tiistai 29. syyskuuta 2020

Kuolema silmästä silmään (The Quiller Memorandum, 1966)

60-luvun Länsi-Berliinissä tapetaan kaksi brittiagenttia, johon syyllisiksi uskotaan uusnatseja ja siksipä paikalle kutsutaan ilmeisesti parempaan agenttiluokkaan lukeutuva Quiller (George Segal), joka saa tehtäväkseen etsiä äärioikeistoryhmittymän päämaja ja lopettaa haitallinen toiminta. Nämä natsit eivät tietenkään pidä univormuja taikka kiillota päitään autovahalla, joten tunnistaminen jää tylyyn käytökseen sekä kireisiin ilmeisiin, joten nähtävästi joka toinen suomalainenkin on epäilyksen alainen.
Quiller kiertää siellä ja täällä esittelemässä vihjailevia kysymyksiä sekä olettamuksia, mutta ei oikein tunnu valitsevan kohteitaan millään logiikalla, mutta kaipa pääasia on että vastustajat tietävät hänen läsnäolostaan, johon kyllä varmaan olisi riittänyt baarissa tissuttelu. Pääasia on, että kuvaan astuu huumaus, kidnappaus, kidutus ja natsijohtaja Oktober (Max von Sydow) jolle kettuilla epäonnistuneesti. Ollakseen jokin superagentti Quiller ei löydä taikka selvitä oikeastaan mitään, vaan esimerkiksi pahisten päämaja paljastuu hänelle vain koska pahikset kaappaavat hänet, vievät tukikohtaansa, kertovat missä ovat ja sankarimme ei edes ole läsnä kun pahuuden tekijät kukistetaan. Bravo!

Elokuvan pohjana toimiva alkuperäiskirja oli ilmeisen menestynyt niin kaupallisesti kuin arvosteluissakin ja päähahmo Quiller saikin ajansaatossa 20 agenttiseikkailua osakseen (19 romaania, yksi novelli), ja vaikkakaan ei ollut rahallinen lottovoitto niin tämä ensimmäinen filmatisointikin keräsi kuitenkin joitakin palkintoehdokkuuksia, että on pienoinen ihmetyksen aihe miksi ei Quilller-elokuvia ole ilmaantunut sen enempää. Vuonna 1975 kyllä ilmaantui 13-osainen televisiosarja, jota ei sitäkään ole ilmeisesti sittemmin uusittu kertaakaan saati että olisi saanut osakseen fyysistä julkaisua. Mielenkiintoista! Varsinkin siinä vaiheessa kun Matt Damonin Bournet aloittivat voittokulkunsa, Daniel Craigin myötä uudistettiin 007 ja Tom Cruisen Mission Impossible kiipesi koko ajan korkeampaan torniin olisi ollut varmasti otollista kaivaa Quillerkin uudestaan esiin, mutta hiljaisuus on ainoa ääni jota on sieltä suunnalta saanut kuunnella. Mistä tulikin mieleeni, että eipä Michael Cainen tutuksi tekemä agentti Harry Palmerkaan ole elokuvissa esiintynyt sitten vuoden 1996, joka on toki huomattavasti lähempänä kuin Quillerin kohdalla, mutta aika kaukana kuitenkin. Nykyään kun viikon vanhoistakin elokuvista tehdään uusintaversioita valinnan helppouden vuoksi, niin uskoisi olevan jokseenkin riskittömämpää tehdä filmatisointeja myös jostain Palmerin ja Quillerin kaltaisista hahmoista joilla on taustamateriaalia ja jonkinlaista nimeä hyödynnettäväksi. Vähän vaan uusitaan hahmoja nykyhetkeen sopivammaksi, että pääosaan joku öljytty paidaton nuorukainen, käteen tuoreinta mallia oleva älypuhelin, dialogiin termejä kuten "bae" tai "kanye" ja vastustajaksi kotona viihtyvä Anonymouslainen aikeenaan suorittaa palveluestoiskun Kelan sivuille. Tai hei, missä ihmeessä kuppaa uusi Remo-elokuva?

Kuolema silmästä silmään on perustoimiva old school-jännäri joka ei luonnollisestikaan tekoaikanaan ollut vanhan koulun teos, mutta nyttemmin katsottuna on esimerkiksi visuaalisuuden ja kiireen sijaan juuri toteutustyylinsä vuoksi mukavan dialogi- ja tunnelmapainotteinen. Teksti ei nyt ehkä kaikkein terävintä taikka yllättävintä ole ja hyvät näyttelijätkin ovat tehneet väkevämpiäkin roolisuorituksia, mutta kaikkiaan osa-alueet ovat kelvollisen toimivia ja enimmäkseen suht' varmaotteisia, vaikkakin elokuvan tuntuukin paljastavan korttinsa jo puoliväliin tullessa ja siten loppuosa ei ole niin pulssianostattava kuin arvatenkin tarkoitus olisi ollut. Joskin tässä ei tosiaankaan ole fyysistä toimintaa edes karateiskun vertaa, että jännitys pyritään luomaan pelkkien vihjailujen sekä kuvan ulkopuolisten tapahtumien avulla ja se on toki toisenlaiseen toteutukseen verrattaessa virkistävä poikkeus, mutta vastaavasti sen vuoksi on alttiimpi antamaan ajatusten harhailla ja muussa tapauksessa sitä estämään olisi kaivattu avuksi vahvempaa dialogia sekä intensiivisempää esiintymistä. Lisäksi kun aiemmin mietin miksi ei Quiller-elokuvia ole tehty enempää, syynä lienee nimenomaan tämän filmatisoinnin tapa esittää sankari joka ei hirveästi anna mahdollisuuksia rakentaa lasten hiekkaämpäriä suurempia pilvilinnoja. Quiller on aivan liian saamaton ja vahingossa sankariksi päätyvä jotta sitä jaksaisi katsoa elokuvasta toiseen ja jos hahmo on oikeanlaisesti siirretty kirjasta elokuvaan, pistää se miettimään oliko niitä kirjojakaan nyt syytä tehdä enempää. Ehkäpä kyseessä onkin jokin agenttien Bertie Wooster?

Erityisen mielenkiintoista on se, että kymmennen vuotta myöhemmin ilmestyneen Maratoonarin kuuluisa is it safe?-kidutuskohtaus on hampaat poislukien varsin samanlainen kuin tämän elokuvan vastaava ja voisin uskoa etenkin Max von Sydowin olleen jonkinlainen esikuva Laurence Olivierin roolisuoritukselle (joskin Olivier parantaa juoksua von Sydowista). Näin ollen kun vuonna 1997 Patrick Stewart käytännössä toisti Olivierin Maratoonari-osan Salaliittoteoriassa, pitänee kenties kunnia kuitenkin antaa von Sydowille Olivierin sijaan. Mutta niinhän se on, että taide jäljittelee taidetta ja nämä muuten muistuttavatkin toisiaan sen verran paljon, että olen oikeasti yllättynyt ettei yhdenkään elokuvan trivioissa tehdä mainintaa yhtäläisyyksistä.

torstai 17. syyskuuta 2020

The Legend of Hercules (2014)

Julma kuningas Amfitryon (Scott Adkins) valtaa maita ja mantuja, mikä pelottaa kuningatar Alcmenea (Roxanne McKee) ja hän pyynnössään saada kansalle vapautta antautuukin Zeuksen (metafora) pökittäväksi. Syntyy siis Hercules (Kellan Lutz) joka bilettämisen ja erinäisten maailmanmatkailujen saatteeksi löytää kutsumuksensa tyrannian kukistajana ja palaa vetämään isäpuoltaan pataan.

2013 uutisoitiin Renny Harlinin saaneen ohjattavakseen Hercules-elokuvan (tuolloin projekti tunnettiin ilmeisesti nimellä Hercules 3D), jonka hän mainitsi olevan suurin tuotantonsa sitten vuoden 1999 Deep Blue Sean. Muistan tuolloin katsoneeksi millaisia budjetteja Harlinin elokuvat olivat tässä välissä saaneet ja olikohan se niin, että Driven (2001) ja Manaaja: alku (2001) olivat ainoat jotka poikkesivat merkittävästi (ylöspäin) suurinpiirtein 20 miljoonasta dollarista. Edellisessä oli aika isoja nimiä (no, Sylvester Stallone) ja jälkimmäinen puolestaan oli tehostepainotteinen, että ymmärrettävästi vaativat hieman enemmän fyffeä avukseen. Devil's Pass (2013) saattoi olla halvin, koska se ainakaan näyttänyt kuluttaneen itseensä viittä euroa enempää. The Legend of Herculesin ilmoitettu budjetti oli noin 70 miljoonaa dollaria, että ehdottomasti enemmän kuin se 20, mutta tuotto jäi kymmenisen miljoonaa alle, joten Harlinin onnistumishistorialla se ei luvannut hyvää tulevalta. Ainakaan jos ajattelee jenkkituotantoja. Joten vaikutti siltä, että nyt ajavat olla ne viimeiset mahdollisuudet käytetty. Näin ollen oli se sitten omasta tahdosta taikka ei, siirtyminen muille markkinoille oli selvästi fiksu veto palauttamaan kunniaa ja siten jo seuraavana ohjattu kiinalaisrahoitteinen Skiptrace (2016) oli hitti joka näköjään aloitti taas kaupallisen uskottavuuden palautuksen. Ehkä se on liian aikaista vielä sanoa alkaako tätä kautta Harlinin uusi kulta-aika, mutta ehkäpä jotain hyvää lupaa se kuinka tulevaan elokuvaansa The Misfits saatiin Pierce Brosnan ja Tim Roth. He eivät ehkä edes kaksistaan ole mikään hitin tae, mutta mahdollisesti jokin merkki luottamuksesta, ettei nyt tarvitse markkinointiin nostaa C. Thomas Howellin kaltaisia suurnimiä (ei millään pahalla Howellia kohtaan. Hän vain sattui tulemaan mieleeni nimenä joka saatetaan muistaa, mutta joka ei taatusti ole mikään stara) ja saadaan todellista myytävyyttä mukaan.
No kuitenkin, ei tullut Herculesista nimeltään kolmiulotteista (hädin tuskin elokuvanakaan edes kaksi) ja osaltaan menestyksen puutteeseen satavarmasti vaikutti samana vuonna ilmestynyt isomman profiilin toinen Hercules-tuotanto (sekin 3D), jonka ohjaaja Brett Ratner ei vielä nimenä ole merkittävämpi kuin Harlin, mutta pääosassa ollut Dwayne "The Rock" Johnson oli paljon Kellan Lutzin huomattavampi. Jos siis valitset jommankumman, ei se taida suurelle osalla olla valinta eikä mikään. Muutenkin The Rockin version näyttelijäkaarti herättää enemmän luottamusta kuin Harlinin päätös ottaa suomiväritykseksi yksi Duudsoneista (jota en nähnyt, joten taidettiin leikata pois leffasta). Razzie-ehdokkuuksia tulikin kuusin kappalein ja kaksi nimenomaan näyttelijöille.

The Rockin Hercules oli kaupallinen hitti ja varmasti tuntui suolan hieromiselta haavoihin, etenkin kun kun uskallan väittää sen menestykseen vaikuttaneen itse elokuvallisen paremmuuden sijaan sellaiset tekijät kuten nimiarvo, sillä yhtään paremmalta se ei näytä saati ole kokonaisuutena yhtään sen kummoisempaa ajantappoa. Joskin The Rockin Herculesin plussaksi tulee lukea se, että vaikka sen juonikuviointi ei ole erityisen hohdokasta on sen kuva päähenkilöstä eräänlaisena helppoheikkinä lupaavan oloinen idea, mutta toteutus on kyllä ihan tavanomaista efektitoimintaa ja siinä suhteessa kallistun ennemmin suosittelemaan tätä Harlinin leffaa, sillä tämä kuitenkin tuntuu olevan rehellisemmin B-roskaa (mikä on tässä yhteydessä kehu) ja siten siitä voi paremmin nauttia suunnitellusti. Mieleen tulee kaikenlaiset vanhat italialaiset miekka ja sandaali-elokuvat ja itse näen sen positiivisena seikkana.

Kellan Lutz on niin persoonaton näyttelijä, että välillä teki oikein pahaa seurata hänen edesottamuksiaan roolissa jonka pitäisi olla elämää suurempi. Valtaosa esiintyjistä tekee kyllä varsin kelvollista työtä ja tuhmaa kuningas Amfitryonia esittävä Scott Adkins on oikeasti sen verran vakuuttava osassaan, että ehkäpä hänen olisi pitänyt olla keskiössä.

Yleisesti ottaen dialogi ja niiden esittäminen on keskenään linjassa, joskin se tarkoittaa enimmäkseen itsestäänselvyyksiä ja unohdettavuuksia.

Tehosteissa on odotettua suureellisuutta, mutta kuten usein Harlinin elokuvissa joissa tukeudutaan tietokone-efekteihin on niissä aivan liian näkyvää viimeistelemättömyyttä, jolloin esimerkiksi painovoima puuttuu ja massakohtauksissa on liian helposti nähtävissä missä kohtaa looppi toistuu. Ja hyvänen aika sentään, antakaa miehelle edes kerran oikea eläin kuvattavaksi jos sen animointi ei kerran millään onnistu.

Toiminta on terhakasta ja sopivan tyyliteltyä, että kyseessä on siis aika tyypillinen Harlin-elokuva jossa näkyy miehen kyky saada onnistunut draivi toimintaosuuksiin, mutta lievä kyvyttömyys tehdä draamasta kovinkaan kiinnostaa. Osittain tästä on syyttäminen kirjoittajia, mutta jos Harlinilla olisi vähän persoonallisempi ote niin hän voisi varmasti nostaa heikon tekstin keskitason esiintyjilläkin korkeammalle. Uskon että esimerkiksi osasyy siihen miksi esimerkiksi Deep Blue Sea toimi paremmin oli onnistuneemmissa roolituksissa, koska senkään elokuvan teksti ei ole ollut erityisen mieleenpainuvaa, mutta esiintyjät paransivat sitä sen verran kuin pystyivät. Ideaalitilanteessa tapahtuu The Long Kiss Goodnight jossa sekä sopivat esiintyjät että hyvä teksti kohtaavat, mutta tämä on Hercules-elokuva ja jos siitä ei koeteta tehdä mitään Arabian Lawrencea, ei siitä varmaan toimintaelokuvana tätä parempaa saada ja ehkäpä jo se on tarpeeksi.

Yksi asia mitä ainakin on tarpeeksi, on seuraavan kuvan esittämä hyppy.
Jokainen kerta kun jotkut nujakoivat toteutetaan tuo sama temppu ja yleensä hidastetusti, koska se jos mikä on ilmeisesti makeeta. No, ei makeaa mahan täydeltä kertoo jo sanontakin.

Tähdet: **

keskiviikko 9. syyskuuta 2020

Arctic Blue (1993)

Tämä saattaa kuulostaa hieman tekoaikana kovassa vauhdissa olleen Villi pohjola-televisiosarjan (Northern Exposure) idealta, mutta mukana on vähemmän hirvien mylvintää. Kuitenkin, Los Angelesin auringosta Alaskan jäiseen erämaahan töihin matkannut ns. märkäkorva, Eric (Dylan Walsh) törmää ekotutkimustensa yhteydessä salametsästäjiin ja kun valitettavan sattuman johdosta jälkimmäisten johtohahmo Ben (Rutger Hauer) tulee tappaneeksi kanssametsästäjän, joutuu Eric vastenhakoiseksi vanginvartijaksi. Sheriffin oletus on etteivät Benin kaverit löydä häntä jos miestä säilytetään muualla kuin putkassa, mutta tottakai kyseessä on harhaluulo ja piakkoin Eric tarpookin Benin kanssa erämaassa, tappointoiset metsästäjät perässään.

Olen saattanut kertoa tämän joskus aikaisemmin, mutta vielä 90-luvun alkupuolella olin sen luokan Rutger Hauer-fani, että jos hän olisi julkaissut 90 minuutin videon jossa vain istuskelee pöntöllä lukemassa Mikrobittiä niin satavarmasti olisin ostanut sen. Jossain tämän Arctic Bluen kohdilla aloin kuitenkin jo hieman kyseenalaistamaan uskollisuuttani, että olenkohan koko ajan seurannut väärää profeettaa. Tämä siis vain todetakseni niin sekä Hauerin elokuvien kuin hänen oman yritteliäisyyden tason olleen selvässä laskussa ja vaikka vielä jonkin aikaa pystyi vakuuttelemaan itselleen, että "vaikka elokuva onkin huono, on Hauer sentään hyvä", ei se näin läheskään tarpeeksi usein ollut. Joskin edelleen olen sitä mieltä, että Hauer kuului siihen kaartiin näyttelijöitä joiden pitää melkein yrittää ollakseen oikeasti huono, mutta ei se tietenkään tarkoita etteikö hänenkin kohdallaan huomannut koska sydän ei ollut mukana yhtä vahvasti kuin halu vuokranmaksuun ja varsinkin silloin kun kyse on näyttelijöistä joiden pelkkä karisma kantaa elokuvaa ovat odotukset helposti liian korkealla. Silloin 1993 tai ainakin lähimain kun Arctic Bluen eli Armottomat miehet katsoin, tuntui se Hauer-mittapuulla katsoen pettymykseltä, mutta ei vielä ollut mikään kuolinisku fanitukselle. Eikä se koskaan oikeastaan kuollutkaan, se vain muuttui huomattavasti valikoivammaksi sen suhteen, että mikä on syytä hankkia itselle ja enää ei siis ollut mikään kiire ostaa niitä heti ilmestyessään.

Arctic Blue on keskitason jännäri joka aika nopeasti rupeaa tuomaan mieleen muistumia The Most Dangerous Game-tyyppisistä tarinoista, mihin saattaa tässä tapauksessa vaikuttaa se että Hauer itse tähditti yhtä sen tarinan filmatisoinneista (Aseeton saalis, 1994), mutta muutoinkin perusrunkona voi nähdä tutun saalis ja saalistaja-toiminnan ja siihen esimerkiksi elokuvan markkinointi tukeutui (se vähä mitä oli). Itse perässä olevien pahisten ammuskeluun turvautuvaa pakenemista mielenkiintoisempaa on seurata luottamuspulaisen kaksikon selviytymistä villin luonnon keskellä. Joten hypotermiat, kantapohjaa pistävät kivet ja kakkosluokan petoeläimien (ihminen on numero yksi) hampaiden väistely on Arctic Bluen parempi keino erottautua joukosta. Toisin sanoen, kyseessä on hieman kuin Anthony Hopkinsin tähdittämä Reunalla (1997), mutta karhun sijaan perässä onkin bearmiehiä kivääreineen. Itse tosiaan näen kuitenkin niin, että se luontoseikkailu on kiinnostavampi osa, koska siihen on kenties helpompi samaistua, kun taas ne pyssymiehet tekevät elokuvasta tavanomaisemman toimintaleffan. Joskin he pysyttelevät valtaosan ajasta niin etäällä, että uskoisin tarkoituksen olleenkin itse erämaan toimivan "päävihollisena", mutta aivan kuten Transformers-leffoissa joissa kukaan ei välitä hevonkukkuakaan ihmisistä, niin kuitenkin tuumittiin heidän olevan jostain syystä tarpeen. Olisivat vain pistäneet tilalle kaksi koiraa ja yhden kissan.

Parasta itse tarinassa on kuitenkin se perinteinen kala kuivalla maalla-idea jossa pikkuhijaa päädytään ymmärtämään toisen osapuolen elämänkatsomusta, mutta siitä ajatuksesta etenkin se miten Ben päätyy olosuhteiden uhrina vangituksi ja miten sopeutuu tai ei siihen: kiistatilanteessa hän tappaa toisen ihmisen itsepuolustukseksi, mutta kavereidensa paniikkiratkaisun vuoksi päätyy osalliseksi kahden muun ihmisen kuolemaan. Tämä yhdistettynä jonkinlaiseen kulttuurierojen törmäykseen on hyvä idea ja kun Ben muutenkin on ihminen joka on kasvanut erämaan vapaudessa tuo kahlehdituksi tuleminen mukanaan hyvää vertauskuvaa eläintarhaeläimestä. Lopetus tuntuu tukevan tätä ajatusta.

Näytteleminen on kauttaaltaan suht' harmitonta, jolloin se ei suuremmilta osin häiritse, mutta ei myöskään nostata kehujakaan. Mitä tulee pääduoon niin Hauer on ihan hyvä, mutta ei yritä sen ihmeempää, kun taas Walsh on sen verran valju ettei hänestä jää jälkeäkään. Ja kun koko elokuvaa vaivaa pieni laiskuus sekä keskittymisen puute sen suhteen, että mikä se varsinainen teema nyt onkaan, en usko edes näyttelijävaihdostenkaan olevan keino tehdä Arctic Bluesta parempaa kuin mitä se nyt. Se on ihan ok ja tuo mieleen joitakin hyviä ajatuksia ihmisen arvosta sun muuta, mutta aivan kuten elokuvan maisemakuvat jotka eivät juuri laisinkaan käytä Alaskaa hyväkseen (riippumatta siitä missä onkaan kuvattu) on lopputulos teos jonka kohdalla enimmäkseen tuumii, että mitä kaikkea olisikaan pitänyt muuttaa jotta ajatuksista olisi tullut tekoja. Parhaimpina päivinään siihen olisi riittänyt Hauer itse. Asia mihin ainakin olisi pitänyt panostaa on nimenomaan luonnon elementtien hyödyntäminen, sillä kun aiemmin sanoin vaaroina olevan kylmettymistä ja petoeläinten hampaita, niin jos ei esimerkiksi jälkimmäistä ole kuin ohimennen heitetyn toteamuksen "duud, tääl on sitte susia" verran, ei siitä pahemmin saa mitään pureskeltavaa. Olisivat edes näyttäneet kuvaa sudesta, tms.

Arctic Blue on näköjään niitä elokuvia jotka on pitänyt julkaista miljoonalla erilaisella kannella ja tässä osa niistä. Aika harmittoman oloisia tuntuvat olevan, joten mitään sen ihmeellisempää ei niistä voi voine sanoa kuin, että toisessa vasemmalta Hauer näyttää Pierce Brosnanilta.
Niin tästä seuravasta tuli hieman mieleen Insomnian uusintaversio. Joka sekin sijoittuu Alaskaan ja myöhemmin Hauer näytteli Insomnian ohjanneen Christopher Nolanin Batman Beginsissa. Joka ei tietenkään liity Actic Bluehun mitenkään, mutta kuitenkin.


Tähdet: **

perjantai 4. syyskuuta 2020

Wanted: Dead or Alive (1986)

Tosi tuhma terroristi Malak Al Rahim (Gene Simmons) on saapunut yhdysvaltoihin räjäyttelemään taloja sekä ihmisiä, joten entinen CIA-agentti ja nykyinen palkkiometsästäjä Nick Randall (Rutger Hauer) palkataan etsimään hänet. Tottakai entiset kollegat tahtovat käyttää Nickia syöttinä, että taaskaan ei voi kehenkään luottaa.

Ennen elokuvamainetta Steve McQueenin tähdittämän tv-sarjan modernisointi ei ole mestariteos, mutta ei ajanhukkaakaan ja koska se ole lähimainkaan yksi yhteen edellä mainitun esikuvansa kanssa niin sen katsoo vaivatta omana, täysin itsenäisenä teoksenaan. McQueenin tv-sarja oli western, joten jo siirtäminen vuoden 1986 takatukkiin ja käärittyihin pikkutakin hihoihin aiheuttaa visuaalisesti suuren muutoksen. Itse asiassa uskonkin, että syy miksi Rutger Hauerin esittämän hahmon nimi on Nick Randall eikä televisioversion mukaisesti Josh Randall on tuossa modernisoinnissa, jolloin Hauer onkin McQueenin hahmon pojanpoika, tms. Nimiyhteyden ohella suurimpia yhtäläisyyksiä on hahmojen päivätyö olla palkkiometsästäjä, sama teosnimi ja ehkä hieman hienovaraisempana se, että molemmilla on ns. lyhennetty versio jostain ampuma-aseesta (McQueenilla typistetty kivääri ja Hauerilla haulikko).
Joskin jos kerran haluaa vertailla niin kasariversion miinukseksi tulee muutosten mukana lievä persoonallisuuden puute, koska esimerkiksi siinä missä vyötäisillä pistoolikotelossa kannettu katkaistu kivääri on silmiinpistävä yksityiskohta, ei sitä aika "arkinen" olkahihnassa kannettu haulikko oikein ole. Samoin elokuvan yleinen estetiikka noudattelee sen verran vahvasti aikansa toimintaelokuvien tyyliä (mitä varmasti McQueenin versiokin teki tuolloin voimissaan olevassa television länkkäribuumissa), että kyseessä on aikalailla suht' geneeristä (puoli)viranomainen pahiksen perässä-kasaritoimintaa, johon luonnollisesti lukeutuu hyvin vahva aikakauden äijämeininki.

Välihuomautuksena se, että pientä lisämaustetta tuo kyllä Hauerin fanitus/elokuvahistorian tunteminen, koska joitakin vuosia aikaisemmin hän teki Sylvester Stallonen kanssa elokuvan Nighthawks (1981) jossa esitti pahamaineista importterroristia jolla oli jano räjäytellä paikkoja ja Stallone oli kyttä hänen perässään. Wanted: Dead or Alivessa Hauer on tuo lainausmerkeissä oleva kyttä ja Gene Simmons ulkomaalainen pommittajaterroristi. Ja siltä varalta jotta sen kuittaisi vain sattumaksi ja varmasti sitä onkin, eivät elokuvantekijät kuitenkaan selvästi jättäneet tätä yhteyttä huomioimatta koska ensimmäisen Amerikan kiertueen pommi-iskun Simmons suorittaa elokuvateatterissa jossa esitetään Ramboa.

Mutta niin, muutoin kyseessä on kuitenkin hyvin tutunoloista kasaritoimintaa jossa ei olla poliittisesti korrekteja, hahmot pidetään suht' mustavalkoisina, sankari on vahvasti lain rajoja venyttävä kovaotteinen kyynikko ja ilmeeltään ollaan Cobran tavoin siellä hieman synkemmällä puolella. Vastaavasti sama ilme joka vanhentaa Wanted: Dead or Aliven tekoaikaansa on myös nyttemmin jopa virkistävää vaihtelua, varsinkin kun se ei jää pelkkään estetiikkaan jota saa kyllä ihan tarpeeksi kaikenlaisesta nostalgiaa lainaavasta kasaritributoinneista, vaan elokuva ei edes tunnu koettavan olla ajaton. Toisaalta taas tarinan, hahmojen taikka toteutuksen suhteen kyseessä ei ole keskitasoa korkeammalle nouseva elokuva ja jos nimenomaan ajattelee tätä aikansa tuotteena, on varsin ymmärrettävää miksi se ei ole hirveän hyvin erottuva: näihin aikoihin kun kuitenkin luotiin aika rutosti elokuvia joiden hahmot ja repliikit ovat vieläkin muistettavia sekä toistuvien siteerausten kohteina. Wantedilla on kyllä edellytykset samaan, mutta missään vaiheessa ei olla kuitenkaan aivan niin iskeviä jotta se olisi tapahtunut. On tässä toki yksi sellainen hetki minkä takia elokuva muistetaan, antaen sen helposti värittää näkemystä koko teoksesta. Tarkoitan siis lähes meemimäisen kuuluisaa tilannetta jossa sankari taluttaa pahista suuhun tungetun käsikranaatin sokasta pitäen.

Yksi askel voi toki olla matkan aloitus, mutta ei se perille vie (ellei tietenkin aio kulkea vain askeleen päähän) ja näin ollen Wanted: Dead or Alive on ihan mainiota katseltavaa jos ei odotuksissa ole mitään perushyvää parempaa, mutta uskallan olettaa monen luulevan jo pelkkää kantta katsoessaan sekä isojen poikien puheita kuunnellessaan, että nyt on aika bad ass-leffa vuorossa eikä toteamus siitä kuinka oli se ihan ok.
 
Loppuun vielä jonkinlainen maininta näyttelijöistä, joista pääosassa oleva Hauer on perinteisen hyvä karismaattinen itsensä, mutta ei ehkä tee kuitenkaan niin väkevää suoritusta kuin mihin hän parhaillaan pystyy (esim. Liftari, Blade Runner, etc.). Kenties mielenkiintoisempaa onkin seurata pahista esittävää Gene Simmonsia, tai oikeastaan hänen poissaoloaan elokuvasta. Minusta Simmons on aivan kauhea näyttelijä, että sinänsä en kaipaisi hänelle lisäminuutteja, mutta myönnettäköön hänen olevan persoonana varsin vahva, jolloin on kiintoisaa se kuinka vähällä käytöllä hän on Wantedissa. Malak kuitenkin esitetään heti alussa ylimielisenä hahmona joka haluaa näkyvyyttä teoilleen ja siinä suhteessa Simmons on yleisimagonsa vuoksi varsin ymmärrettävä valinta, mutta sitten suurimman osan työstä tuntuvat tekevän Malakin kollegat kun herra itse vain hengailee takana katsomassa missä mennään ja ajallisesti häntä näytetään sen verran harvakseltaan, että voi helposti unohtaa hänen olevan pääpahis. Kuitenkin silloin kun hän on äänessä huomaa ettei Simmons ole roolissa ollakseen hiljainen uhka, joten tässä tulee esille epätasaisuutta hahmon ja hyödyntämisensä suhteen. Varsinkin kun pitkään syrjässä oleva pääpahis kuitenkin saa sitten sen huipuksi tarkoitetun loppumatsin sankarin kanssa, joskin on tässä tapauksessa Malak on yhtä hyödytön kuin Tommy Lee Jones puukkotappelemassa Steven Seagalin kanssa (ts. Kaappaus merellä). Eli pahiksen uhka nostetaan puheissa korkeammalla kuin mitä se lopulta on (joskin Seagalin tapauksessa syynä lienee aina hänen oma halunsa näyttää olevansa muita parempi). Siispä tässäkin kohdin tulee esille se, että ei mennä aivan tarpeeksi pitkälle jotta todellinen ansaittu muistettavuus jäisi elämään. Enkä oikein ymmärrä miksi oltaisi jarruteltu, kun ainakin ohjaaja Gary Sherman jo Dead & Buriedilla (1981) osoitti pystyvänsä tekemään kiinnostavampaa jälkeä. Välillä kävikin mielessä, että oltaisiinko nyt kaavailtu mahdollista alkuperäisen tv-sarjan reboottaamista ja siksi ajoittain vähän nyhveröitiin. Siihen oletukseen ei taas istu muutamat elokuvan kivuliaan väkivaltaiset kohtaukset, että toiseenkaan suuntaan ei mennä tarpeellisella tarmolla. Olisi kenties ollut hyväksi tuottaa ainakin sankarista persoonallisemman oloinen ja siinä mahdollisesti olisi auttanut vaikkapa suurempi yhdistäminen edeltäneestä tv-sarjasta tuttuun isoisään, jolloin Hauerille siistin nahkatakin oheen stetson, ehkä buutsit ja aseistukseksi samanlainen katkaistu kivääri. Sitten ehkä nyt mieleen tulisi suussa olevan käsigranaatin ja kansikuvan ohella ajatus, että se siinä oli se cowboy modernissa maailmassa. Tiedäthän, vähän niin kuin Eastwoodin Rautainen Coogan, mutta käsigranaatti suussa.

Tähdet: **(*)