Street Fighter (1994)

Koska itselläni ei ollut SNES:iä, niin minulla ei myöskään ollut Street Fighter kakkosta. Sanon SNES siksi, että sillä konsolilla se oli huomattavasti tunnetumpi kuin esimerkiksi Segan myllyllä. Pariin otteeseen sitä tuli vieraissa pelattua ja olihan se ihan ok, mutta ei sen enempää. Ei minua juurikaan beat 'em upit kiinnostaneet ja vielä vähemmän sellaiset joissa oltiin vain

paikoillaan vetämässä toisiaan pataan. Streets of Ragessa ja Double Dragonissa sentään kuljettiin eteenpäin, eikä oltu näkymättömän kehän sisällä.
Mutta kuitenkin, joskus on todella tarpeellista tyhjentää pää ja sellaiseen Street Fighterin kaltaiset pelit ovat mainioita. Ei tarvitse montaa minuuttia pelata, kun taas on stressi purettu.
Joten jos Street Fighterissa on jokin tarina ja sellainenhan näissä aina väitetysti on, niin se ei minua kiinnosta. Pohjimmiltaan, eikä edes niinkään syvältä Street Fighter on kaksi pugilistia muovailemassa toisilleen kukkakaalikorvia ja sitten seuraava karneevaliasuinen vastustaja vuoroon.
Kuulostaa hyvältä idealta elokuvalle ja katso, elokuvahan Street Fighteristakin syntyi.
Olen tästä syvästi pahoillani.

Mikä lie Shabba Ranks-kaupunki on kokenut vallankumouksen ja kenraali Bison (Raul "tämä elokuva tappoi minut häpeään" Julia) on johdossa. Bisonin tarkoituksena on perustaa Bison-rahalla toimiva Bisonopolis-kaupunki ja sitä varten tarvitaan Bison-panttivankeja. Ei kun ihan oikeasti, se on elokuvan juoni. Niinpä eversti Guile (Jean-Claude Van Damme) Silmä Silmällä-sarjan stailaamien sotilaidensa kanssa aikoo estää ilkimyksen toimet, johon edellä mainittujen lisäksi kuuluu helvetin rumien supersotilaiden valmistus.
Sitten siellä on joitakin sitcomeista karanneita hahmoja ja tytsy jolla on henkilökohtaista kaunaa Bisonia kohtaan. Lopussa katsoja itkeä pillittää vuolaasti ja kiroaa leivässä ollutta kiveä.

Olen satunnaisesti pohtinut, että miksi Mortal Kombat-elokuvat ovat jääneet etenkin toimintaeokuvien ystävien mieliin Street Fighteria paremmin ja positiivisemmin, vaikka molemmat tarjoavat huonoa näyttelemistä, hassun näköisiä hahmoja, surullisen tekosyyn juoneksi, aikalailla kömpelöitä efektejä ja näin pois päin. Ehkä kyse on siitä, että Mortal Kombat ei edes yrittänyt olla muuta kuin konejumputtavalla soundtrackilla ryyditetty naamaanpotkimiselokuva, kun paremmin käsikirjoittana tunnettu Steven E. de Souza uskoi ilmeisesti voivansa kirjoittaa Street Fighterin turpaanvedolle jonkinlaista tarinaa joka nimenomaan vaati Wes Studin ja Raul Julian kaltaisia näyttelijöitä. Sitten de Souza kuitenkin päätti, että ei annetakaan ns. laatunäyttelijöille varsinaista näyteltävää, ellei se sitten tarkoita taistelutaitojen puutteiden esittämistä. Vaan olkaa tekin Van Dammeja. Vielä surullisempaa on, että de Souza ei edes siinä jaksanut olla kovinkaan keskittynyt, koska niihin moukaroijarooleihin ei siis palkattu tappelupukareita, mutta edellä mainittuja Studia ja Juliaa lukuunottamatta ei jaksetttu sitten vetää edes täysillä sitä ideaa, että street fightereina olisi näyttelijöitä joita ei normaalisti yhdistä mättöelokuviin. Ja koska de Souza suostui näyttelijävalintojen vuoksi leikkaamaan palkkiotaan, niin selkeästi hän kannatti tätä roolivalintaideaaa.
Toki Mortal Kombatissakin on muitakin kuin pelkkiä taistelulajitaitajia kenkimässä kilpaa, mutta ihan oikeasti, kuka voisi ottaa tosissaan Juliaa, Studia ja Kylie Minogueta elokuvassa jossa vaaditaan ketteriä jalkoja ja viuhuvia käsiä. Surutuloksen näkee Street Fighterin lopusta jossa Julian ja Van Dammen kaksintaistelu on notkeaa kuin kuolleen biisonin ja Van Dammen välinen kaksintaistelu. Sillä erotuksella, että kuollut biisoni ei näytä näin nauretttavalta:

Street Fighter on aivan väärin roolitettu ja olenkin aika varma, että Julia itsekin tiesi tämän, sillä se selittäisi sen mksi hän vetää roolinsa kuin mielenvikainen käkikellosilmä. Muutenkin tätä elokuvaa katsoessa epäilee, että kenties tarkoitus ei ole ollutkaan tehdä vakavaa toimintaelokuvaa, taikka edes humoristista toimintaelokuvaa, vaan pelkkää puupääkomediaa. Mutta koska komiikka on väkinäistä ja ajoitus täysin pielessä, niin jopa tarkoitukselliseksi komediaksi elokuva vaikuttaa siltä kuin se oltaisiin tehty jonkun pakottamana. Ole saatana hauska, tai itke ja ole hauska.

Toiminta on puuduttavaa ja siinä missä Mortal Kombatin toimintaosuuksissa kungfuilu vaikutti (no, okei, siellä on Christopher Lambert) ammattilaisten tekosilta, niin Street Fighterin kohdalla oikeastaan Van Dammea lukuunottamatta kaikki vaikuttavat puupökkelöiltä joiden koetetaan valehdella olevan jaloittelevia mestareita, mutta ei vaivauduta edes leikkauksilla piilottelemaan molempia vasempia jalkoja.Eikä Van Dammekaan tunnu haluavan tehdä elokuvassa muuta kuin vääntää pari vitsiä ja poseerata, joten Van Damagen spagaattikurkipotkulyöntien vuoksi menevät rahat kankkulan kaivoon.

Kylie Minoguekin näyttelee siihen malliin, että Bio-dome vaikuttaa uran huipulta.
No, neidin peppu näyttää hyvältä.

Sen verran pitää vielä Mortal Kombatista puhua, että vaikka nyt saatan antaakin sellaisen käsityksen, ettäkö se olisi jotenkin hyvä elokuva, näin ei ole asian laita. Mortal Kombat on kakkaa, mutta sen paremmin toteutetut toimintakohtaukset, oikeasti iskevä soundtrack ja halu olla edes yrittämättä komiikkaa tekevät siitä jotenkin paremman oloisen. Ja mikä parasta, vaikka molempien elokuvien monsterisoturit ovat rumia kuin petolinnun takapuoli, niin ainakin muutoin Mortal Kombatissa oltiin ilmeisesti edes yritetty tehdä saman näköisiä hahmoja kuin mitä pelissä on, kun Street Fighterissa Blanka, Bison ja Damian Chapa saavat olla sarjasta "tossa on jotain rääsyjä, ole Kabuki Quantum Fighter". Kun molemmissa elokuvissa ei ollut tarvetta olla muuta kuin vauhdikasta toimintaa, niin olisivat sitten keskittyneet siihen pintakiiltoon, mutta Street Fighter on kaunis ja hauska kuin Martin Lawrence. Pelottavaa.

Ponneton, iloton, ruma, tyhmä ja on suoranainen ihme, ettei elokuva vienyt hautaan enempää ihmisiä.
Kaiken lisäksi tämä deluxe edition on säälittävästi koostettu tapaus (ollen siis sopiva itse elokuvaa ajatellen), sillä bonuslevyn mittavat ekstrat ovat vain surkeasti toteutettua kärpäsenkakkaa ja olisivat mahtuneet ykköslevyllekin siihen alkutrailereiden paikalle. Pari mitäänsanomatonta poistettua kohtausta, pari pelimainosta (tai se toinen taitaa olla pikemminkin animaation traileri), itsekehumaking of joka loppuu ennen kuin ehtii takamuksensa sohvalle asettelemaan, eikä edes itse elokuvan traileria. No, ykköslevyllä sentään on de Souzan kommenttiraita, joka yllättäen ei koostu anteeksipyynnöistä. Mutta kahden levyn julkaisuksi tämä on yhtä järkevä kuin Moonspellin 2econd Skin.
Jos tämä vain olisi yhden askeleen huonompi, niin se voisi olla melkeinpä niin huono että hyvä. Mutta kun ei niin ei.
Minoguen peppu, Julian pyörivät silmät ja silkka epäusko elokuvan olemassaoloa kohtaan jaksavat kuitenkin kiehtoa. Ainakin vähän.

Olihan se kohtaus jossa Ming-Na Wen Chun-Lina vinkuu kuinka Bison tuhosi hänen kotikylänsä ja Julia vain toteaa sen olleen hänelle pelkkä tavanomainen tiistai varsin veikeä.

Selittäkää joku tämä: elokuvassa Guile selittää, että Bisonin saarelle voi tunkeutua vain pieni iskuryhmä huipputeknisen häiveveneen avustuksella ja sitten kun he tulevat alueelle Bisonin tutkien kantamaan ja stealth-toiminto pistetään päälle, niin miksi Guile sanoo selvittävänsä tutkaongelman ja tekee sen ampumalla ne venetykeillään tuhannen päreiksi, joka puolestaan saa tietenkin Bisonin pistämään perinteisen videokameratoiminnon päälle, joka ymmärrettävästi näyttää tämän tutkassa näkymättömän veneen, joka laitettuaan näkymättömyystoiminnan päälle paljasti itsensä tuhoamalla laitteet joille oli näkymätön.
"SONIC BOOM!"

Steven E. de Souza kirjoitti Street Fighterin jälkeen Stallonen Judge Dreddin, joten paikka ikuisessa Helvetin tulessa oli viimeistään sitä myöten varmistettu.

Tähdet: *
Street Fighter