lauantai 30. kesäkuuta 2018

Sword in the Moon (Cheongpung myeongwol, 2003)

Vallankaappauksen seurauksena korealaiset elävät uuden julman hallitsijan alaisina ja elo on odotetusti pelon ja muun mukavan täyttämää. Ei siis tule yllätyksenä, että oppositio haluaa muutosta ja kuninkaaseen kohdistuukin salamurhayrityksiä joita henkivartijakenraali Yoon Gyu-yup (Cho Jae-hyun) täydellisellä onnistumisprosentilla estää, saaden suojelevan hyväntekijän sijaan kyseenalaista mainetta sekä liikanimen "teurastaja" ollessaan liiankin tehokas työssään, jonka suhteen moni toivoo epäonnistumista jos se kerran samalla lopettaisi myös kansalaisten oloa kurjistavan tyrannian. Poliittinen virka onkin tässä vaiheessa kausiltaan lyhytkestoista, sillä jos kuningas ei saa miekkaa vatsaansa sen saavat kaikki muut korkeimmissa päättävissä asemissa olevat. Gyu-yup saakin tehtäväkseen koettaa pitää loput ministerit sun muut elossa ja etsiä käsiinsä salaperäiset murhaajat jotka systemaattisesti muuttavat poliittista tasapainoa. Erään salamurhan yhteydessä Gyu-yupille kehkeytyykin mahdollisuus estää toista tappajista jatkamasta valitsemallaan uralla, mutta jokin mielessä heräävä kuitenkin estää Gyu-yupia ja menneisyys siellä alkaakin nostamaan päätään: tappaja kun paljastuu Choi Ji-hwaniksi (Choi Min-soo) joka on Gyu-yupin entinen, kuolleeksi oletettu ystävä ja taistelutoveri. Tuleekin siis ongelmia kun Gyu-yupin pitäisi pysäyttää Ji-hwan eikä jälkimmäinen tietenkään aio siihen suostua, mutta kumman tahtotilaa vanha ystävyys enemmän horjuttaam kumman elämäntilanne on ajautunut väärään suuntaan ja ymmärtääkö jompikumpi sen ennen kuin on liian myöhäistä.
Niin ja aikaisemmin puhuin murhaajista enkä murhaajasta ja tottahan toki siellä on Ji-hwanin apuna hänen mielitiettynsä, ninjaneito Kim Shi-young (Kim Bo-kyung) joka kyllä suorittaa tehtävänsä kunnialla, mutta ollaanpa rehellisiä, Shi-young on enimmäkseen mukana painottaakseen katsojalle jotta Ji-hwan on kaveruksista hän joka on oikealla puolella ja tuodakseen sekä Gyu-yupin että Ji-hwanin historiaan lukeutuvana tuttuna lisäjännitteitä kaverien välillä. Se tapahtuu edellisen suhteen siten, että koska Ji-hwan tappaa eleettömästi ihmisiä vaikuttaa hän aivan yhtä raakalaismaiselta kuin Gyu-yup, mutta jos Ji-hwan voi olla myös jonkinlaisessa romanttisessa suhteessa toisen ihmisen kanssa ei hän voi myöskään ollaa täysin sydämetön, ja tämä on yksinkertainen sekä nopea tapa kallistaa katsojan sympatiat. Sama tosin olisi onnistunut ilmankin Shi-youngia ettei hän siltä osin ole välttämättömyys, mutta toisaalta ei missään vaiheessa nouse rasitteeksikaan ja koska tosiaan tekee mitä pitääkin tehdä niin on nainen paikoillaan. Huomautettakoon ettei kyseessä kuitenkaan ole mikään nainen on koristeena- taikka emme osaa kirjoittaa naisrooleja-tilanne sillä kaikki muutkin hahmot ovat merkityksiltään vähäisiä kaveriduon rinnalla ja se korostuu varsinkin takautumissa joissa on enemmänkin Brokeback Mountain-fiilistä kuin ehkä olisi tarkoitus olla. Bromance on sen verran vahvana, että melkein uskoisinkin jotta Sword in the Moonin historialliseen nykyhetkeen sekä kavereiden kohtaamiseen vaikuttaisi jo esitettyä syvemmin jos romanssi olisi ollutkin Gyu-yupin ja Ji-hwanin kesken. Siten siis Shi-young tuntuu olevan osittain tarpeeton koska hänen suhteensa molempiin miehiin jää sivuseikaksi kun on miesten vuoro tanssia keskenään. Eikä Shi-youngia tarvita edes vihjailemaankaan Ji-hwanin olevan oikealla asialla tai jotenkin "hyvä ihminen" kun niin sekä hänen että myös Gyu-yupin näytetään olevan samanlaisia hyvässä kuin pahassakin, ettei siinä tarvita muuta kuin katsella mitä he tekevät.

Runollinen, poliittisesti latautunut kertomus kostajasta joka tappaa fasismiin maansa ajaneita johtajia tuo alkupuolellaan hieman mieleen Alan Mooren V niin kuin verikoston, mutta  se johtuu aika pitkälle vain edellä mainituista seikoista sillä vaikka tässäkin tapauksessa menneisyyden teot nousevat uudelleen pintaan on painotus poliittisen saarnaamisen sijaan ystävyyssuhteissa ja lojaalisuudessa joka vaikeuttaa kavereiden erkaantumisen vuoksi kehittynyttä erilaista elämänkatsomusta. Eli aika nopeasti vertailevat mielikuvat siirtyvät aivan toisenlaisiin teoksiin ja kuten jo aiemmin osoitin niin elokuva olisi saattanut olla vahvampi jos kaverusten välejä vaikeuttamaan olisi lisätty keskinäinen rakkaussuhde, koska nyt pelkäksi kaverillisuudeksi kyseessä on kuitenkin sen verran kiihkeä loimu, että se saa uskomaan jotta homoseksuaalisuus olisi ainakin käynyt tekijöiden mielessä. Erinomaisesti Sword in the Moon toimii tässäkin muodossa ettei tuo ehdotukseni todellakaan ole mitenkään pakollinen sisällön suhteen, mutta joinakin hetkinä se kaivautuu pinnalle aika näkyvästi ja sen avulla olisi voitu karsia ylimääräisiä hahmoja pois ja keskittyä tarkemmin olennaisiin.
Joskin mainittakoon vielä se, että jos edelleen haluaa etsiä sitä V niin kuin verikostoa voi sitä bongata myös loppupuolelta Ji-hwanin monologista jossa hän kertoo kuinka janoaa kostoa käytännössä koska on vihainen siitä mitä hänelle tehtiin ja millainen hänestä sen seurauksena tuli. Siinä tosin hieman romuttuu se halu vapauttaa maa fasismilta.

Erinomaisesti näytelty ja sävy on sen verran lohduton, että tuntuu siltä kuin opetuksena olisi ettei maailmassa kenellekään käy lopulta kovinkaan hyvin, mutta melankolian määrästä huolimatta ei kyse ole mistään itkuvirrestä joka väsyttäisi katsojansa. Kansien kehut supermakeista taistelukohtauksista kannattaa kuitenkin unohtaa sillä vaikka ovatkin varsin onnistuneesti toteutettuja (joskin kärsivät hidastusten ylenpalttisesta käytöstä) ovat ne enemmänkin Kummisedistäkin tuttua raadollisuutta jossa sattuu niin maan perkeleesti, eikä siten siis mitään juoksujalkaa pitkin oksaa ja lentosuukkoja vaappuvin miekoin. Enemmänkin nähtävänä on poliittinen salamurhatrilleri vahvoilla ihmissuhde- ja maailmankatsomuspainotuksilla.

Esitetty myös nimellä Raikas tuuli ja kirkas kuu, mikä on varsin mukavan runollinen nimi, mutta mistäköhän se suomennos on keksitty. Ei ainakaan elokuvan korealaisesta tittelistä. Enkä itse edes ollut ennen tätä päivää kyseiseen suomennokseen törmännyt vaikka sille nimelle Sword in the Moonin suomenkielinen Wikipediasivukin on perustettu, että kaipa sillä on jonkinlainen selitys ja onhan se kiva kuinka tällä edes on suomalainenkin käännösnimi eikä vain englanninkielinen. Mitä en aina jaksa ymmärtää, että miksi elokuva joka ei ole englanninkielinen levitetään kuitenkin siten suomessakin eikä kotimaisella käännöksellä. Toki ymmärrän sen, että jos suomidvd:n kannessa olisi lukenut Cheongpung myeongwol niin se ei vahvasti englanninkieleen painottuvan kulttuurimme vuoksi olisi yhtä myyvä, mutta oikeampi tai sopivampi se varmastikin olisi kuin jättää kotokieli syrjään englannin vuoksi. Tuo Sword in the Moon tulee siitä, että rykmentti johon sekä Gyu-yup että Ji-hwan kuuluivat tunnettiin nimellä Kuumiekka, joten eikö se olisi voinut olla suomennoksena?
Samapa tuo, mutta ei tässä elokuvassa edes mainittavammin tuuli käy.

Tähdet: ****

tiistai 26. kesäkuuta 2018

Volcano High (Hwasango, 2001)

Ilmeisesti opettajien välillä on ollut sisällissota joka on ajanut oppineisuuden kaaokseen ja pisa-tulokset ovat siten laskeneet dramaattisesti, mutta onneksi legenda kertoo pelastajasta joka palauttaa koulut niiden ansaitsemalle jalustalle. On alusta asti selvää, että tuo pelastaja on aiemmasta koulusta kenkää saanut  ns. häirikkönuori eli taivaanrannanmaalari Kyung-soo (Jang Hyuk) jolla on ties mitä telekineettisiä kykyjä ja tietenkin ihan hillittömät lähitaistelutaidot. Kyung-soo saa siirron Volcano-lukioon joka ei maineeltaan ole yhtään muita paikkoja parempi, kenties huonompikin ja hän saakin heti tultuaan kohdata kaksintaistelussa myöskin yliluonnollisilla kyvyillä siunatun Song Hak-rimin (Kwon Sang-woo), joten alku ei ole kovinkaan ruusuinen. Kyung-soon ei kannattaisi tästä huolimatta olla kovinkaan huolissaan Song Hak-rimista sillä todellista kiusantekoa koulussa harrastaa bully Ryang (Kim Su-ro). joka vetää muun muassa pultit siitä jos joku syö pilaantunutta papusoppaa, mutta myös siitä että ihan mitä tahansa niin turpaan tulee. Kyung-soon Song Hak-rimin kanssa käymä kamppailu olikin pelkkä vahinko ja enemmän vaaraa löytyykin Ryangista tarkkisjengeineen, kuten myös rehtorista, agentti Smith-opettajasta sekä rugbyjoukkueesta joka värvää joukkoonsa pelaajia hakkaamalla heidät. Kaikki halajavat itselleen kääröä joka sisältää... no varmaan jonkin tosi hyvän linssikeiton reseptin tai jotain ja sillä voi hallita koulua ja kaikkea mitä siihen lukeutuu. Ihan puppuahan se on, koska sitä aluksi itsellään pitävä rehtori ei varmasti pysty hallinnoimaan edes omaa rakkoaan.
Onhan siellä vielä romanssikin mukana kun Kyung-soo tykkää Chae-yista (Shin Min-a) johon myös Ryang on iskenyt silmänsä. Tapellaan ja onhan se Ryangkin vain väärin ymmärretty poika.

Ihan alkuun on todettava, että tämän täytyy olla väärässä kuvasuhteessa taikka sitten ohjaajalla on huono näkö kun kamera on lähes koko ajan niin liki, että jättipäiden perusteella voisi luulla katsovansa jotain saippuaoopperaa. Se voi olla kyllä myös tarkoituksellinen tehokeino sillä elokuva leikittelee ja liioittelee kaikella, joten äärilähikuvat, vinot kuvakulmat, ylidramatisoidut hidastukset, pienestäkin liikkeestä tehdyt maailman ison asia-eleet, joka suuntaan poukkoilevat äänitehosteet, värit, valot ja asenne ovat kaikki silkkaa Speed Raceria, go, go! Valitettavasti vaikka ymmärränkin tarkoituksena olleen tehdä leffa joka vaikuttaa elävältä sarjakuvalta vauhtiviivoineen niin tehokeinot vaikuttavat väkinäisiltä, aivan kuin vasta leikkausvaiheessa oltaisiin päätetty muuttaa tyyliä johonkin musiikkivideomaisempaan suuntaan. En kylläkään usko näin ainakaan kokonaan käyneen koska leikkaus ei kuitenkaan muuttaisi niitä eleitä ja ilmeitä jotka jo alusta alkaen ovat osoittamassa tietoisia ylilyöntejä, mutta se miten leikkaus on muuttanut varsinkin visuaalista ilmettä on johtanut siihen, että se kielii markkinointiosaston päätöksestä tehdä extremestä vielä enemmän xtrm! Se ei siis enää ollutkaan luonnostaan tullutta vaan sellaiseksi muutettua koska sen uskotaan myyvän ja aiemmin tekemäni The Matrix-viittaus ei ole pelkkä vitsi, sillä tämä noudettelee joiltakin osin kopioon saakka The Matrixia. On samanlainen aika pysähtyy-hidastus sekä ylösnousemus ja muun muassa käytäväjuoksut seiniä pitkin ovat paperin läpi piirrettyjä.
Tämä minun levyni on kaksituntinen korealainen versio, mutta näemmä tästä on olemassa jokin MTV-painos jossa hiphopstarat Snoop Doggista johonkuhun muuhun ja toisaalle ovat dubanneet äänet, ja kokonaispituuskin on typistynyt 80 minuuttiin. Se MTV-versio (eli Music Television, ei Mainos-tv) kuulostaa varsin loogiselta Volcano High:n suhteen, sen jo kaksituntisenakin tuntuvan skeittinuorille tarkoitetulta kamalta, mutta ei kuitenkaan Sonic Youthilta vaan Pretty Fly For a White Guylta, jolloin vaikka se 80 minuuttiin lyhentäminen sekä dubbaus ovat ilmeisesti muuttaneet lähes kaiken hahmoista heidän tekoihinsa niin ei se voi olla yhtään sen sekavampi kuin tämäkään ja kenties lyhyempänä jopa miellyttävämpi kokemus. 120 minuuttia pelkkää huitomista kun käy aikalailla voimille samaan tapaan kuin se Wachowskien Speed Racer-filmatisointi. Vaikka mukana on supervoimia, erikoistehosteita yli äyräiden, hosumista, sekoilua ja scifistelyä niin loppujen lopuksi kyseessä on silti vain perinteistä kouludraamaa nörtteineen, kiusaajineen ja muine odotettuinen asioineen kuten kuka saa koulun kuumimman tytön, uskaltaako kertoa tunteistaan, etc. Päällä vain sateenkaari joka on vetänyt lsd:tä ja ajaa nyt Hunter S. Thompsonin kanssa ammuskellen William Burroughsia kun väärällä nopeudella soiva Avril Lavigne vetää nauhan solmuun. Oikeasti jos haluaa saada tiivistetyn, paremmin keskittyvän ja hauskemman version Volcano High:n supervoimaisesta koulunkäynnistä kannattaa kuunnella Starbombin Mortal Kombat High-biisi.

Volcano High toimii hyvänä esimerkkinä elokuvasta joka kulkee hillittömällä vauhdilla, mutta on silti niin tylsä että meinaa uni tulla. Liikaa liian laskemoitua pintaa ja aivan liian vähän sisältöä joka sopii siihen.

Tähdet: **

lauantai 23. kesäkuuta 2018

Hamtaro-elokuva!: seikkailu Ham-Ham-maassa (Gekijô ban Tottoko Hamutaro: Hamu hamu rando dai bôken, 2001)

Enpä voi väittää Hamtaron olevan itselleni tuttu kuin nimeltään ja olen aina kuitannut sen hieman jonkinlaisena Hello Kittyn kaltaisena ällösöpönä lastenjuttuna jonka suurin merkitys on olla pelkkä logo jonka voi iskeä kaikkeen kahvikupeista reppuihin ja sarjakuvista kimeä-äänisesti laulettuhin coverlevyihin joissa Barbie Girlit sekä Coco Jamboot ovat liiankin kotonaan. Jos aikuiset Hamtarosta diggaavat niin joko ironisessa mielessä laittaessaan jyrsijäpinssin Dee Sniderin ja David Hasselhoffin väliin, taikka sitten se on vain yksinkertaisesti jotain mille nauraa ilman pilkettä silmäkulmassa, mutta ettei sitä kuitenkaan seuraa samanlaisella kiiluvasilmäisellä hurmoksella kuin jo nyt aikansa ohittaneet bronyt pikku hevosiaan. Tämä tietenkin pelkkänä mielikuvana koska en tosiaan ollut aikaisemmin Hamtaroon tutustunut, mutta onhan se pakko myöntää otuksen olevan aika houkuttelevan söpö ja ajatus jostain mutanttihamsterista joka kerääntyy lajitovereidensa kanssa salaisiin kokouksiin leveilläkseen sankariteoistaan olevan aika hauska, että tokihan tähän oli tutustuttava ennemmin taikka myöhemmin.
Nyt sitten on se ennemmin taikka myöhemmin.

Jonkinlainen ilmeisesti geneettisesti muunneltu hamsteri Hamtaro haluaa viettää aikaa kahdestaan omistajansa Lauran kanssa, onhan sentään jälkimmäisen syntymäpäivä ja ilma täynnä kaikenlaisia psykedeelisia värejä sekä kuvioita. Laura kuitenkin huomioi myös ihmisystävänsä mikä saa Hamtaron mustasukkaisuuden valtaan ja hän karkaa muiden polymorfisten olentojen seuraksi maanalaiseen Ham-Ham-maahan seikkailemaan. Ham-Ham-maa on kuin Ihmemaa OZ, Disneyland ja sienireissu yhteensä, eli Escherin visiot ovat täällä arkipäivää. Yht'äkkiä revetään keipoppaukseen jossa lauletaan siementen syönnistä, että okei ihan oikeasti, ymmärsin jo aiempien esimerkkien perusteella kyseessä olevan jotain joka edellyttää Hipgnosiksen levykansia:
Vaikka ympärillä iloitaan tuntee Hamtaro olonsa yksinäiseksi ja surulliseksi (i feel you, bro), mutta onneksi kanssahamsterit neuvovat etsimään taika-auringonkukkasiemenen jolla Hamtaro voi muuttua ihmiseksi ja täten hän voisi palata takaisin maan päälle ollakseen tasavertainen olento Lauran kanssa. Tosin kannattaa varoa sillä seurauksena voi olla brundlefly.
Auringonkukat lentävät, dj soittaa fättiä biittiä ja naamioitunut noitahamsterilohikäärmekissa Tarmo Lohinen sylkee suustaan kuplia kun lähettää ninjat estämään Hamtaron aikeet koska haluaa taikasiemenen itselleen. Jotenka lohikäärmehyökkäys, valoefektejä, tyttöbändi ja hamsterit nostavat kolpakoitaan koska yeah baby, hyvä show! Sitten ilmenee, että Tarmo oli päiväkodissa tosi hyvä jalkapallossa joten hän luopuu maailmanvalloitusaikeestaan tai ainakin siitä miksi halusi itselleen muodonmuutossiemenen.

Hiukan sääli ettei tällä levyllä ole kuin suomenkielinen ääniraita sillä olisi kiva kuulla ne oikeatkin äänet, mutta myönnettäköön toki suomisubbauksen olevan tähän animaatioon sopivaa ja jopa ne ylilyödyimmätkin falsettiäänet sekä liitutauluvinkunat sopivat ham-ham-maailmaan sen ollessa niin 2001-avaruusreikähuuruista ettei edes William Hurt kokenut yhtä vahvoja muutostiloja. Hamtaro-elokuva! on siten syystäkin saanut huutomerkin oheensa sillä tämä on 50 minuuttia sellaista wat?!-käsien heiluttamista, että välillä tuntui ainoan tavan saada tapahtumista mitään tolkkua olisi katsella sitä ruutu kerrallaan analysoiden ja silti pyytää jotain Stephen Hawkingia ja Neil deGrasse Tysonia kertomaan mitä hittoa tapahtuu. Okei, ei se tarina ole mikään kovinkaan vaikea. Siinä on vain kyse väärinymmärryksestä minkä takia Hamtaro karkaa kotoaan ja oltuaan hetken poissa ymmärtää erheensä palaten kotiin koska siellä on kuitenkin kaikista paras olla. Mutta kun kaikki on niin uskomattoman hektistä ettei henkeä saa ja suora viiva on täynnä joka suuntaan repiviä valoja, ääniä ja leikkausta joka aiheuttaa epilepsiaa niin voi olla vaikeaa kaiken häiriön vuoksi seurata sitä punaista lankaa. Piirros on juonen tavoin varsin yksinkertaista, mutta tosiaan kaikki sen ympärillä oleva onnistuu suht' hyvin piilottamaan simppeliyyden ja jos aiemmin oletin Hamtaron olevan ainostaan jokin lastenjuttu jolla halutaan vain myydä kaikenlaista romua niin nyt totean, että varmasti lapset tästä pitävät sen äänekkyyden ja värioksennuksen vuoksi, mutta tässä on samaa sekopäisyyttä kuin jossain Tehotytöissä jolloin kaikki ei todellakaan ole vain pelkästään suunnattua. Hamtaro siis onnistuu olemaan jotain joka sopii molemmille eri syistä. Samalla siten uskon, että he aikuiset jotka Hamtarosta pitävät tekevät niin koska ainakin tämän elokuvan perusteella se on jonkinlaisessa tolkuttomuudessaan oikeastikin hyvin hauskaa katseltavaa ja jos Hamtaron pääasiallinen motiivi onkin olla olemassa ainoastaan myydäkseen jotain, niin hitot siitä, ostakaa. Kokemattomuuteni vuoksi en osaa sanoa onko Hamtaro-elokuva! hyvä kuvastamaan varsinaista tv-sarjaa  tai ilmiötä ylipäätään ja jos se sitä on niin jaksaisiko tätä enempää kuin tämän 50 minuuttia, mutta ainakin nyt Hamtaro oli niin viihdyttävä, että se sai janoamaan lisää.

Yksinkertaista piirrosta, yksinkertainen tarina, mutta mukana on niin paljon energistä iloa ettei sitä voi kuin viihtyä. Hetken tosin miettii, että jos tämän Lassie palaa kotiin-tarinan pitäisi saada onnen tai jonkin muun kyyneleen tirahtamaan poskelle ja tuntemaan ennen sitä melankoliaa, niin sydämellisyys jää kyllä happohyökkäyksen jalkoihin, menettäen tehon siltä osin. Toisaalta...

Tähdet: ****

maanantai 18. kesäkuuta 2018

Exiled (Fong juk, 2006)

Wo (Nick Cheung) haluaa jättää gangsteriuran taakseen, mutta kuten niin usein olemme näissä tarinoissa huomanneet ja teemme sen jälleen kerran, ei menneisyys jätä rauhaan. Jotenka eräänä päivänä uusi rauhaisa elämä saa vieraita ex-kollegoista joista kaksi on aikeissa hiljentää Wo lopullisesti, kun taas kaksi muuta ovat halukkaampia antaa hänen eläköityä rauhassa. Seuraa mexican standoff, mutta tappajat myös ovat valmiita pistämään erimielisyytensä sivuun siksi ajaksi, että saadaan vauva ruokittua ja vasta riekaleiksi ammuttu asunto korjattua uutta hohtavaksi. Istutaan yhdessä nauttimaan wokista ja nuudeleista, seurustellaan yhtenä iloisena perheenä, ja kun Wo osoittaa huolta perheensä hyvinvoinnista lähtevät kaikki yhdessä toimeksiannolle kuolettamaan velallinen jotta siitä saatavalla palkkiolla Wo voisi varmistaa, että kun aika jättää hänestä pärjäisi perhe ainakin rahallisesti hyvinvoivana. Mietitään sitä Won saamaa kuolemantuomiota sitten joskus myöhemmin.

Hyvin runsaasti lähikuvia, jännityksen kasvattamista pitkällisillä kuka räpäyttää ensin-tilanteilla ja kasvavaa rautalankamaista ujellusmusiikkia. Kyllä, tämä tuo mieleen spagettiwesternin ilman italiaa tai lännenmaisemia, mutta on silti vahvasti hyvää, pahaa sekä rumaa. Nämä asiat kuitenkin enemmänkin elokuvan audiovisuaaliseen ilmeeseen liittyen, sillä samalla kun ollaan hyvinkin synkkiä on kyseessä myös rennon hyväntuulista small talk-ajantappoa kavereiden kesken, kuin jonkinlainen luokkakokousdraamakomedia taikka jotain muuta vastaavaa vanhojen tuttujen hengailua, uudelleentutustumista vuosien eron jälkeen ja siten välillä nauretaan, välillä vakavoidutaan ja joskus riidellään koska olemme jatkaneet elämässämme eteenpäin, eikä vaikka niin hauskaa kuin se onkaan voi enää ajassa palata kuin muistoihin. Spagettiwesternfiilis tulee eniten esille väkivaltaa huokuvissa kohtauksissa eli niissä joissa valmistaudutaan jonkinlaiseen yhteenottoon, mutta muutoin ehkä eniten ajatuksiin nouseva vertauskohta lienee Takeshi Kitanon Sonatine, jossa siinäkin väkivallan ammattilaiset kuluttavat suuren osan tarinasta vain chillailemalla ja keksimällä jotain ajankulua. Yhteistä kaikille on se tarkoituksellinen ilmeettömyys sekä vähäsanaisuus, kuten myös tieto vääjäämättömästä yhteenotosta josta kaikki eivät ehjin nahoin selviä ja nimenomaan se tyyneys ennen myrskyä on osa Exiledin vahvuuksista näkyvien spagettilänkkäritemppujen ollessa pikemminkin vain hauskoja koristeita eivätkä jotain mitkä olisivat välttämättömyyksiä. Oli silti mukava nähdä moderni, tähän hetkeen (no, ilmeisesti vuosi oli olevinaan 1998) sijoittuva rikoselokuva jossa ne italowesternien temput eivät olleet mukana ainostaan humoristisina viitteinä tekemässä elokuvasta jonkinlaiseen parodiaan kallistuvaa, vaan ainoastaan jos ne samalla sopivat myös meneillä olevaan elokuvaan ja kunnianosoitus tuli sitten sitä kautta.

Huomautettakoon tässä välissä, että vaikka olenkin maininnut spagettilänkkärit useaankin otteeseen niin kyllä tämä silti ihan HK-actionleffa on ettei ihan liikoja kannata innostua. Joskin nyt kun sanoin HK-action niin on se silti japanilaisempi kuin John Woo, että muistakaa edelleen se Sonatine.

Exiledin tunnelma on kohdillaan, se on vakuuttavasti näytelty ja varsinkin tappajien ja uhrin yhteistyö toimii erinomaisesti luoden sekä veljesrakkautta kuin uhkaa koska ollaan kavereita, mutta velvollisuuskin pitäisi ottaa huomioon. Samalla miinusta tulee nimenomaan henkilöihin liittyen, mutta ei koska roolit olisi näytelty huonosti vaan koska kaikki eivät mielestäni puolusta paikkaansa elokuvassa. Tarvittava huumori tulee jo tuon edellä mainitun porukan keskinäisistä hetkistä, niissä joissa näkyy kaverihenki, mutta silti mukaan on pitänyt laittaa kaksi kompuroivaa tomppelikyttää joiden ainoa merkitys elokuvassa on toimia koomisia sivuhahmoina (toinen enemmän kuin toinen) ja he eivät vain riko tunnelmaa, mutta eivät missään vaiheessa edistä tarinankulkua ollen vain päälleliimattuja jälkiratkaisuja. Mitä saadusta ruutuajasta päätellen saattavat ollakin.
Mutta mikä ei taatusti ollut jälkiratkaisu ja vetää aika hyvin maton alta (vaikka ei vaikutakaan olevan mikään ns. twisti kautta mindfuck) on Won kohtalo tunnin kohdalla kun elokuvaa on vielä noin 40 minuuttia jäljellä. Se mitä tapahtuu ei niinkään iske päin näköä koska rakenne pysyy edelleenkin tunnelmaan sopivana, mutta siinä vaiheessa ei todellakaan uskoisi elokuvalla olevan enää 40 minuutin edestä kerrottavaa. Tarina kuitenkin muuttuu eräänlaiseksi road tripiksi featuring henkilökohtainen kosto ja se toimii sen verran hyvin, että sillä ansaitaan neljäskin tähti. Olin siis hyvin positiivisesti yllättynyt.

Tähdet: ****

perjantai 15. kesäkuuta 2018

Taistelu tyynellämerellä (Manatsu no Orion, 2009)

Nuori japanilaisnainen Izumi (Keiko Kitagawa) saa tuntemattomalta amerikkalaiselta mieheltä kirjeen jossa tuo mies kertoo edesmenneestä sotaveteraani-isoisästään ja siitä kuinka hän jätti jälkeensä paperin johon oli kirjattu japanilainen laulu. Tuon paperin amerikkalaismies lähetti nyt Izumille koska ilmeisesti nuotit olivat alunperin kyseisen neidin isoisän omistuksessa ja nyt Izumi olisi hyvin mielissään jos kuulisi miten tuo nuottipaperi oli päätynyt vihollissotilaan käsiin, ja ylipäätään millainen oma tuntemattomaksi jäänyt isoisä oli. Siispä Izumi tapaa isoisänsä alaisena olleen Suzukin (Taiga [jonka Wikipedia-linkki vie ihan muualle kuin näyttelijään]) ja palaamme hänen muistojensa mukana toiseen maailmansotaan, ja samalla sukellusveneeseen jossa hän palveli maataan.
Takayuki (Hiroshi Tamaki) on reilu, alaisensa huomioon ottava sukellusvenekapteeni ja hän kohtelee samalla tavalla kaikkia heidän iästään taikka kokemuksestaan riippumatta, joten ei ihmekään miksi sotilaat ovat valmiita seuraamaan häntä läpi tulen ja tuiskun. Tai kuten nyt kun kyse on pinnanalaisesta taistelusta: läpi myrskyävän meren. Japani on kylläkin tässä vaiheessa jo hätää kärsimässä, mutta ylpeys, kunniatunto, velvollisuus ja jenkkivastainen propaganda tekevät työnsä ja jälleen kerran ollaan matkalla kohti kuolemaa. Lähtön koittaessa Takayuki saa ihastukseltaan Shizukolta (myös Keiko Kitagawa) paperin johon on kirjattu laulu Manatsu no Orion ja tämä tuo sitten lohtua sekä muuta sydämeen koskevaa kun ikävä on suurin.
Sukellellessa Takayuki miehistöineen kohtaa amerikkalaisen sota-aluksen jonka vuoksi alkaa väsymätön ja siten molempia väsyttävä kamppailu jossa enemmänkin odotetaan oikeaa hetkeä kuin mentäisiin pyssyt paukkuen seinän läpi. Jos vain molemmat tietäisivät, että sota on käymässä kohti loppuaan ja rauha on vääjäämätön, mutta riittääkö kiertely ja kaartelu tappamaan tarpeeksi aikaa sotilaiden sijaan. Ehkä se paljastaa jo jotain, että se nuottipaperi on vielä nykyhetkessäkin olemassa joten ainakaan meren pohjaan se ei päätynyt.

Kun niin sekä etu- että takakannessa on kuva räjähtävästä sukellusveneestä ja juonikuvauksessa keskitytään vain kissa ja hiiri-leikin kaltaisesta sotatilasta kertomiseen niin ensimmäisenä ajatuksena on tietenkin toimintapainotteinen sotaelokuva. Kenties sellaisen ns. halpamielisemmän oloisen kun leiskakin tuo jotenkin mieleen vaikkapa Mark Dacascosin sotilasseikkailut kuten The Hunt for Eagle Onet
ja vaikka sellaiset puolustavat sekin omaa paikkaansa (tai no, sovitaan nyt kuitenkin niin) sotaelokuvamaailmassa niin tällaisten ajatusten jälkeen tuleekin yllätyksenä katsella teosta josta tuleekin enemmän mieleen jokin Giuseppe Tornatoren The Legend of 1900.
Onhan Taistelu tyynellämerellä tietenkin sotaelokuva ja sukellusveneaiheisena siinä ovat tutut hetket niistä syvyyspommit aiheuttavat vuotoa-tilanteista aina sinne ollaan pitkään hiljaa ja pelätään että otsalla kirpoavat hikipisarat eivät aiheuta kuminaa jonka vihollinen kuulee-kynsienpureskeluihin. Välillä räjähtävät pommien ohella tunteet ja muutenkin se mitä odottaa sen tulee saamaankin. Kuitenkin noin kaksituntisessa elokuvassa on vauhtia tai jännitystä enemmän surumielistä pohdiskelua, runollista tunnelmaa ja se on varsinkin se musiikki joka on hyvin samanhenkistä toiveikasta melankoliaa kuin Ennio Morriconen sävellykset The Legend of 1900:ssa, että tosiaankin toimintaa odottaville Taistelu tyynellämerellä voi osoittauta siltä osin hienoiseksi pettymykseksi. Sodan loppua odottavien rivimiesten väsymystä kaipaaville kyseessä on varsin hieno ja tunnelmallinen kokemus. Ei yhtä sanoisimmeko tekotaiteellinen kuin Veteen piirretty viiva, ei yhtä raadollinen kuin Das Boot eikä yhtä iso kuin kumpikaan niistä, mutta silti jotain molempien välimaastosta.

Tykkäsin kovasti siitä ettei elokuva valitse puolta, vaikka jotain 95% kuluukin yksinomaan japanilaisten suunnasta katsoessa, mutta molempien osapuolten kohdalla kuitenkin osoitetaan heidän olevan lopulta vain töissä ja kyseessä ei ole mitään henkilökohtaista, eikä täten siis hahmoistakaan nosteta pinnalle mitään Ahabeja. Siltikin vaikka jenkkejä näytetään vähäisesti niin näillä näyttelijävalinnoilla sitäkin aikaa olisi pitänyt karsia kovalla kädellä, sillä kyllä kaikki lahjakkuudet löytyvät japanilaisten puolelta kun jenkkinäyttelijät ovat niin uskomattoman jäykkiä, että he varmaan nukkuvatkin seisten koska eivät taatusti taivu makuuasentoon kuin korkeintaan kaatumalla suoraan.
Lisäksi onhan se myönnettävä, että koska elokuva painottuu vahvasti sotilaiden tuntoihin ja nekin esitetään suurelta osin kovien puheiden sijaan hillityn surusilmäisin elein, osoittautuu kahden tunnin pituus hieman liian suureksi ja vaikka pidänkin elokuvasta juuri sen tunnelman vuoksi niin suosiolla olisin kadottanut vähintään vartin, jonka senkin arvaten jenkkinäyttelijöiden osuudesta.

Tähdet: ***

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Ennen kuin jatkan aasiapainotteisella kesäkuulla...

tässä hieman kuvamaistiaisia niistä kuvista joista aiemmin mainitsin ja jotka täten olivat lähietäisyydelläkin nähtävissä, mutta jotka nyt voi nähdä jopa kaukaa katsellen.
Tärkeintä ei ollut pidettiinkö niistä vai ei vaan se, että ne tulivat nähdyiksi.
Tilaa ei ollut suunniteltu tällaista varten, joten hyödynnettiin sitä miten vain mahdollista oli.
Kotikutoisuus ja pienimuotoisuus oli kylläkin varsin sopivaa mä vaan räpsin-kuviani ajatellen.

Osa kuvista päätyi lahjoituksina ihmisille jotka niiden perään haikailivat, osa roskakoriin ja pari omankin kodin seinälle.

Se oli siinä sitten.

maanantai 11. kesäkuuta 2018

Sniper - koulutettu tappamaan (Sun cheung sau, 2009)

"Roppakaupalla viileän tyylikästä räiskintää ja huippuunsa trimmattuja lihaksikkaita tarkka-ampujia."
Jep, "...huippuunsa trimmattuja lihaksikkaita tarkka-ampujia."
Kannen hehkutuksissa keskityttiin selvästi oleellisimpaan.

Hong Kongin poliisivoimien tarkka-ampujaryhmä saa uuden jäsenen rivikyttä OJ:sta (Edison Chen) jolla on sen verran terävä näkö, että tappamiskyvyistä olisi katupartion sijaan enemmän hyötyä piilosta ampumisessa. Mentorikseen hän saa varsin kyvykkään sekä ystävällisen Shanen (Bowie Lam) ja sitten ollaan aika paljon ilman paitaa, koska ilmeisesti ammuskelulykyky heikkenee jos öljytty yläruumis pidetään piilossa. OJ kuulee tarinan kahdesta mestariampujasta Hartmanista (Richie Jen) ja Lincolnista (Xiaoming Huang) joilla oli vahva keskinäinen kilpailu paremmuudesta, mutta heistä selväjärkisemmän Hartmanin edetessä päälliköksi tunsi kuumaverisempi Lincoln kokeneensa epäreilua kohtelua ja kun myöhemmin Lincoln pelastustehtävissä ampui erehdyksessä viattoman ihmisen päätyen siksi vankilaan on hänen mielensä varsin musta nyt vapautuessaan sieltä. Katkera Lincoln haluaakin siis kostaa sekä Hartmanille että muille tarkka-ampujille avustaen muun muassa omaan vankilakeikkaansa osallisena olleen rikollisen vapaaksi, saadakseen hänestä ja jengistään itselleen apulaisia ja sitten tarkoituksena on yksi kerrallaan lopettaa ex-kollegoiden elämisen ilot sekä surut. Toisin sanoen tässä ovat ns. systeemin pettämä tyyppi (Lincoln) kostoretkellä, entinen kaverinsa (Hartman) joka pyrkii estämään hänet, veteraanikyttä (Shane) joka koettaa antaa isällisiä neuvoja ja noviisi (OJ) joka etsii paikkaansa pitäen väärää henkilöä ihanteena (ts. Lincoln), mutta kunhan on tarinan edetessä kokenut virheitä kasvaa hän kohtaamaan niistä suurimman ja oppii mitä on olla hyveellinen sankari. Aika basic shittiä siis.

Huom. Wikipediassa oleva juonikuvaus on sinänsä oikeassa vaikka esittääkin osan tapahtumista väärässä järjestyksessä, sillä ensinnäkin siellä ensimmäisessä kappaleessa esitetty tapahtumasarja ei aloita elokuvaa vaan vasta vasta kappaleessa kerrottu osuus toimii sisäänheittäjänä, mutta toisin kuin väitetään se ei ole takauma. Takaumia kyllä käytetään, mutta täysin eri seikkoja kuvaten. Tapahtumat kuitenkin ovat pääosin paikkaansapitävä, järjestys on vain väärä ellei juonikuvauksen kirjoittajalla sitten ole ollut radikaalisti erilainen leikkaus nähtävänään. Suurempi ongelma tulee kuitenkin sivustolla olevan juonikuvauksen hahmojen kohdalla, koska nimet ovat välillä kohdillaan ja välilla kaukana siitä. Entinen tarkka-ampuja Lincoln kylläkin oli vankilassa ja oli kilpailuasetelmissa Hartmanin kanssa, mutta edellinen ei ollut hän joka otti OJ:n siipiensä suojiin tai oli ylipäätään missään tekemisissä hänen kanssaan. Lincoln oli siinä vaiheessa jo ex-kyttä ja vasta vapautumassa vankilasta kun OJ värvättiin tarkka-ampujaksi. Siellä näyttäisi olevan pari muutakin kohtaa jossa tapahtumat kuten mainitsin ovat sinänsä oikeita, mutta järjestys joko väärä ja henkilöiden kohdilla on aiemmin mainitun kaltaisia erheitä. Usein aasialaisissa leffoissa hyödynnetään hahmojen kohdalla kahta eri nimeä ilmeisemmin juurikin tehdäkseen länsimaalaisille katsojille seuraamisen helpommaksi ja täten esimerkiksi Shane on paitsi Shane mutta myös Shan Ge, että ymmärrän täysin miten nimien kohdalla voidaan sekoilla ja ajoittain se on itse elokuvaa katsoessaankin vaikea hahmottaa kuka kukin on koska suomennos saattaa sanoa muuta kuin mitä sanotaan, ääntämys on tietenkin välillä tiettyyn suuntaan johtavaa ja kirjoitustapakin saattaa muokata nimiä. Wikipedian kuvauksessa kuitenkin käytetään vain näitä länsimaalaisia nimiä ja kyllä yleensä kun on kerran nimen paikan löytänyt ei sitä enää hukkaa, ellei sitten ajatuksia leimaa jokin kaikki näyttävät samalta-huolimattomuus. Kuitenkin vaikka nimet ehkä menevät sekaisin niin mikä selittää tapahtumien kertomisen väärässä järjestyksessä? Toisaalta kuka välittää?, sillä kyllähän kerrottu on siellä ja pulmallista tämä on vain jos vertaa lukemaansa näkemäänsä, eikä sitäkään olisi nyt tapahtunut jos ei leffan nähtyään olisi etsinyt jotain mielenkiintoista nippelitietoa mainittavaksi. Aluksi se tuntui olevan elokuvan väliaikainen hyllytys koska OJ:ta esittävä Edison Chen näytti vetävän Axel Smithit ja kuvanneen panoleikkejään erinäisten naisten kera, esitelleen niitä kavereilleen ja kas kummaa! jossain vaiheessa kuvat olivat päässeet vuotamaan julkisuuteen aiheuttaen skandaalin jonka vuoksi Edisonin nimi ei ollutkaan enää niin kirkas lamppu jolla kannatti Sniperia myydä. Joskin myönnettäköön, että Wikipedian juonikuvaus on mielestäni mielenkiintoisempaa kerrottavaa, kun seksiskandaali kuitenkin oli elokuvan ulkopuolista shittiä.

Sniper on ihan hyvä joskin ajoittain hieman joutukäyntinen toimintaleffa jossa hahmot ovat aika peruskamaa, mutta sentään pääosin hyvin esitettyjä ja kuluneisuudestaan huolimatta kelvollisesti kirjoitettuja. Parhaiten heistä onnistuu Xiaoming Huang jonka paranoia ja väärin suunnattu viha kasvaa kelvollisen uskottavasti ja häntä kohtaan tuntee jonkinlaista sympatiaa kun nopeasti huomaa, että erehdysten ja maailman potkimisen aiheuttamat tragediaan johtavat ongelmat ovat hyvinkin arkipäiväisiä jolloin ajoissa puhuminen oikeille henkilöille olisi voinut estää monet suruntuojat. Kyseessä ovat siis pienet asiat jotka kasvavat suhteettomiksi eikä tällöin enää erota kuinka vähäisistä ongelmista oikeasti onkaan kyse ja niitä vastaavia tapahtuu kaikkialla aivan liian usein. Erehdys siitä kuinka katsot jotain muka väärin johtaa nyrkkitappeluun nakkikioskijonossa ja pian on jo puukko kylkeä koristamassa, ja kaikki vain koska jokin sumensi puukottajan mieltä eikä hän samaan tekoon olisi sortunut toisessa paikassa, toisessa hetkessä. Epäterve kilpailuvietti, usko väärinkohteluun uralla joka johti suurempaan käsitykseen epäreiluudesta ja vankila-aika erossa ystävistä sekä tyttöystävän menetys jotka saivat liekit kasvamaan jolloin Lincoln päätyy tekemään koko ajan suurempia virheitä kunnes umpikuja on kuljettu loppuun.
Tietenkin tämä kertomani saa kenties elokuvan kuulostamaan pohdiskelevammalta ihmisdraamalta kuin miten se enimmäkseen esitetään, sillä tottavie ne minuuttitolkulla esitetyt öljytyt rintalihakset, pyssyjen kanssa juoksevat rutiiniactionhetket ja musiikki joka saa uskomaan Michael Bayn The Rockin olleen vaikuttimena rikkovat hmm... ja leuan hieronta syvällisiä tuumiessaan-tunnetta. Tarkka-ampuminen ei siis tarkoita piilossa lymyämistä ja turpa rullalla olemista vaan hosumista kiväärin kanssa ja jotain Counter-Strikea. Kuitenkin, ihan hyvin kertakatselun kestävä toimintaleffa jossa tosin olisi ollut potentiaalia herättämään muitakin ajatuksia kuin fuck yeah!

Etenkin päähenkilöksi osoitettu OJ jää ihmeen sivuun, mutta toisaalta hän onkin sen verran valju tapaus muiden rinnalla ettei se nyt mikään ihmekään ole miksi näin tapahtui, mutta mielenkiintoista se on siksi, että hän kuitenkin on se hahmo jota muka seurataan koska häntä nimenomaan revitään kahtaalle kunnes oppii mikä on oikein.

Tähdet: ***

lauantai 9. kesäkuuta 2018

Reign of Assassins (Jian yu, 2010)

Muinaisen intialaisen kungfumunkin muumio on MacGuffin jonka kaikki kiinan salamurhaajajoukot haluavat itselleen, sen väitetysti tuovan omistajalleen ylimaalliset kyvyt suurinpiirtein kaikessa mahdollisessa, mutta etenkin taistelulajeissa. Pimeä kivi-ryhmään lukeutuva salamurhaaja Shi Yu tai Zeng Jing (Michelle Yeoh) nappaa taistelun lomassa muumionpuolikkaan itselleen ja piiloutuu se muassaan, jättäen täten irtisanoutumisilmoituksensa ja jääden eläkkeelle tappamisesta. Päätöksessä auttaa munkki Viisaus (Calvin Li) joka tuo mukanaan rakkautta sekä nimensä mukaista opetusta vaikkapa siitä, että aina on joku parempi ettei ole syytä antaa ylpeyden peittää nöyryyttä. Tai jotain sellaista, vaikea sanoa kun Shi Yu tappaa Viisauden ennen kuin hän ehtii virkkeensä loppuun, mutta ideana olikin nimenomaan antaa Shi Yulle tilaisuus keksiä itse mistä on kyse eikä vain antaa kaikkea valmiina. No kuitenkin, Shi Yu muuttaa kasvonsa sekä nimensä ja vetäytyy etsimään henkistä rauhaa kaukana poissa Pimeän kiven ikeestä.
Hyvän tovin Shi Yu saakin elää rauhassa ja pikkukylä jonne hän on juurruttanut itsensä tarjoaa uuden mahdollisuuden onneen hänen tavatessaan hyväsydämisen Jiang Ah-shengin (Jung Woo-sung), ettei kestä kauaakaan ennen kuin kirkonkellot kumajavat avioliiton merkiksi. Kuten kuitenkin arvata saattaa niin hiljaista onnea ei riitä pitkälle, sillä mikäs salamurhaajaleffa se nyt olisikaan jos lopputekstit tulisivat tässä vaiheessa ja niinpä aivan kuten Viggolle kävi A History of Violencessa myös Shi Yu päätyy uhan kohdatessaan ja läheisiä suojellakseen paljastamaan taistelutaitonsa, kirjoittaen täten viestin joka kiirii Pimeän kiven korviin. Shi Yun on siis kohdattava menneisyytensä ja lopetettava pakeneminen. Joskin pakon edessä Shi Yu tekee sopimuksen Pimeän kiven kanssa, että luovutan muumionpuolikkaani ja autan saamaan toisen jos säästätte minun ja Jiang Ah-sengin hengen, mutta tokihan hän tietää että sillä ostetaan vain aikaa ja oikeasti vapautuakseen Pimeästä kivestä on saatava vähintään joukon johtaja Pyöräkuningas eli Cao Feng (Xueqi Wang) multiin. Muutama muukin sinne kuuluu ja siinä yllättäen avuksi tuleekin viattoman sekä kömpelön oloinen Jiang Ah-sheng, joka onkin kaikkea muuta kuin taitamaton mitä tulee miekan käsittelyyn.

Reign of Assassins on varsin maittava wuxialeffa jossa vaikka kompuutterivisiot ovat selvästikin ehostaneet tilanteita on vaijerifu silti sopivan vanhan koulun henkeen kohdillaan ja koreografiat ovat harkitun upeita. Ajoittain kamera tunkee hieman liian lähelle mikä on huolestuttavaaa herättäessään ajatuksia jenkkityylisestä toteutuksesta, mutta kyllä se pelko jää suurimmalta osin aiheettomaksi ja liikesarjojen annetaan tehdä työnsä. Sävyltään tämä on sieltä synkemmältä puolelta ettei kannata olettaa näkevänsä sellaista valoisuutta ja väri-iloittelua joita nimekkäimmät lajityypin edustajat ovat saattaneet iskostaa mieleen, eikä se synkkyys jää vain hyvin tummaan väritykseen koska esimerkiksi myös musiikki korostaa enemmän murhetta kuin iloa. Vaikea sanoa kumman päätös oli painottaa synkkäilmeisyyttä, ohjaaja Chao-Bin Sun vaiko tuottaja John Woon, mutta koska Woo vietti sen verran paljon aikaa "konsultoimassa" että sai jaettavakseen ohjaajatittelin ja olipa vielä vastannut elokuvan leikkkauksesta, niin kaipa aika iso Reign of Assassinsista pitää pitää Woon kontolle. Mikä saa miettimään, että kuuluvatko mahdolliset ärsyttävyydet, tms. myös Woon aikaansaannoksiin?

Wuxialla tavanomaisesti mukana on puhetta henkisyydestä ja muuta filosofista puppua, mutta normaalista poiketen vältellään aikalailla tuttuja apinakuninkaita taikka shaolinkamaa ja terminologiassa korostuvat dharma, nirvana, bodhi sekä karma, mutta tarkoitukseltaan ne ovat täsmälleen samoja kuin aina ennenkin. Joten vaikka mukana on seikkoja jotka saattavat tuntua sanoina hyvinkin erilaiselta niin ei tässä nyt kovinkaan kauas jos edes sinne saakka totutusta poiketa ja siten kun esimerkiksi näkee kuinka jokaisella elokuvan taistelijalla on omat hokkuspokkustemppunsa sekä hassu taiteilijanimi, huomaa myös tavallaan palanneensa kotiin mitä tulee lajityyppiin. Tämä siis hyvässä eikä pahassa.

Hienot vaijeritemput, hyvää näyttelemistä ja olen aika varma jotta Hyvät, pahat ja rumat on toiminut jossakin määrin inspiraation lähteenä. Tuohon viittaa ainakin vahvasti se tunnin kohdalla tuleva ecstacy of gold-kohtaaminen jossa aarretta (jota muumio siis edustaa) tavoittelevat toinen toistaan epäluotettavammat henkilöt, eivätkä täten kaikki voi olla voittajia mikä paljastuu kun kongi lyö kohtaloa. Tietenkään aivan yhtä vaikuttavaan hahmogalleriaan ei päädytä, mutta samankaltaiseen antisankarifiilikseen päästään kuitenkin suht' hyvin (ehkä aasialaiseen tapaan hieman haikuisemmin kuin spagettiwesterneissä) ja olikin varsin kiehtovaa huomata, että hahmot joiden puolella on ovat hekin oikeastaan sen verran tuhmureita jolloin on tavallaan tyydyttävä pienimpään pahaan eikä edes Michelle Yeohin päähenkilö ole puhdaskätinen, varsinkaan kun menneisyyttään katuvaksi on varsin aulis toistamaan sitä. Se miten moni hahmo kompensoi omia puutteitaan pahuudella taikka toivoi elämältään muuta kuin mitä joutui tekemään esitettiin hyvin ja vaikka hetken sitä toivoisikin suurempaa painotusta sille osalle niin oli ehkä lopulta oikestaan parempi, että ne jäivät aika vähälle huomiolle jolloin riitti osoitus heissä olevan muutakin kuin mitä nähdään, koska ei ollut todellista syytä rikkoa ulkopuolisten näkemää imagoa jota vaalittiin vaikka väkisin. Joskin toki se sai silti janoamaan lisää sitä, että kuinka paljon esimerkiksi Pyöräkuninkaan ilkeilystä johtui ainoastaan omien miehisten avujen puutteesta, miten paljon eräs salamurhaajista teki työtään vain kerätäkseen rahaa sairaan vaimonsa hoitoon ja ravintolan perustamiseen, miten yksi murhaajista pelkäsi ikääntymisensä vaikutuksia, etc. Siispä hahmoissa on aikalailla enemmän kuin mitä olettaisi, mutta ne jätetään enemmän ruokahalun herättäjiksi kuin tyydyttämään sitä ja hahmoja on kuitenkin sen verran paljon etteivät kaikki kuitenkaan tässä elokuvanmitassa olisi saanut syvemmälle sukeltaessa kunnollista käsittelyä, joten oli varmasti turvallisempaa vain viitata kuin porata.

Hyvä, loppuun asti melankolinen wuxiatuotos. Salamurhaajien määrä on mielikuviin nähden vähäisempi.

Tähdet: ***

torstai 7. kesäkuuta 2018

Dragon Tiger Gate (Lung fu moon, 2006)

Rikollispomo Ma Kun (Kuan Tai Chen) pitää Hong Kongia vallassaan ja osoitukseksi tästä hänellä on hallussaan...no, se on jokin rihkamakaulakoru. Maineikkaan kaikille säädystä riippumatta avoinna olevan Dragon Tiger Gate-kamppailulajikoulun oppilas ja sen perustajan kuumaverinen poika Tiger Wong (Nicholas Tse) ajautuu kiusattuja suojellessaan tappeluun Ma Kunin ravintolassa ja kohta raajat sätkivät kuin viimeistä päivää. Samalla ilmenee, että Tigerin kauan sitten perheestään erkaantuntun veli Dragon Wong (Donnie Yen) on ajautunut Ma Kunin apulaiseksi, mutta ei tarvita suuriakaan ennustajan lahjoja tajutakseen, että vaikka Dragon nyt työskenteleekin ilkimyksen puolella niin jossain vaiheessa asia ei tule olemaan niin. Tämä tapahtuukin jo pari minuuttia esittelyn jälkeen kun Dragon murjoo arviolta 12 000 (no, ehkä hieman vähemmän. Mutta vain hieman) Ma Kunin lakeijaa syystä, että he ovat ilkeitä. Kuitenkin ennen kuin se hyviksenä oleminen porautuu kunnolla myös Dragonin kalloon tulee hän toimimaan vielä Ma Kunin apuna, mutta aikomuksenaan suostutella Ma Kun jättämään rikollisen uransa raakseen ja kyllä Dragon lopulta astuu veljensä rinnalle potkimaan kaikki mahdollisia pahiksia kankuille. Ei kuitenkaan kahta ilman kolmatta ja niinpä Tigerin uusi rehvakas ystävä Turbo Shek (Shawn Yue) toimii apuna ja nyt ei kyllä enää kenenkään kannata olla tuhma, ei edes demonimaisen Shibumin (Yu Kang) joka on todellisuudessa kaikkien pahisten pomo ja verisesti loukkaantunut kun Ma Kun julkeaa jäädä pahuudesta eläkkeelle. No, Ma Kun ei tainnutkaan olla kovinkaan sydämestään mukana pahuuden puolella kun jätti rikollisen uran taakseen ihan vain koska Dragon kiltisti pyysi. Ei kun ihan oikeasti.

Sarjakuvaan pohjautuva Dragon Tiger Gate näyttääkin siltä, mutta sitä lukematta omaan mieleen nousi enemmänkin videopelit ja niistä nimenomaan Double Dragon jonka veljeksiltä nämä tämän elokuvan Tiger ja Dragon vaikuttavat, mutta muutoinkin päähän nousi ajatus että tämä leffa on se mitä se Double Dragonin jenkkifilmatisointi halusi olla. Samaan tapaan hivenen hassu, hölmökin, mutta toisin kuin se Dragon Tiger Gate on naurettava oikeastaan vain kampausten ja vaatevalintojen vuoksi. Siis ihan oikeasti, katsokaa nyt tätä:
Mutta joo, tämä elokuva vaikuttaa suurelta osin siltä kuin katsoisi jotain beat 'em upin läpipeluuta jossa kuljetaan mukiloimassa erilaisia pikkupahiksia kunnes kohdataan loppupomo ja siinä se sitten olikin. Hitto, Turbo Shek näyttääkin siltä kuin kuuluisi johonkin Streets of Rageen:
Lisäksi Turbo Shek on loistava nimi.

Dragonille ja Tigerille on tietenkin kirjoitettu myös tyttöystävät, mutta ei heillä juuri muuta virkaa ole kuin suurinpiirtein jokin Bowser on kaapannut prinsesssan, kun jos jotain vähänkin syvempää tarinaa koettaa etsiä niin sen löytää korkeintaan jonkinlaisesta tuhlaajapojan (Dragon) paluusta ja veljessuhteiden uudelleenherättämisestä, joskin nekin ovat aika pinnallisia raapaisuja. Huvittava ja tyystin välinpitämättömästi hoidettu juonikuvio oli myös se miten Dragon pyrkii houkuttelemaan Ma Kunin jättämään rikolisen uran taakseen, sillä se keskustelu menee suurinpiirtein näin:
Dragon: "hei ihan tosi, älä ole ilkeä."
Ma Kun: "no, hyvä on."
On tämä kuitenkin pääasiallisesti vain kulje eteenpäin, potki, lyö, kulje eteenpäin-elokuva ja siksi kaikkinainen mukana oleva mukadraamallisuus tuntuukin vain välinäytöksiltä joiden kohdalla takoo armotta kaikkia näppäimiä nähdäkseen mikä niistä toivon mukaan olisi skip cutscene. Kun Dragon Tiger Gate pääsee vauhtiin niin se onkin varsin ärhäkkää menoa, että peukut sille. Ne väliosuudet vain ovat valitettavan laiskoja tehdäkseen pinnalliseksi jätetystä draamasta kiinnostavaa ja siten ne hidastavat elokuvaa tarpeettoman paljon ja kun näkee ne vaijerifut niin ei todellakaan kaipaa hidastustöyssyjä matkalle.

Jatkoa kaavailtiin, jatkoa ei tullut.

Tähdet: ***

maanantai 4. kesäkuuta 2018

Big Bullet (Chung fung dui liu feng gaai tau, 1996)

Ylikonstaapeli Bill Zhu tai versiosta riippuen Chu (Ching Wan Lau) saa esimiehiltään noottia liian väkivaltaisesta käyttäytymisestä, mutta toki pienestä kuumapäisyydestä huolimatta tärkeintä katsojien näkökulmasta on se, että Bill kurmoottaa väärintekijöitä kuten epäpäteviä päälliköitä koska on se likainen Harry-sarjan kyttä joka ei anna paskiaisten voittaa. Siksipä Bill siirretään autopartioon univormupoliisiksi ja uudessa piirissä miestä osataankin jo odottaa legendaarisena sankarina joka ei kuvia kumartele ja voittaa vaikka Hulkin jos niikseen tulee. Onko Bill kehujen arvoinen vaiko äkkipikaisuuksissaan oikeasti haittatekijä poliisivoimille? Kohta siihen saadaan vastaus kun muka supercool pahis järjestää kytille harhautuksia voidakseen toisaalla junailla suurenmoisen rahavarkauden. Bill kuitenkin äkkää mistä on kyse ja pyrkii uusien kollegoidensa avustuksella estämään tapahtuman, mutta tottakai ex-pomo ja muut tyhmät viranomaisjohtajat vähät välittävät varoituksista, kuolleista kavereistaan taikka rahoista, kun tärkeämpää on torua Billia työnsä tekemisestä. Onneksi Billin autopartiofrendit ovat "there for you, when the rain starts to pour" ja hyvin menee.

Ah, tätä sen melkein olla pitää. Kelvollisen ärhäkkää hyvin kulkevaa toimintaa, enimmäkseen vakavasti asiansa ottavat esiintyjät ja lähes tiukka ohjaus joka pitää kokonaisuuden sopivan suoraviivaisena olematta rautalankaväännöksen yksinkertainen. Big Bullet on siis aikalailla malliesimerkki siitä millaisena HK-actioninsa haluaa. Tässä on jopa se aina sympaattiselta vaikuttanut hassu idea pistää hahmoille englanninkielisiä markkinoita kosiskelevia nimiä (Matt, Dan, Bill, Jeff ja Apple. APPLE!) sekä sinne tänne ripoteltu englanninkielisen repliikki jotka sisällöstä riippumatta aina kuulostavat joltain right on!-tokaisuilta ja tokihan miljööstä löydetään vieraskielisiä kylttejä, lehtiä, tms. ei niinkään koska kuuluisivat normaaliin tilanteeseen vaan pikemminkin eräänlaisina tuotesijoitteluina, tällä kertaa vain kielellisenä markkinontina kuin myymässä Coca-Colaa. Mutta sellainen kuuluu asiaan ja jos HK-leffassa ei olisi jotain Tequilaa räppäämässä niin mikä hitto se muka olisi olevinaan? Siten täytyy myös todeta, että tämän kaiken vuoksi Big Bullet ei pääsekään oikein erottumaan perushyvästä massasta josta syystä siinä on hyvin vähän mitään mieleenpainuvaa, jos on oikeastaan ollenkaan. Ja mitä tulee siihen yksinkertaisena pitämiseen niin se muodostuu hämmentävänkin monimutkaisen oloiseksi kun kaiken mellakoinnin, ammuskelun ja yleisen äijämetelöinnin seassa huomaa jossain 50 minuutin kohdalla ettei tässä ole oikeastaan vielä ollut mitään juonta kerrottuna. Introna oli Billin siirto syrjään pois silmistä ja kun poliiseja pistetään hengiltä niin ymmärtää toki, että ideana on se että vaikka Bill onkin muka sivussa varsinaisesta toiminnasta niin hän ainoana huomaa jotain olevan vialla ja esimiestensä vastusteluista huolimatta pistää tuulemaan pelastaakseen kaikki. Lisäksi sen 50 minuutin korvilla esitetään elokuvan Die Hard-juoni jossa suurpahis aiheutti iskuja poliiseja kohtaan voidakseen junailla muualla ryöstön Interpolin todistevarastoon, mutta ihan oikeasti, siihen ei ole mitään varsinaista osviittaa aiemmin, eivätkä ne iskut (vai pitäisikö mielummin puhua yksikössä) poliiseja kohtaan tunnu muulta kuin jonkinlaiselta henkilökohtaiselta kostolta yksittäisiä henkilöitä kohtaan, jolloin huomiota pikemminkin vedetään pahista kohtaan kuin pois sieltä. Vaikka onko sillä mitään väliä mitä ennen tuota maagista 50 minuuttia on tapahtunut koska se ei suuntaa juonta siihen ryöstöön ja se tuleekin aivan puskista, mennen muuten samantien perseelleen koska kytät huomaavat heti paikalle tulleet pahikset ja Billkin on siellä pistämässä heitä ruumissäkkeihin. Joten vaikka perusjuoni onkin simppeli niin joku unohti näköjään kertoa sen. Ja palatakseni siihen mahdolliseen pahiksen synnyttämään henkilökohtainen kosto yksittäisiä poliiseja kohtaan-ideaan, ei se oikein toimi koska tuota nimenomaista pahista on hyvin vaikea erottaa apulaisistaan, eikä ennen ryöstöä tosiaankaan tunnu olevan muita kuin toiminnallisia irtokohtauksia ja vasta sitten alkaa tarina. Harhautuksina ne iskut ovat aika kehnoja koska ne eivät johda mihinkään ja huom. niitä on vain yksi jolloin sen toimiminen silmänkääntönä on aika kehno viedäkseen muka koko poliisivoimien huomion. Uskonkin pohjimmaisena ajatuksena olleen tehdä Bill Zhusta John McClane ja tästä tuolloin tuoreimman Die Hardin eli With a Vengeancen aasiaversion, mutta ei alunperin vaan siihen suuntaan olisi muutettu alkuperäistä käsikirjoitusta joka sitten johti väärän kokoisten palojen pakkoyhdistämisiin.

Lisäksi jos Die Hardista puhutaan niin tässä on siis pahisten todellisena motiivina pelkkä rahavarkaus jota piilotellaan suuntaamalla katseet muualle ja kas, lopussa sotilaiksi naamioituneet pahikset koettavat lentää (lentokoneella, ei käsiä heilutellen) pois ja John McClane joutuu tappelemaan ison ilkimyksen kanssa lentokoneen päällä. Sattumaa?

Koska esimerkiksi jokaiselle Billin kollegalle on pitänyt antaa jotain hassua tekemistä vievät sivuhahmot turhan paljon huomiota, mutta koska kenellekään ei anneta mitään järin merkittävää tarinaa kerrottavakseen ovat he enimmäkseen vain häiriöksi jolloin sen ajan olisi voinut käyttää etenkin pääpahiksen hyväksi, joka nyt jää valitettavaksi ohituulahdukseksi ja siten yhtä merkityksettömäksi kuin mikä tahansa rivigorilla. Jotain pääpahiksen merkityksestä kertoo se, että alussa hänelle annetaan sellainen ns. irrallinen kohtaus jossa ilkeä persoona tehdään tiettäväksi, mutta lopussa ei meinaa edes erottaa häntä apulaisistaan. Vasta kun tulee loppupomotaisto toteaa, että ahaa! toi se varmaankin on.

Kuitenkin, vaikka jäädään selvästikin jonkin Hard Boiledin ja vastaavien HK-toimintojen taakse niin ihan hyvällä nautinnolla Big Bulletin katsoo, ja tekee sen varmasti toistamiseenkin (tai kuten minä nyt tein, niin kolmatta kertaa).

Tähdet: ***

lauantai 2. kesäkuuta 2018

Xanda (2004)

Jo muksuna kamppailulajien lahjakkuudeksi osoittautunut hömelön sinisilmäinen Qiang (Wei-Lin Sang) on luonnollisestikin ylläpitänyt taitojaan nuoreksi aikuiseksi saakka ja siirtymä landelta kaupunkiin tarjoaa ennen unelmien toteuttamista pätkäisiä hanttihommia, kunnes viimein on aika tehdä sitä missä oikeasti on hyvä: hakata ihmisiä.
Ystävänsä koettaa houkutella Qiangia osallistumaan rahakkaaseen xanda-turpaanvetokilpailuun (joka siis on kuin mikä tahansa nyrkkipotkulaji, mutta vähän agressiivisempi. Miltä se ei kuitenkaan vertaillussa vaikuta... mutta on kuitenkin), mutta kiinnostus on tässä vaiheessa vielä minimissään koska xandasta puuttuu se kungfuun kuuluva henkisyys ja siten Qiang ei pidä itseään soveliaana osallistumaan. Kun pahat xandaharrastavat murjovat tuon ystävän on Qiangin lääkärilaskut maksaakseen astuttava kehään, mutta tottakai koska hän on tässä nimenomaisessa lajissa vielä aloittelija joka ei ymmärrä xandan todellista merkitystä tulee nenä siirtymään poskelle ja revanssia on haettava. Sitten Qiang saa vedettyä hallitsevaa mestaria Weita (Jun Teng) niin tarmokkaasti pataan, että jälkipolvetkin muistavat sen kuin eilisen. Tai no, muistaisivat ehkä jos elokuva ei olisi niin riivatun rutiininomainen tylsimys.

Muistan huomioineeni Xandan silloin kun se oli uutuuselokuva, mutta jättäneeni sen katsomatta aika varmasti koska se ei vaikuttanut varsinkaan tylsän kantensa vuoksi kovinkaan houkuttelevalta. En kuitenkaan muista tuolloin kauan sitten pistäneeni Tsui Harkin osallisuutta merkille, koska jos olisin niin varmaankin Xanda olisi päätynyt katseltavaksi ennen kuin nyt. Huomioitavaa tosin on, että vaikka Asian Visionin dvd jättää sopivasti sen kahdesti Tsarkista puhuessaan mainitsematta, ei Xanda ole hänen ohjaamansa, hän vain sattuu olemaan yksi tuottajista. Ei takakansi kyllä suoranaisesti valehtelekaan Tsarkin olevan ohjaaja, mutta kyllä tekstin kirjoittaja on tiennyt mihin suuntaan mielikuvia ohjaa kertoessaan että "Tsui Hark on palannut tässä räjähtävässä elokuvassa..." ja "Xanda on Tsui Harkin toiminnantäyteinen elokuva..."
Ei se mitään, mutta se mikä varsinaisesti kummaksuttaa tässä julkaisussa on sen tekninen taso. Rasvainen kuva (kuin kalvon läpi joutuisi katsomaan), runsaat naarmut sun muut roskat saavat miettimään, että voiko tämä tosiaan olla vuoden 2004 tuotanto (2003 lukee lopputeksteissä) ja jos on niin kuinka vähän fyffeä Hark oikein vaivautui pistämään kuvauksiin. Jos siellä ei olisi aikakaudelle tuttuja muotiluomuksia ja valkoisia douchebaggeelipiikkitukkakampauksia vaikuttaa elokuva muilta osin olevan ainakin 10 vuotta aiemmin tehty. Alkuun ehdinkin olettamaan kyseessä olevan tietoinen visuaalinen ratkaisu, mutta kyllä se mitä ilmeisemmin vain on huono alkuperäisnauha jota on käytetty ja parin kopion jälkeiseltä videonauhakuvalta Xanda näyttääkin. Dvd ei siis teknisellä tasolla vakuuta, mutta toisaalta kun seuraa elokuvan punaista lankaa siitä, että nyt taas kerran kiva tyyppi joutuu läheistään auttaakseen osallistumaan kovaotteiseen tappelukisaan niin tarinallisesti ollaan sen verran lähellä kaikenmaailman kickboxerbloodsporteja, että hitot siitä jos Xanda näyttää ikäistään vanhemmalta, koska sitä se oikeasti onkin. Joskaan vertailu saman lajityypin elokuviin ei ole hyvästä Xandalle ja minä ainakin olisin vähätellyt Harkin nimen käyttöä koska sekin tuo mieleen teoksia joiden rinnalla tämä vähäpätöisyys tuntuu tarpeettomankin kehnolta. Puolitoistatuntisena Xanda toki kuulostaa sopivan pituiselta aiheeseensa ja leikkauksessa on vielä hyödynnetty sellaista aikansa toiminnalle "sopivaa" nykimistä jonka tarkoituksena olisi tehdä tilanteista hektisempia silloinkin kun ollaan kaukana varsinaisesta toiminnasta, mutta ei, ei toimi. Xanda tuntuu pitkältä kuin nälkävuosi, sen nopeuttava leikkaus on sen verran raukeaa ettei siinä ole sitä odotettua epilepsiavauhtia ja itse kamppailukohtauksetkin ovat sen verran onnettomia että vaikuttaakin kuin leikkauksen pääasiallinen tehtävä olisi ollut todellisuutta salaillen muodostaa taviksista kamppailulajimestareita, mutta päällimmäiseksi jää vain ajatus siitä kuin koetettaisiin hädissään pelastaa mitä pelastettavissa on ja se on aika vähän se. Mukana on jonkin verran huumoria, joskin aina päälleliimatun oloisena ja sen synnyttää varsinaisen keventävän ajatuksen sijaan hyvin valjut näyttelijät joiden ilmeet kertovat paljon siitä etteivät he oikein hahmota mitä ovat tekemässä. Mikä myös aiheuttaa hallaa elokuvan pakollisen romanssijuonen sekä menneiden muistelun taakan kuljetukselle, että on vain hyvästä kun nekin jätetään kirjoitukseltaan marginaalihuomioiksi jos esiintymisellä ei edes koeteta aukkoja paikata. Kaiken kaikkiaan Xanda on pitkästyttävä elokuva jolla en rehellisesti usko olleenkaan mahdollisuuksia keskitasoa korkeammalle, ihan vain jo sen vuoksi kuinka sama tarina on esitetty lukuisia kertoja aiemmin ja nekin suurimmaksi osaksi pysytellen sillä ihan ok-linjalla, että parempaan pystyäkseen tarvitaan nykyään lähes ihme ja tuottajan nimi ei todellakaan sellainen ole. Toki tämä menee välipalana, mutta jos jo katselun aikana toivoo että seuraavaksi vuoroon pääsevä elokuva olisi parempi niin ei se nyt kovin täyttävä naposteltava ole.

En kyllä laisinkaan ihmettele ettei pääosassa olevan Wei-Lin Sangin näyttelijäura ole kuin kuuden elokuvan pituinen, mutta ihmettelen sitä miten tämän debyytin jälkeen ilmaantui vielä viisi elokuvaa (okei, yksi niistä oli ruhtinaalliset neljä jaksoa kestänyt tv-sarja). Mies on kungfu- ja ylipäätään minkäänlaiseksi elokuvastaraksi löysä kuin kesäkuumalla asfaltilla makaava jäätelö.

Tähdet: **