Kurkunleikkaajien saaren floppauksen jälkeen Deep Blue Seata pidettiin Harlinin eräänlaisena palautuksena toimintaelokuvien, no jos ei ihan niin ainakin melkein eliittiin ja sitä odotettiinkin aika innokkaasti. Puhumattakaan ohjaajan kunnian palautuksesta.
Suosittuhan Deep Blue Sea olikin ja sinä aikana kun olin töissä videovuokraamossa, en muista yhdenkään toisen Harlinin elokuvan saaneen yhtä innostunutta vastaanottoa, eikä sitä romuttanut edes ensimmäinen kasettierä joista puuttui arviolta puolisen tuntia elokuvaa. Ja vaikka myöhemmät elokuvat eivät enää suurempaa innostusta maailmanlaajuisesti kenties herättäneetkäään, niin etenkin kotiteattereissa Harlin on aina ollut suosittu ja varmasti moni hänen elokuvateatterilevityksessä epäonnistuneista elokuvista löysikin pelastuksen videopuolelta. Muistanpa jopa, että aikoinaan jokin mediajulkaisu teki jutun eurooppalaisista elokuvaohjaajista, keskittyen heidän elokuviensa tuottoihin ja nyt en enää ole varma Harlinin sijoituksesta, vaikka mieleni tekisi sanoa ykköspaikka, mutta ainakin Paul Verhoevenin hän ylitti. Se jäi mieleeni jo siksikin, että se tieto herätti monissa aika kiukkuisiakin vastalauseita. Syy miksi Harlin oli korkeammalla johtui siitä, että vaikka Verhoevenia pidetään syystäkin (emme huomioi mm. Showgirlsia) lahjakkaampana ja hän on tehnyt kaupallisiakin hittejä, niin Harlinin heikotkin elokuvat tuottivat videomyynteinä niin paljon, että niiden yhteenlaskettu rahamäärä oli kovempi kuin Verhoevenin, jolla ne olivat ymmärtääkseni enemmänkin joko tosi kovia, taikka päinvastaisia. Hitsi kun vielä löytäisin jostain sen lehtiartikkelin, sillä olisi kiva tukeutua muuhunkin kuin hälveneviin muistoihin.
Mutta niin, Deep Blue Sea.
Eihän se mikään hyvä elokuva ole ja aivan yhtä hölmö kuin Kurkunleikkaajien saarikin, mutta se sai varmasti paljon anteeksi sen vuoksi, ettei sen odotettukaan olevan vakavahenkinen. Ei niin ettäkö Kurkunleikkaajien saarelta olisi kukaan odottanut realismia, mutta jonkinlaisena historiallisena kuvauksena siinä luultiin tietenkin olevan edes jotain uskottavuutta, mistä osoituksena hämmästyttävän kovat kritiikit kotimaamme lipun esiintymistä kohtaan, jota ei siis tuohon aikaan ollut vielä keksittykään. Lisäksi Geena Davisin valinta herätti kritiikkiä, mitä se ei varmasti olisi niin paljon tehnyt jos hän ei olisi ollut Harlinin tosielämän misukka. Joten osa Kurkunleikkaajien saaren saamasta kritiikistä kohdistui hieman väärään paikkaan, tai ainakin muodostui väärällä tavalla. Sillä onhan siinä paljon muutakin vialla kuin uskottavuus ja vaimo, mutta katsotaan sitä sitten joskus toiste. Deep Blue Sean kohdalla sijoittuminen nykyaikaan ei aiheuttanut esimerkiksi historiallisten tosiseikkojen tarkastelua, vaikka todellisuutta ajatellen sen esittämät tieteelliset faktat ovatkin puutaheinää. Hölmöys toimii, mutta vain tietyillä ehdoilla.
Hyvän, tai edes näyttävän tappajahai-elokuvan/kopion odotus ja ylipäätään eläinkauhun hyödyntäminen olivat myös osaltaan nostamassa Deep Blue Seata menestykseen ja tottahan toki Samuel L. Jacksonin suosioaste nostatti kuumetta. Joten kyllä Deep Bue Sealla oli jo heti ensialkuun paremmat mahdollisuudet menestyä kuin Kurkunleikkaajien saarella, vaikka loppujen lopuksi kyseessä on aina samanlaista Harlinia. Toimintaosuudet rullaavat, efektien siirtyminen tietokoneistettuun versioon aiheuttaa toivomisen varaa, puujalkavitsit on lahoja, juoni on kasa satunnaisia kirjaimia ja keskusteluosuudet kompuroivat, mutta onneksi heti perään tulee jälleen ympyräkierroksen tavoin tiukaksi leikattua toimintaa joka saa jälleen hymyn huulille. Joten kyllä sinä Renny minua tarpeeksi viihdytät tälläkin elokuvalla. Jos et koko aikaa, niin ainakin hetkittäin.
Jostain syystä elokuvan kommenttiraidan alkupuolella Samuel L. Jackson kanavoi Mario Van Peeblesia siinä parhaimmassa hai-elokuvassa. Sanoinko parhaimmassa? Tarkoitan tietenkin siis murisevaa haita.
Tähdet: **
Deep Blue Sea
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti