen perusteella voisi luulla tämän Saapasjalkakissan näyttävän hieman samankaltaiselta tuotokselta kuin jokin Muskettikoirat, mutta takakannen perusteella tämä onkin Mowgli Puolassa. Ja miksi Valerian on tuossa pikkukuvassa?
Itse varsinainen animaatio onkin sitten Rankin/Bass-tuotoksia, joten tällä kertaa piirros muistuttaa Hakki Koiraa, eikä se ainakaan minua kiusaa.

Jaakolla on kissa ja kun Watto kusettaa edellä mainittua, niin tuo kissa, nimeltään Orlando pistää sukiltä näyttävät saappaat jalkoihinsa ja alkaa puhumaan. Orlando agitoi kyläläiset mellakoimaan ja siinä saa Wattokin osansa Riot onista. Seuraavaksi Orlando päättää, että annetaan kuninkaalle pullaa ja valehdellaan Jaakon olevan supermies ja markiisi, että Jaakko voi sitten naida prinsessan ja elää elämänsä yhdessä onnellisina kuin Albert ja Charlene (auts!).
Tähän asti turpansa rullalla pitänyt Jaakko tulee kuitenkin tunnontuskiin ja kertoo Orlandon olevan Cyrano, johon myöskin hiljaisena pysynyt prinsessa toteaa että tiesi koko ajan Jaakon valehtelevan, mutta juuri siksi hän haluaakin naida hänet. Mitä?
Ja miksi kukaan ei missään vaiheessa sanonut "osaaks toi kissa puhua?"

Piirrostyyli on tietenkin Hanna-Barberamaisena mukavaa vaihtelua nykyisiin kaikkea aivan järjettömästi suuhun kerralla-animaatioihin, mutta Saapasjalkakissa ei kuitenkaan ole niin hyvää vaihtelua, että sitä menisi piirrostyylin vuoksi suosittelemaan.
Asiaa ei auta hyvin sekavasti esitetty tarina ja dubbaus joka innostaa toimimaan kuten God Told Me To. Ei riitä, että dubbaajien vinkuna ja vonkuna on koko ajan pakotetun kuuloista, mutta kun alta kuulee lähes yhtä kovalla olevan alkuperäisen ääniraidan, jonka 60's like psychedelic dude-asenne saa uskomaan, että tämä Sgt. Pepper on vetänyt liikaa Scooby Snacksejä.
Onneksi sentään tekstitys ei ollut vielä enempää sekoittamassa, sillä sellaisiinkin julkaisuihin on tullut törmättyä.

No, onneksi kasetilla on perässä Kippari Kalle-piirretty, joka on,,, no, Kippari Kalle-piirretty. Eli Brutus kiusaa, Olga heiluttaa käsiään ja Kippari vetää kannabista.

Tähdet: *
Saapasjalkakissa

torstai 24. toukokuuta 2012

Viimeinen Taistelu (Last Stand at Saber River, 1997)

Tom Selleck on niitä näyttelijöitä jotka ovat kuin luotuja lännenelokuviin, joten ei liene ihme että mies on niitä kourallisen tehnytkin.
Tällä kertaa ollaan Elmore Leonardin askelissa ja samainen mies on westernien suhteen tuttu muun muassa elokuvista 3:10 To Yuma ja Joe Kidd.

Paul Cable (Tom Selleck) palaa sodasta konfederaation sankarina, joka ei enää koskaan halua kuullakaan ammuskelusta vaan elää rauhassa vaimonsa Marthan (Suzy Amis) kanssa. Mutta kuten elokuvan nimi paljastaa, niin sitä rauhaa ei kestä kauaa. Ai niin, on Paulilla pari pientä muksuakin, joista toinen tulee myöhemmin urallaan näkemään kuolleita kuten Bruce Willisin.
Paul päättää palata perheineen Arizonaan josta he ovat lähtöisin ja matkalla törmätään Kidstonin klaaniin jonka johtohahmoina toimivat veljekset Vern ja Duane (Keith ja David Carradine). Kidstonit ovat luonnollisestikin unionin kannattajia.
Saber-joen rannalla sijaitseva Cablejen talo on heidän poissaollessaan ajautunut Kidsonien karjamiesten hengailupaikaksi ja kun heidät ajetaan pois sieltä, eivät Vern ja Duane katso asiaa ilman mulkoilua. Tosin Vern on valmis rauhoittamaan tilannetta. Samaan aikaan kiero kauppias Edward Janroe (David Dukes) aikoo salakuljettaa aseita konfederaatiolle ja pyrkii houkuttelemaan Paulin avukseen, mutta kun ex-sotilas ei anna myöntävää vastausta niin Janroe tappaa Duanen, lavastaen Paulin tekijäksi. Tämä johtaa Vernin ja Paulin sellaiselle törmäyskurssille, että katastrofi on yhtä varmasti edessä kuin Speed 2.

Viimeinen Taistelu on aika rutiiniwestern. Puitteet siinä ovat ihan kunnossa, koska se näyttää ja kuulostaa siltä miltä länkkärin pitääkin, mutta siitä ei saa silti missään vaiheessa muuta irti kuin lavastetun todellisuuden tunteen ja näin ollen on aivan liian helppo nähdä mielessään kuinka päivän päätteeksi stetson laitetaan naulaan ja Playstation kytketään päälle. Joten se mikä saa katsojan uskomaan olevansa menneessä ajassa ja villissä lännessä puuttuu, mutta Viimeinen Taistelu on kuitenkin ihan kelvollinen viihde-elokuva ja muutaman erinomaisesti lajityyppiin sopivan näyttelijän (Selleck, Carradinet, etc.) ansiosta se ajaa asiansa tarpeeksi onnistuneesti, että kuten Bobby McFerrin sanoisi "don't worry, be happy."

Tähdet: ***
Viimeinen Taistelu

keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Movie monday: Tissit

"...etsimme siis kauhuelokuvien vahvoja ja väkeviä naisia. Elokuvan lopputuloksella ei ole väliä, kunhan neito pistää hanttiin kunnolla."

Hmm, Ripley? Ei.
Hmm, Laurie? Ei.
Hmm, Trash? Ei.

Lilith Silver ja Razor Blade Smile

tiistai 22. toukokuuta 2012

Gargoilit: Sankarit Heräävät Henkiin (Gargoyles the Movie, 1995)

Vaikka takakansi ilmoittaakin nimeksi Gargoyles the Movie, niin varsinaisesta elokuvasta ei ole kyse, vaan sarjan pilottijaksosta. Tai oikeastaan kyseessä on viisi ensimmäistä jaksoa (Awakenings 1 - 5) leikattuna yhteen ja siinä meillä sitten on elokuva, joka siis tunnetaan myös nimellä The Heroes Awaken.

Itse en ole aiemmin tätä animaatiosarjaa seurannut, vaikka olenkin tiedostanut sen olemassaolon. Jostain syystä se ei kuitenkaan herättänyt kiinnostusta, vaikka sitten myöhemmin tulikin tämä kasetti hankittua. Siispä minulla ei ole nostalgisia tunteita Gargoileja kohden ja lähestulkoon koko varsinainen tietämykseni sarjasta pohjautuu Nostalgia Criticin videoihin joissa jotain sarjasta mainitaan.

Jossain keskiajalla Irlantilainen linna on viikinkien hyökkäysten kohteena ja koska linnan varsinaisista sotilaista ei tunnu olevan muuhun kuin juominkien harjoittamiseen, suojelevat linnan päivisin kiviset ja öisin lihaisat gargoilipatsaat isäntiään. Luonnollisesti linnan asukkaat pelkäävät hirviöpatsaita ja ovat täysin kiittämättömiä heidän avustaan.
Gargoileja johtaa se pakollinen komea sankari Goljat (äänenä Keith David) ja apunaan hänellä ovat ne tyypilliset hassumman näköiset, ylipainoiset ja koomiset sivuhahmot joiden nimistä en nyt sen suuremmin välitä. Niin ja tottakai siellä on se seksikäs naisgargoili Demona (Marina Sirtis), joka sopivasti on vaatetettu jotta arat paikat pysyvät piilossa.
Koska linnan sisällä on sabotööri niin viikingit pääsevät päiväsaikaan valloittamaan paikan ja kaappaamaan prinsessan. Gargoilien pelastussuunnitelma menee pumppernikkeliksi kun Lucius Malfoy vahingossa pistää mörköjen päälle loitsun joka pistää heidät tuhatvuotiseen uneen. Siirrymme siis ajassa eteenpäin nykyaikaan kun ilkeä miljönääri Xanatos (äänenä Jonathan Frakes) haalii patsaat itselleen ja möröt heräävät ihmettelemään pilvenpiirtäjiä ja muita moderneja ihmeitä. Xanatos esittää reilua heppua ja huijaa gargoilit avustajikseen. Samalla gargoilit tutustuvat uteliaaseen poliisi Elisaan (äänenä Salli Richardson), joka siten tulee olemaan se tämän sarjan April O'Neil ja muistuttaa Goljatille menetetystä rakkaudesta ja se menetty rakkaus palaa kun selviää, että myös Demona on Xanatosin "pelastama" gargoili.
Välillä muksitaan jotain huligaaneja ja hassutellaan sillä kuinka mörkö koettaa ajaa moottoripyörällä, kunnes sitten Xanatosin ja Demonan pahuus paljastuu Goljatille ja kumppaneille. Vaikka eipä tuo Goljat nyt näköjään kaikkein kirkkain lamppu ole, kun c'mon, Xanatos ja Demona, mitä muutakaan kuin pahiksia he tuollaisilla nimillä voisivat olla.

Gargoilit on animaatioltaan ihan tyypillistä tv-toimintapiirrettyä, että enemmänkin käytännöllistä kuin persoonallista. Mikä on sääli, kun ideana tälläiset demonisen näköiset hirviöt sankareina on vallan mainio ja siksi olisikin hauskaa nähdä tämä sama juttu ilkeämmän näköisellä animaatiolla varustettuna (vrt. Fantasian Chernobog), mutta toisaalta eivätpä nämä hahmot muutoinkaan hirveän mielenkiintoisia ole, joten pikaruuaksi ne kelpaavat tälläisenäänkin.

Ääninäyttely on kelvollista ja etenkin Clancy Brownin ja Keith Davidin mörisevät äänet sopivat piirrettyihin hahmoihin mainiosti.
Hauska roolitus on siinä, että Jonathan Frakes ja Marina Sirtis ovat eräänlainen duo, kun olivat sitä myös Star Trek Next Genissa.

Tähdet: **
Gargoilit: Sankarit Heräävät Henkiin

maanantai 21. toukokuuta 2012

Sinbad - Merenkävijä (?)

Hei, tässähän on Stefanin tekemä kansikuva. Aivan yhtä kauhea kuin se OZ-Maan Taikurin kansi. Siksi siis sin ja bad.

Pieni poika nimeltä Sinbad halajaa kaukomaille ja ihailee ohi kulkevia laivoja. Samalla Sinbad kaipailee aikoinaan jostain syystä hänet jättänyttä äitiään ja koska äiti oli aikoinaan matkannut meren tuolle puolen, saa siitä Sinbad innokkeen hypätä salamatkustajaksi lähtevään laivaan. Myrskyn iskiessä Sinbad lentää apinaystävänsä kanssa laidan ylitse ja he kaappaavat Q the Winged Serpentin (?) Sitten kohdataan Daniel von Bargenin näköinen kyklooppi, taistellaan kyborgimerirosvon (?) kanssa, tavataan norsujen murhaajia, valaskala myllää ja lopussa laiva katoaa horisonttiin etsimään Sindabin äitiä.
To be continued... paitsi että ensin pitäisi saada selville mikä leffa tämäkin oli, jotta mahdollista jatkoa voisi sen jälkeen metsästää.

Hyvä on, kyseessä on jälleen japanimaatio, joskaan ei yhtä villin näköistä meininkiä kuin edellä mainitussa OZ:ssa, vaikka hauskasti tässä onkin hieman Lupin III-tyyliä mukana. Mutta kuten tuon OZ:n kohdalla, ei alku- tai lopputekstejä, ei dubbaustietoja, ei julkaisuvuotta. Joten tässä aletaan olla kuin Roddy Piper, että no es bueno.

Dubbaus on tällä kertaa aika kehnoa ja varsinkin itse Sinbadin ääninäyttelijä sortuu juuri siihen ikävään kimittämiseen jonka luullaan kuuluvan asiaan jos esitetään lapsihahmoa

Mitenkään kovin erikoinen animaatio ei tämä Sinbad ole, mutta Roy Buddmaisen musiikin takia se on ainakin tosi svengaavan kuuloinen.

Tähdet: **

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Kovan Paikan Edessä (Set if off, 1996)

Francesca (Vivica A. Fox) on juuri saanut ylennyksen pankissa, kun se ryöstetään ja hän saa kenkää ilmeisesti sen vuoksi että ryöstäjä ampuu asiakkaan eikä Francescaa. Joo-o, kuulostaa järkevältä.
Francesca päätyy kastiasteikossa pohjalle SIIVOOJAKSI! JOTEN SEHÄN ON MAAILMANLOPPU JA TULIKIVEÄ SYLKEE TULIVUORI! Hitto minua ottaa päähän, että aina kun elokuvissa joku muka näennäisen korkeassa ja tai arvostetussa asemassa oleva ihminen putoaa alas, niin se aina esitetään juuri jonkin siivoojan, tms. ammatin kautta.
Työkavereiden Cleopatran (Queen Latifah), Lidan (Jada Pinkett Smith) ja Tiseanin (Kimberly Elise) kanssa puhutaan tyypillistä gangstauhoa ja poltetaan pilveä, kunnes kaikkien alistamat ja rahapulasta kärsivät tädit päättävät ruveta ryöstelemään pankkeja.
Naisenergiana mikään Thelma & Louise tämä ei ole ja ryöstöleffaksi ainoa onnistunut varkaus tapahtui niiden ihmisten kohdalla jotka pulittivan tämän näkemisestä aitoa rahaa.

Tätä elokuvaa minulle suositteli ystäväni joka on aina lähes sokean innostunut kun jonkun ns. rapstaran tekemä elokuva ilmestyy, joten haikutavutuksella se kuulosti tältä:

Neuvoi minulle
Loistava leffa tämä
Nautit varmasti

Ei tämä nyt ihan totaalisen surkea elokuva ollutkaan, mutta lopputuloksena:

Tylsä kokemus
Puuduttava tarina
Koville otti

Tähdet: *
Kovan Paikan Edessä

lauantai 19. toukokuuta 2012

True Colors (1991)

Tim (James Spader) ja Peter (John Cusack) tapaavat kultaisella 80-luvulla päätyessään kämppiksiksi oikeustieteellisessä ja pienen eripuran jälkeen heistä tulee parhaita ystävyksiä. Luonnollisesti toinen, eli tässä tapauksessa Peter on se ns. huonoista oloista tiensä raivannut katujen kingi ja toinen, eli Tim on hulmuavahiuksinen maalaispoika. Molemmat pääsevät saman senaattori Stilesin (Richard Widmark) avustajaksi Washingtoniin ja tässä vaiheessa alkavat miesten Persuaders-luonteet tulemaan paremmin esille, kun Peter on valmis joustamaan säännöissä päästäkseen politiikan huipulle ja Tim uskoo reiluun peliin ja raskaaseen puurtamiseen.
Timin tyttöystävä Diana (Imogen Stubbs) jättää hänet koska ei usko miehen olevan tarpeeksi kunnianhimoinen ja sieltä Dianan tie viekin Peterin sänkyyn ja koska Diana sattuu olemaan myös senaattori Stilesin tytär, niin siinähän on Peterille avaimet onneen. Siispä avioliitto kutsuu ja vaikka se saakin Timin aluksi kiukkuiseksi, niin äkkiäkös se suuttumus jää bff:n jalkoihin.
Kun Peter pyrkii itse senaattoriksi senaattorin paikalle, niin hän saa huonoja neuvoja hämäräperäiseltä bisnesmies Palmerilta (Mandy Patinkin) ja sen seurauksena Tim joutuu pulaan lakimiestyössään oikeusministeriössä, joka puolestaan hyödyttää Palmeria saamaan itselleen tiettyjä rakennussopimuksia. Eli se vanha tuttu tarina poliitikosta joka tyhmyyttään sekaantuu rikollisiin ja sen seurauksena alkavat asiat lähteä käsistä, etenkin kun Tim päätyy työssään pyydystämään parasta ystäväänsä. Mutta hei, se on politiikkaa.

True Colors on ihan pätevää poliittista draamaa jossa on kelvollista dialogia ja hyvää työtä tekevät näyttelijät, mutta tarinallisesti siinä ei ole mitään erityistä ja vaikka näyttelijät tekevätkin hyvää työtä, niin kukaan ei erityisemmin loista osassaan. En tiedä olenko sitten hieman Aaron Sorkinin kirjoitustavan "uhri", kun jotenkin sitä nykyään odottaa kaikilta poliittisilta elokuvilta West Wingmaista sarjatulipuhetta, kun sen rinnalla True Colors vaikuttaa aika hitaalta. Elokuvassa oleva juonittelu poliittisissa pyrkimyksissä tuo lopulta aika kiltin West Wingin sijaan mieleen elokuvan Päävärit, mutta kyllä tätä molempien ystäville uskaltaa jotenkin suositella.
Jostain syystä keskellä elokuvaa on sellainen ihme James Bondmainen hiihtotakaa-ajokohtaus, joka ei laisinkaan sovi elokuvaan ja rikkoo tunnelman kuin potku nivusiin kastetilaisuudessa.
Ja vaikka unohtaisi tuon 007:n, niin ei se silti jää mieleen muuna kuin Boiler Roomina Wag the Dogin Wall Streetille.

Tämä elokuva on siis vuodelta 1991 ja on hauskaa nähdä kuinka esimerkiksi Paul Guilfoyle ja Mandy Patinkin ovat muuttuneet ajan myötä. 
Mutta missä humidoorissa John Cusack oikein asuu, kun näyttää edelleen ihan samalta?

Tähdet: **
True Colors

perjantai 18. toukokuuta 2012

Crime Scene Imbecile

Tämän unen näin, nukkuessani, 6 - 7.8.2008 yönä.

Olin Gil Grissom C.S.I:stä ja minulla oli suhde kollegani Sara Sidlen kanssa. Piilottelimme suhdettamme ja olimme sopineet treffit erääseen työpaikkakahvilaan. Kyseinen kahvila oli itseasiassa Lapinjärven Sivarikeskuksen ruokala, mutta tässä tapauksessa interiöstään huolimatta olimme Las Vegasissa.
Sara toi mukanaan veljensä, jonkin kasvottoman pojanroikaleen. Sara sanoi että ”tehän voisitte istua vierekkäin ja minä istun tässä pöydän toisella puolella.” En sanonut mitään, mutta olisin halunnut istua Saran vieressä, jos vaikka tulisi halu hyväillä, tai muuta kummallista.
Paikalle saapui eräs Mark, joka todellisuudessa on eräs asiakkaistamme, mutta tässä unessa hän oli vain joku tyyppi joka tunsi minut. Mark sanoi ”mutta sehän on Gil” ja jatkoi kovaäänisesti ”kattokaa, Gil on homo kun se istuu pojan vieressä!”
Kuiskasin pöydän yli Saralle ”hei eiks me voitais istua vierekkäin, kun mua vähän nolottaa” ja Sara vastasi kummastellen ”älä nyt oo naurettava. Et sä homoks muutu istuessas mun veljen vieressä.” Kun tarpeeksi moni oli oli osoitellut sormella ja tirskunut, päätin nousta ja poistua paikalta. Lähtiessäni sanoin Saralle ”ei tästä tuu mitään, meidän on parasta erota. Mä meen kotiin.”
Astelin alakertaan (Lapinjärven Sivarikeskuksen kahvilassa ei ole alakertaa) ja siellä vastaani tulivat Catherine Willows ja muut CSI-hyypiöt. Catherine sanoi minulle ”ai kato moi Gil, mitä sä täällä? Me saatiin ilmoitus että yläkerrassa on ruumis. Tuutsä jeesaan?” Äkkiä mieleeni tuli kauhistuttava ajatus että tätä menoa edeltävä suhteeni Saraan tulisi ilmi ja CSI-logiikalla minulla olisi siis motiivi sen jonkun tyypin tappoon. Sillä jos pimitin suhteen, niin olisin varmasti myös salannut tappaneeni jonkun. Koska en ollut tappanut ketään, niin keksin äkkiä ruveta huojumaan ja sanoa Catherinelle että ”sori mä oon niin saatanan kännissä ettei musta olis mihinkään” ja poistuin paikalta.
Ulkona, heti nurkan takana soitin Saralle joka oli jo ehtinyt kotiin. En kertonut mistä oli kyse, vaan pyysin että Sara ottaisi hätäpakkauksen mukaan ja tapaisi minut siellä, hän tietäisi missä.
Sara tapasi minut hautausmaan ja maantien välisellä nurmialueella. Se oli sellainen pieni kumpare ja me olimme sen alemmalla tasolla.
Ilta alkoi jo pimetä.
Saralla oli mukanaan muovikassillinen mallinukkien osia ja kerroin suunnitelmani ”ne epäilee mua ihan taatusti siksi tappajaksi, joten me tehdään noista osista ruumis ja haudataan se. Sitten me ilmoitetaan siitä CSI-porukalle ja ne hämääntyy niin, että ne unohtaa mut kokonaan. Mut eka mun pitää saada toi katulamppu sammuksiin, tai muuten armeija löytää meidät.”
Rupesin heittelemään paristoilla katulamppua, mutta ne ne vain kimpoilivat sen muovikupolista. Hetken heiteltyäni paristoja, otin niitä kourallisen käteeni ja heitin kaikki kerralla ja nyt sain lampun sammuksiin.
Yht'äkkiä kuulin kumpareen yläosalta saksankielistä puhetta. Vilkaisin ja huomasin sinne saapuneen nuoren pariskunnan ja he olivat aikeissa ruveta hässimään. Ajattelin että tämä on huono juttu, kun he vielä kohta huomaisivat meidät. Sanoin Saralle ”seuraa mun mallia. Luota muhun” ja rupesin kiihkeään suuteluun Saran kanssa. Nuoripari kuuli ähellyksemme ja totesi että he poistuvat häiritsemästä.
Otin kännykkäni esille ja aioin soittaa apua, mutta kuulin yllättäen äskeisen nuorenparin puhelun omasta puhelimestani. Kuunneltuani hetken käännyin Saran puoleen ja totesin että ”meidän pitää häipyä. Ne ilmoitti että me ollaan Bengalin alueella ja sieltä tulee vartijat ajamaan meidät pois.” Lähdimme juoksemaan hautausmaan poikki, kunnes pysäytin meidät ja käskin ottamaan kengät pois jaloistamme. ”Ihan tosi, me aina löydetään kaikki kengänjälkien perusteella, joten juostaan paljain jaloin ja kukaan ei löydä meitä.”

torstai 17. toukokuuta 2012

Gnomeo & Julia (Gnomeo & Juliet, 2011)

Nimi kertoo jo oleellisemman juonesta ja elokuvan esipuheen suorittava tonttu mainitseekin että kyseessä on vanha tuttu tarina, mutta väliäkö tuolla.

Naapurukset Montague ja Capulet inhoavat toisiaan ja sama vihanpito on levinnyt myös heidän lukuisiin puutarhatonttuhinsa, jotka ovat selvennykseksi erotettu punaisiin ja sinisiin.
Sinisiin kuuluva seikkailullinen Gnomeo (äänenä James McAvoy) ja Shrekin prinsessa Fionaa muistuttava Julia (äänenä Emily Blunt) ihastuvat toisiinsa, mitä kilpailevat tonttuklaanit eivät pysty hyväksymään.
Kaikki päättyy itsemurhiin.
Hah! Ei nyt sentään, onhan tämä kuitenkin elokuva jossa soi ahkerasti Elton Johnin musiikki.
No, Jason Statham kyllä kuolee.

Oli tämä parempi kuin Tromeo & Juliet, mutta ei se nyt kuitenkaan kunnolla toteuttanut elokuvan alussa annettua lupausta siitä ettäkö kyseessä olisi erilainen versio. Ihan hauskasta elokuvasta on kyllä kyse, mutta jokainen esimerkiksi Shrekinsä ja Toy Storynsa nähnyt on myös jo kokenut samankaltaisen puoliaikuisen huumorin. Itse asiassa Shrek tulee kovastikin mieleen jo ihan pelkästään sen vuoksi, että myös Gnomeossa on samanlainen eräänlainen post moderni satumaailma. Ja tottakai se Flamingo toi mieleen Aasin.

Elokuva on ihan nätti, ääninäyttelijät oivia (etenkin Michael Cainen ääni istuu hyvin mukaan) ja vitsit toimivia, joten kyllä tätä katsoessa viihtyy vallan mainiosti, mutta samalla sitä huomioi sen, että jotain puuttuu saadakseen aikaiseksi oikeasti jotain perustasosta poikkeavaa. Mutta se jokin ei ole se, että vaikka huulianimointi on liikkuvaa, niin läheskään aina kuultava ääni ei tunnu tulevan suusta.

Niin ja minusta on huvittavaa kuinka joku elokuvan tekijöistä hehkuttaa ekstroissa, että tämä elokuva oli kuin luotu sisältämään Elton Johnin musiikkia. Hmm, musiikkivalinnoissa päätti siis käsikirjoitus, eikä Elton Johnin puoliso David Furnish, joka vain sattumalta on elokuvan tuottaja.

Tähdet: ***
Gnomeo & Julia

keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Turkkilainen Namu (Turkish Delight / Turks Fruit, 1973)

Haluatteko nähdä Rutger Hauerin heilumassa munasillaan, pitämässä häpykarvoja tekoviiksinä, runkkaamassa seinää vasten ja fantasioimassa kidutusmurhista?

Nuori pellavahiuksinen taiteilijarenttu Eric (Rutger Hauer) elää läävässä, nai kaikkea liikkuvaa ja käyttäytyy kuin mulkero joka ainoaa ihmistä kohtaan. Mutta aina Eric ei ole ollut huonosti käyttäytyvä taiteilija, vaan tovi sitten hän oli hieman nuorempi huonosti käyttäytyvä taiteilja ja siispä voimmekin siirtyä ajassa taaksepäin näkemään kuinka hän aikoinaan tapasi elämänsä rakkauden, suloisen Olgan (Monique van de Ven) ja Eric veti vetoketjun kiinni siten, että Ben Stiller toisti sen elokuvassa Sekaisin Marista. Ericin ja Olgan rakkaus oli roihuavaa, vauhdikasta, iloista ja aivan liian lyhytikäistä, sillä mustasukkaisuus pilasi suhteen, eikä myöhemmin kuolemaan johtava sairaus ainakaan auttanut asiaa.
Keho kuolee, kaipaus jää.

Turkkilainen Namu on ollut aikoinaan Hollannin menestynein elokuva ja kyllä minäkin pidän tästä sen verran paljon, että ymmärrän miksi. Näyttelijät vetävät roolejaan sellaisella voimalla, että ihan taatusti moni ajattelee ettei esimerkiksi Rutger Hauer ole enää sittemmin samanlaiseen vakuuttavuuteen yltänyt. Ja kun muu elokuva elää yhtä vahvasti, niin katselukokemus on hyvin antoisa.
Mutta se miksi Turkkilainen Namu vaikuttaa aika yllättävältä menestyselokuvalta johtuu siitä, että se ei tunnu olevan laisinkaan massayleisöön vetoava. Toki siinä on sellaista Love Storymaisuutta josta ollaan muidenkin arvostelujen yhteydessä mainittu, mutta tämä on Love Story Kellopeli Appelsiinin hahmoilla tehtynä, että jos ajattelee esimerkiksi Levottomien olevan jotenkin härski hittileffaksi, niin Turkkilainen Namu vasta sitä onkin, aivan kuin Markiisi De Saden käsitys tuosta edellä mainitusta Levottomista. Eli väkivaltaa, alastomuutta, rumaa kielenkäyttöä, naimista ja kirjaimellista oksennusta.
Ja silti samalla se onnistuu olemaan kiltti, suloinen ja mukava. Joten vaikka kyseessä on rakkaustarina, niin se on kaikkea muuta kuin Notting Hill ja siksi en voi muuta kuin kunnioittaa tälläisen onnistumista sekä eräänlaisen vaihtoehto- että hittielokuvan saralla.
Oikea massaundergroundelokuva.

Jos pidät sekä Pahasta Poliisista, että myöskin Vuorovetten Prinssistä, niin kuten Vanilla Ice sanoisi: "go ninja, go ninja, go!"

Tähdet: ****
Turkkilainen Namu

tiistai 15. toukokuuta 2012

Movie monday: Äideistä parhain

"Missä elokuvassa on vaikuttavin, parhain äitihahmo? Mikä tekee hänestä sinulle Äidin? Vahvuus? Ankaruus? Lempeys? 
Minkälainen äidin sinä olisit nuorena, silloin murrosiän kynnyksellä kun "oma äiti ei ymmärtänyt", halunnut?


Minkälaisen äidin sinä toivoisit lapsillesi?"




maanantai 14. toukokuuta 2012

OZ-maan Taikuri (?)

Tästä tulee mielenkiintoista.
Okei, tämä OZ-maan Taikuri on siis Wizard of OZ-kertomus, mutta siihen tietoni elokuvasta melkein jäävätkin. Elokuvan alkutekstit koostuvat vain elokuvan ruotsinkielisestä nimestä ja mitään muuta informaatiota ei olekaan tarjolla. Ei alkutekstejä, ei lopputekstejä, ei dubbaustietoja, ei julkaisuvuotta, ei mitään joka voisi auttaa alkuperän jäljityksessä. Hitto, edes kannen piirros ei ole elokuvasta, vaan sen on tehnyt joku kenen lie veljenpoika Stefan. Hahaha!
Monien hakusanayhdistelmien kautta löysin vain yhden ainoan kuvan tästä elokuvasta ja senkin joltain foorumilta missä kuvan laittanut kysyi elokuvan julkaisuvuotta.
Jos joku tietää jotain tähdellistä tästä elokuvasta, niin mielelläni vastaanotan kyseisen tiedon.
Varmuudella voin vain todeta, että se on OZ-tarina, toteutustavasta päätellen japanimaatiota ja elokuva kicks ass!

Tarina on vanha tuttu. Eli Dorothy ja koiransa Toto päätyvän myrskyn kantamana OZ:n ihmeelliseen maailmaan ja siellä neiti tapaa sydämettömän robotin, pelokkaan kissaeläimen ja aivottoman Cillian Murphyn. Sitten luvataan murhata noita jotta sankarimme saavat Vern Schillingerilta haluamansa.

Siispä tarinallisesti ei tarjolla ole mitään normaalista poikkeavaa, mutta toteutus on silti kuten Samurai Fiction, eli "Cool! Funky! Peace!"
Piirros on todella kivan näköistä ja animena enemmän sinne Muumien suuntaan kulkevaa, mutta lähempi vertailukohta voisi olla Hinku ja Vinku sekoitettuna Paprikaan. Tai ei, sanotaan mielummin Kirby.
Marimekkomaa, palapelitaivas. Sellaista Technicolor Dreamcoatia, että tämän rinnalla Keltainen Sukellusvene on masentavan harmaa.
Katsokaa vaikka itse. Eikö olekin hieno.

Suomidubbaus peittää jonkin verran alkuperäistä ääniraitaa, mutta kun musiikin kuulee kunnolla niin se on lapsellisen iloista pimpelipompelia ja sitten yht'äkkiä muuttuu jonkin Sunn O))):ksi vaikeroinniksi.

Lentävät apinat ovat edelleen kammottavia, eikä niiden muuttaminen Tom Bosleyksi auta asiaa.

Kyseessä on todella hauska, pirun hienon näköinen ja sen verran psykedeelinen animaatio ettei se kenties aivan nuorimmille sovellu.
Suomidubbaus on ihan kelvollista.

Ja niin, tiedättehän sen sen tarinan, että Pink Floydin The Dark Side of the Moon on synkassa Ihmemaa OZ:n kanssa ja että molempiin liitetään erinäisiä huumausainetrippitulkintoja. No jos kaipaa jonkinlaisia todisteita sille, että Ihmemaa OZ olisi jonkinlainen LSD-matka niin ei tarvitse kuin katsoa tämän version kansikuvaa. Huh huh, tuossa on kyllä vedetty niin tujuja sieniä, että niillä sulattaisi Eiffel-torninkin. Ja kun vertaatte tätä kansikuvaa ylempänä olevaan sisältökuvaan, niin näyttääkö tuo laisinkaan samalta.

Tähdet: ****

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Maximum Overdrive (1986)

Onko tässä Dean Koontz asialla, sillä katsokaapa tämän Maximum Overdriven kantta. Missä vaiheessa pilkku on sama kuin heittomerkki?
No ei siinä mitään, mutta huomasitteko että Tarpeellista Tavaraa-leffan kannen mukaan se onkin "Stephens Kingin."
Ehkä se on vain samanlainen jippo kuin se kun Kingin kirjoissa lukee kirjan nimeä suuremmalla kirjailijan nimi, niin että sama se mistä kirja kertoo kun sitä myydään kirjailijalla. Tai sitten kyse on jostain mustasta magiasta.

Elokuvan aluksi saamme tietoomme, että mystinen komeetta vaikuttaa jonkin aikaa Maapalloon maagisilla voimillaan ja se saa muun muassa pankkiautomaatin solvaamaan cameoroolissa olevaa Stephen Kingia. "Honeybun! This machine just called me an asshole!"
Kyllä, komeetan vaikutuksesta koneet heräävät henkiin ja käyttäytyvät kuin Perussuomalaiset. Tosin kuten valikoiva kuulo, myös komeetan vaikutus heittelee ja vaikka osa koneista herää henkiin, niin osa ei ja mitään selitystä siihen ei kerrota. Miksi me sellaista haluaisimme kuullakaan, kun se riittää että kuten Romerolla, ne nousevat ja kiusaavat.
Flipperien lasipinnat rikkoontuvat ja paikalla oleva mies sanoo niille "yo mama!"
No kuitenkin, varsinainen elokuva keskittyy kuvaamaan sopivasti sivussa olevan huoltoasemakahvilan jumiin jääviä asiakkaita ja työntekijöitä, kun rekat, autot ja bensiinipumput kiertevät aluetta kuin hait laivaa. Paikalla on muun muassa elokuvan sankari, kokkihuligaani Bill (Emilio Estevez) ja Vihreä Mennikäinen-rekka.
Hieman aineellista tuhoa, rokki raikaa ja muistakaa, että räjähdys korjaa kaiken.

Niin, Maximum Overdrive, tuo Stephen Kingin ensimmäinen ja ainoa elokuvaohjaus jota yleisesti pidetään kaikkien aikojen huonoimpien elokuvien joukkoon kuuluvana, jopa Kingin itsensä mielestä ("If you want it done right, you have to do it yourself."). Toisaalta kun sama tarina filmattiin myöhemmin uudestaan nimellä Kuoleman Rekat (Trucks, 2000), niin uskallanpa väittää sen olevan Maximum Overdrivea huonompi, sillä tämä Kingin ohjaus sentään on sellaisella niin huono että hyvä-tavalla viihdyttävä, kun Kuoleman Rekat on vain tylsä kuin mikä tahansa Kataisen puhe.
Video-opas '95 ei aivan samoin elokuvaa tulkitse, sillä sen mukaan tämä elokuva on kyllä todella huono, mutta "ei ole edes niin huono, että se olisi hyvä." Joten siinä se todella huonojen elokuvien ongelma ilmeneekin.

Efektit ovat uskomattoman huonoja. Kun sähköveitsi hyökkää tarjoilijan kimppuun, niin se liikkuu nykien kuin amatööritason stop motionissa. Ja jos jokin ei liiku jättäen askelia väliin, niin sen reuna on aina kuvan ulkopuolella missä voi silmissään nähdä tarpeistoa kannattelevan käden. Eikä se mitään, sillä jos sitä ei naura vedet silmissä kun kokisautomaatti tappaa pesäpallovalmentajan, niin sitten ei ole katsonut tarpeeksi Futuramaa. Erittäin hienoa tuossa kohtauksessa on se, että vaikka kuvassa on vain se yksi juoma-automaatti, niin kun kuvataan tölkkejä väisteleviä lapsia niin ne tölkit tulevat eri suunnista.
Ja se jyrä joka upottaa lapsen nurmikkoon on kuin jostain Tom ja Jerrysta.
Joten Maximum Overdrive on aivan järjettömän kömpelö ja mieleen tuleekin kuin se olisi jokin Jack Blackin ja Mos Defin tekemä Be Kind Rewind-versio jostain isommasta elokuvasta.
Budjetin pienuus näkyy jo siitä, että vaikka elokuvassa uutisoidaan muutamaan otteeseen kuinka kaikki maailman koneet ovat villiintyneet, niin meille ei näytetä esimerkiksi kaikkien autojen heräävän ja loppujen lopuksi vain muutama hassu kone elää. Eli se on sama kuin jos Leonidas johtaisi 300 soturiaan taisteluun, mutta näkisimme koko ajan vain 12, joista vain 4 liikkuu.

Kun tämän kuvallisen kompuroinnin oheen pistetään näyttelijäkaarti joista jokainen esiintyy kuin olivat Stephen King Creepshowssa, eli hillbillyjuntteina joiden silmissä sähkövalo on noituutta, niin sitä voi vain todeta että vaikka King on kertonut olleensa tuohon aikaan huumeriippuvainen, niin kokaiinin sijaan on tainnut miehen suonissa liikkua Masi-sarjakuvien Hönö ja hän on johtanut koko orkesteria.

Maximum Overdrive on aivan riemastuttavaa roskaa ja AC/DC:n käyttö soundtrackilla on yhtä hyvin kauhuaiheeseen sopivaa kuin Iron Maiden Phenomenassa, eli ei se oikein toimi.

Hauskaa on kuulla Yeardley Smithin huutavan repliikkejä kuten "you goddamned asshole!", kun hän ei ole Simpsoneita varten oikeastaan juuri muuntanut ääntään, joten tätäkin katsoessa sen kuulee Lisa Simpsonina.

Tähdet: ~ (tai *****)
Maximum Overdrive

lauantai 12. toukokuuta 2012

Alvin ja Pikkuoravat (Alvin and the Chipmunks, 2007)

Häh! Missä vaiheessa tällekin elokuvalle on ehditty tekemään kaksi jatko-osaa? No väliäkö sillä, koska nyt olemme vasta ensimmäisen osan kohdalla.

Saukki,,, ei kun siis Dave (Jason Lee) on harrastajasäveltäjä joka kirjoittaa harmitonta nyhverötuubaa, siis sellaista jota joku Bieber esittäisi. Joten onkin outoa, että levy-yhtiöpomo Ian Hawke (David Cross) ei Daven biiseistä innostu, mutta kenties hän työskenteleekin Universal Musicille.
Siispä Dave menee kotiinsa murjottamaan ja rupeaa kohta ihmettelemään, että kuka tai mikä se hänen kodissaan mellastaa. Ehei, kyseessä ei ole räyhähenki, vaan kolme näsäviisasta talttahammasta, Alvin (Justin Long), Simon (Matthew Gray Gubler) ja Theodore (Jesse McCartney). Pian heistä tulee ylimpiä ystäviä. Mikä siis tarkoittaa, että jyrsijät ajavat Davea hulluksi ja normaali ihminen tekisi heistä purilaisia, mutta niin vain he Karvisen ja Eskon tapaan ovat yhtä.
Kun ilmenee, että rotat osaavat laulaa yhtä lahjakkaasti kuin edellä mainittu Bieber, eli vinkuvat kuin pistettty sika, on tässä ymmärrettävästi hittituote käsissä. Pistetään rutonkantajat laulamaan Daven biisejä ja sillä selvä. Kuitenkin kuten tälläisiin tarinoihin pakosti kuuluu, myös tälläkin kertaa sattuu päähenkilöiden, eli Daven ja kissanruokien välillä välirikko, mutta lopussa perhe voittaa.

Okei, kyllä tämä elokuva huvitti minua muutamaan otteeseen, että vaikka se onkin täynnä itsestäänselvyyksiä niin tarinan, vitsien, näyttelijävalintojen ja ylipäätään ideoidensa kohdalla, niin se on samalla tavalla viihdyttävä elokuva kuin ne Eläintohtorit ja vastaavat ovat. Eli tarjolla on niitä tyypillisiä jotain osuu kiveksiin-sarjan vitsejä ja yleistä hauskimmat kotivideot-kamaa, hassuja ääniä ja aivan liian helposti valittuja pophittejä. Niin ja tietenkin Tribblet tekevät jotain hassuuksia jotka asiayhteydestä irroitettuna saavat Daven vaikuttamaan sekopäältä. Eikä se mitään, sillä tämä toimii kivana kevytlevitekomediana ja pitää hymyn huulilla tarvittavan ajan verran, mutta ei tietenkään saa aikaiseksi ähkyä taikka kunnollista vatsantäytettä.

Minua kiukuttaa Simonin ja Theodoren puolesta se, että heidät on yhtyeessä alennettu pelkiksi Pikkuoraviksi, kun Alvin saa esittää Lauri Tähkää. Simon, mene ja vaadi yhtyeen nimeä muutettavaksi muotoon Simon ja Pikkuoravat.

Tähdet: ***
Alvin ja Pikkuoravat

perjantai 11. toukokuuta 2012

Tarpeellista Tavaraa (Needful Things, 1993)

Muistatteko tv-sarjan Aaveita ja Kummituksia? Siinähän oli se antiikkiliike jonka kaikki tavarat olivat kirottuja ja sitten piti jäljittää niiden ostajat ja koettaa palauttaa tuotteet kauppaan. Ei, kyseessä ei ollut akryyliamidista ranskalaisissa, taikka lasinsiruista broilerissa, vaan esimerkiksi hansikkaasta jolla pystyi parantamaan ihmisiä, mutta se tauti piti siirtää johonkuhun muuhuun taikka se tappoi omistajansa.
Syy miksi mainitsen kyseisen sarjan on se, että kun aikoinaan luin Stephen Kingin kirjan Tarpeellista Tavaraa, tuli tuo kyseinen ohjelma mieleeni ja sama tapahtui kun näin ensimmäistä kertaa Kingin kirjasta tehdyn elokuvasovituksen ja jälleen nyt uusintakatselun myötä se tv-sarja pilkahti ajatuksiini.
Ei huolta, ei Tarpeellista Tavaraa tunnu tarinana miltään kopioinnilta, mutta kertomus olisi mahtunut myös yhdeksi jaksoksi tuohon edellä mainittuun sarjaan.

Castle Rockin pikkukaupunkiin saapuu iäkäs herrasmies Leland Gaunt (Max von Sydow) joka avaa mukavan pienen antiikkiliikkeen. Kuitenkin sen sijaan, että Gauntilla olisi myytävänä vain vanhoja lamppuja ja vhs-kasetteja, on hänellä tarjolla aina juuri se mitä kulloinenkin asiakas eniten halajaa. Koska Gaunt vieläpä tuntuu tuntevan jokaisen asukkaan ja tietävän mitä he eniten kaipaavat jo ennen kuin ehtii avata liikkeensä, voimme todeta että mies todellakin vastaa kysyntään.
Eikä huolta jos sinulla ei ole tarpeeksi rahaa, sillä aina on mahdollisuus maksaa ostos pienellä palveluksella. Pian asukkaat niin isot kuin pienetkin, arat kuin virratkin saavat unelmansa toteutetuiksi ja siinä samalla tekevät Gauntille palveluksia aina kepposista murhiin ja kohta koko kaupunki roihuaa kuin Nero olisi ollut asialla.
Sheriffi Pangborn (Ed Harris) alkaa ymmärrettävästi ihmetellä mikä kaupunkilaisia riivaa ja kohta hänelle selviääkin, että Gaunt on kaiken takana. Voi olla kuitenkin hankalaa estää kaupunkia tuhoutumasta, kun vastustaja saattaa olla itse Saatana.

Eipä tämä nyt kovinkaan pelottava elokuva ole, tai edes huisin jännittävä. Ei ollut ennen eikä ole nyt. Mitä se on, niin se on enimmäkseen mainiosti näytelty ja veikeällä tarinalla varustettu leikkisä kauhistelu.
Pidin etenkin siitä miten Tarpeellista Tavaraa onnistuu enimmäkseen pitämään yllä eräänlaista lapsellista tunnelmaa yllä. Hieman samaan tapaan kuin millainen on vaikkapa Gremlinsissa. Kiva pikkukaupunki joka näyttää karanneen Frank Capralta, mutta päätyneen Francis Baconille.
Musiikki heittelee lapsellista murhaavaan (vrt. hyppy Lemony Snicketista Omeniin) ja Max von Sydow on maailman mukavin Helvetin herra.

Valitettavasti se varsinainen särmä puuttuu. Joten vaikka pidinkin siitä, että elokuva on kuten mainitsin leikkisä, niin olisi sen pitänyt olla myös tarvittaessa synkempikin. Otankin tässä esille aiemmin mainitsemani Gremlinsin, joka nimenomaan onnistuu siirroissaan perhe-elokuvasta suoranaiseen kauhuun.
Ja jotenkin tuntuu kuin hyvin mukavan rauhallisesti kasvavasta tarinasta hypättäisiin liian aikaisin kliimaksiin. Otettaisiin 12:sta askeleesta 1, 2, 3, 4, 5, 6 ja 12, mutta entäpä ne muut? Nyt tuntuu siltä kuin välistä jäisi paljon pois, sillä koska elokuvan lopussa näytetään että koko kaupunki asukkaineen on kaaoksessa Gauntin ansiosta, niin vaikka puherooleja on aika runsaasti, niin aivan liian moni ihminen jää sivuun jotta näkisimme kunnolla kuinka Gaunt sekoittaa kaikkien asukkaiden pään. Onhan toki kyseessä pikkukaupunki, mutta asukkaita on varmasti enemmän kuin jokin 15 kappaletta ja sen tulisi myös näkyä jotta lopetus olisi tehokkaampi.

Tarpeellista Tavaraa on siis mukava, hiukan harmiton kevytkauhistelu.


Buster: I just killed my wife. Is that bad? 
Leland: Hey, these things happen.

Tähdet: ***
Tarpeellista Tavaraa

torstai 10. toukokuuta 2012

The Dark (2005)

Sarah (Sophie Stuckey) muuttaa äitinsä Adellen (Maria Bello) kanssa Amerikkalaisesta urbaanista sivistyksestä, edellisen isän Jamesin (Sean Bean) luokse Walesin syrjäseudulle. Sarah on iloinen pääsystä isänsä luokse, mutta Adelle ei juuri asiasta intoile, varsinkaan kun näkee painajaisen jossa tytär katoaa perille päästyä. Ei huolta, sillä kunhan he pääsevät perille niin Sarah katoaa. Oh-ho, enpä olisi tälläistä käännettä kauhuelokuvalta odottanut, mutta minkäs sille voi kun samalla alueella lampaat tekevät itsemurhia ja 50 vuotta aiemmin oli hullu pappi lietsonut kyläläiset hyppimään kalliolta kuolemaan.
Heti tyttären katoamisen jälkeen Adelle alkaa näkemään pimeässä viihtyvää salaperäistä pikkutyttöä Ebrilia (Abigail Stone) joka puhuu mystisiä jostain Paimenesta joka koukuilla repii lihaa irti päistä ja muuta kivaa.
Tietenkin siellä on synkkä ullakko jossa on synkkä laatikko täynnä synkkiä avaimia.
Ilmenee että se Paimen oli myös se aiemmin mainittu pappi jonka sairas tytär, eli Ebril kuoli ja Paimen uhrasi kyläläiset herättääkseen tyttärensä henkiin. Ja varmasti nyt arvaattekin, että kuten Uinu Uinu Lemmikissäni, kuolleista herännyt henkilö ei ole se kaikkein kiltein, mutta ainakin voidaan hypätä imitoimaan Silent Hillin lopetusta.

The Dark ei ole ihan the dork, mutta hirveän paljon parempikaan se ei ole. Lampaiden ja ihmisten joukkoitsemurhat olivat kieltämättä aika tehokkaita kuvia, mutta pääosin The Dark on vain jonkinlainen maalaisversio jossa yhdistetään aiemmin mainitut Silent Hill ja Lemmikkini eräänlaiseen Ring-apinointiin. Samat kliseet alusta loppuun ja Maria Bellossa ei ole uskottavuuden häivääkään, sillä c'mon, jonkinlainen ilmeen muutos tulisi suorittaa jos esitetään naista jonka tytär katoaa.
Joten ilman teekattilaa, lampaita ja paikallisia nimiä, ei tästä löytäisi mitään erikoista ja niiden kanssakin se on liki mahdotonta. No, Sean Bean hymyilee ahkerasti ennen tragedian sattumista ja hymy on sellainen kasvojen asento jollaista ei tähän vakavamieliseen näyttelijään juuri yhdistä.

Ei sen ihmeempää. Roskiin lensi.

Tähdet: *
The Dark