perjantai 29. maaliskuuta 2019

A Crime (2006)

Vincent (Norman Reedus) palaa kotiinsa huomatakseen rakkaan puolisonsa makaavan kuolleena verilammikossa, eikä nyt muutamaa vuotta myöhemminkään ole tapaus selvinnyt. Unohtaakseen on Vincent muuttanut toisaalle, mutta muisto pysyy tiukasti mielessä ja häneen epätoivoisesti rakastunut naapurinsa Alice (Emmanuelle Béart) koettaa läpäistä miehen suojamuuria tuloksetta. Eräänä iltana Alice astuu Rogerin (Harvey Keitel) taksiin ja koska tuona murhayönä oli Vincentin vastaan sopivassa kohdin tullut taksi, näkee Alice tässä mahdollisuuden lähentyä naapurinsa kanssa, hänen tarvitsisi vain uskotella Rogerin olevan mahdollinen murhaaja ja siitä saataisiin yhteinen harrastus jonka aikana ehdollistaa Vincent rakastamaan häntä.

Varsin mainio draamapainotteinen jännäri joka onnistuu etenkin tunnelmassaan erinomaisesti. Aivan yhtä nihilistinen fiilis ei A Crimesta tule kuin vaikkapa Nightcrawlerista, koska samalla tavalla niljakkaita hahmoja ei tämä elokuva sisällä, mutta siltikin samanlaista sateen piiskaamaa harmaata kylmyyttä ja traagisuutta on tarjolla. Erityisesti minua miellytti se ettei tässä mennä liian selvästi taikka agressiivisesti mihinkään synkkään syöksykierteiseen murhaajajahtiin joka siten vain rikkoo ihmisiä eikä korjaa yhtikäs mitään. Niin toki tapahtuu, mutta suurelta osin elokuva pidetään ihmissuhdedraamana jossa ajoitus sotkee henkilökohtaisia suunnitelmia.

A Crime rakentaa hyvin Alicen suunnitelmaa uhrata viaton ihminen saadakseen haluamansa ja se tehdään siten ettei kenties ensisilmäykseltä edes huomaa hänen rakentavan jotain katalaa, eikä hän edes tunnu tekevän sitä varsinaista ilkeyttään vaan koska ei keksi muutakaan keinoa asiassa jossa tähän suuntaan ei pitäisi siitäkään huolimatta kulkea. Tämä siis muistuttaakin hieman sellaisia tuhoon tuomittuja yksipuolisia rakkaustarinajännäreitä kuten vaikkapa Audrey Tautoun tähdittämä Rakastaa... ei rakasta (2002), jolloin tunnelma ei juurikaan nouse agressiiviseksi vaan on pikemmin pysyttelee passiivisagressiivisena.
Vastaavasti tämä saattaa aiheuttaa sen, että jos ei ole oikeassa fiiliksessä niin A Crime mahdollisesti tuntuu liian hitaalta ja tylsältä, jolloin sitä ehkä olisikin kaivannut enemmän aiemman esimerkin eli Nightcrawlerin kaltaista äärimmäisyyttä. Siispä vaikka edellytyksiä on, etenkin siinä vaiheessa kun Vincent tekee ratkaisunsa Rogerin suhteen ei mukana kuitenkaan ole sellaista järisyttävää draamaa jota saattaa alunperin odottaa. Se ei kenties ole ongelma ellei sitä sellaiseksi tee omassa mielessään ja ainoina todellisina kauneusvirheinä pidän sitä, että kun Alice hitaasti kypsyttelee syylliseksi Rogeria hänen tietämättään niin Vincent tekee oman kohtalokkaan ratkaisunsa samantien kun tapaa miehen ja vaikka mukana onkin patoutunutta suuttumusta sekä turhautumista niin se tapahtuu siltikin aivan liian pikaisesti. Kuten myös sitä, että kun Vincent tekee mitä tekee Rogerin suhteen niin perään tulee se ns. kuolleistanousu joka vie sitä liiaksi perinteisemmän jännärin suuntaan ja tässä vaiheessa olisin huomattavasti mielummin seurannut uuden parin elämää jossa toisella on suhdetta vaikeuttava ehdottomasti ongelmallinen salaisuus. Tosin kun sanon perinteinen jännäri, ei A Crime silti sorru mihinkään väkivaltaiseen kostomeininkiin, joten tempo pysyy edelleen tyynenä.

Hyviä roolisuorituksia, aiheeseen sopiva tunnelma ja kannen väite kiivastahtisuudesta on silkkaa pötypuhetta.

Tähdet: ***

sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

American Gigolo (1980)

Julian (Richard Gere) on gigolo, prostituoitu, huora ja hyväksynee jonkin muunkin tittelin, mutta pääasia on olla ammatissa jossa myydään itseään ja etenkin vartaloaan. Hyvät vaatteet, hyvät tavat ja hyvä ulkonäkö varmistavat, että Julian pystyy tarjoamaan itseään hienostorouville kadulla seisomisen sijaan ja elämä onkin mukavaa pintaliitoista juhlaa. Julian nauttii elämästään, saamistaan lahjoista sekä huomiosta ja kun hän saa aiheutettua orgasmin tuntee hän tehneensä jotain suurta. Sitten tapahtuu se mitä aina vastaavissa tarinoissa sattuu eli hän kohtaa naisen joka ei ole asiakas ja josta hän ei oikein saa selvää, mutta nyt elämään tuntuu tulleen jotain todellista kun hän ihastuu Michelleen (Lauren Hutton), joka tietenkin on hienostorouva ja nimenomaan rouva. Suhde sentään tuntuu olevan molemminpuolinen. Tottakai elämää tulee sekoittamaan erään poliitikon vaimon seksileikkeihin liittyvä kuolema josta epäillään juurikin Juliania, olihan hän aikaisemmin tuon poliitikon palkkaamana harrastamassa sadomasokismiin suuntautuvaa seksiä hänen kanssaan.

Kiitos etenkin Taksikuskin, Hardcoren ja tämän American Gigolon pari asiaa jotka automaattisesti yhdistän Paul Schraderiin ovat kaiken toivottomuus ja seksi on likaista. Toki hän on hyödyntänyt näitä elementtejä muulloinkin, mutta etenkin näissä kolmessa ne tulevat niin vahvoina teemoina esille, että ainakin omassa mielessäni ne ehkä hieman tarpeettomankin paljon leimasivat Schraderia, mutta toisaalta vuoden 1976 Taksikuskista muutaman vuoden eteenpäin Schraderilta tuli kylläkin peräjälkeen mieleen jääviä elokuvia joissa jokaisessa nyt sattui olemaan nihilismiä ja seksiä josta puuttui lempi. American Gigolossa tämä voisi olla noita kahta muuta esimerkkiä vahvempi, sillä niin Taksikuskissa kuin Hardcoressakin maailma on jo ensisilmäyksellä kylmä ja masentava kun tässä tapauksessa kaikki sentään on päältäpäin kaunista sekä ihanaa. Kaikki on kuitenkin onttoa ja sitä koetetaan parhaimman mukaa täyttää euforialla, mutta tyhjyys on suunnaton. Itse juoni tuntuu tyylin ja hahmojen rinnalla lähes toissijaiselta, ja lopulta se onkin aika tavanomainen kielletty suhde ja siihen liittyvä murha-tarina, mutta nimenomaan maailma jossa kaikki on kaksikasvoista ja leveimmänkin hymyn takana on pelkkää tyhjyyttä on se minkä väkevyyteen pyrkivä esilletuonti tekee American Gigolosta muistettavan. Puvut voivat olla kalleimpia mitä merkkivaateliike tarjoaa, Debbie Harryn laulama Call Me saattaa olla muiden Giorgio Moroderin sävellysten ohella kovinkin reipasta poljentoa ja urheiluauto on vastavahattu, mutta silti käsi hamuaa kohti masennuslääkkeitä.

American Gigolo oli Richard Geren ensimmäinen varsinainen hittielokuva ja perässä tulevan Upseeri ja herrasmiehen ohella se teos joka teki hänestä varteenotettavan pääosaesittäjän ja tämä onkin hänen hivenen rajoittuneita kykyjään, mutta Dressmann-malli-imagoaan ajatellen kuin luotu hänelle. Gere voidaan helposti nähdä vain kauniina kasvoina, mutta siellä on kuitenkin sen verran näyttelijänlahjoja joilla hyödyntää sitä että pinnan alla onkin jotain merkittävämpää. Siten Gere onkin mielestäni yleensä parhaimmillaan rooleissa joissa ei yritä ajautua liiaksi imagostaan vaan käyttää sitä apunaan ja vaikka sitä ei ehkä vielä oltu luotu American Gigolon ilmestyessä vaan se rakentui pitkälti sen ansiosta on se silti jo tässä toimivaa. Itse asiassa juuri tästä syystä ja tämän ansiosta voisin hyvin nähdä Geren esittämässa Amerikan psykon Patrick Batemania ja oikeastaan jos lähtisi hakemaan suorinta yksittäistä elokuvallista esikuvaa Amerikan psykolle niin se voisi kenties ollakin American Gigolo. Bateman vain on väkivaltaisempi satiiri samasta todellisuudesta.

Joskin vaikka American Gigolon pintakiillon ja sisäisen onttouden kontrasti onkin jotain joka tekee näistä jälkimmäisestä väkevää niin edellinen rupeaa pitkän juoksun aikana muuttumaan rasitteeksi. Se ei ehkä loista pastellisävyissä, mutta aiheuttaa sen ettei itse tarina oikein anna mahdollisuuksia kaatua tarpeeksi vahvasti katuojaan ja niinpä Julianin ahdinko jää hivenen mitäänsanomattomaksi ja vaikka loppupuoli onkin edelleen aika tarkoituksellisen masentava niin hänen osaltaan olisi ollut kiehtovampaa jos se kaksijakoisuus olisi ollut esitettyä valheellisempaa (ts. kukaan [katsoja saatikka elokuvan hahmot] ei olisi missään vaiheessa nähnyt todellista Juliania koska aina oli naamio päällä. Toisin sanoen olisin toivonut, että se tavanomainen murhalavastus-juoni olisi muutettu päähenkilön petolliseksi luonteeksi. Tai ainakin itse varsinainen lopetus olisi pitänyt suorittaa muutamaa minuuttia ennen kuin se nyt tapahtuu. Se vesittää aikalailla tunnelmaa koska se kaikki mahdollinen maahanlyönti ja rypeminen saastassa katoaa kun halutaan miellyttää katsojaa jotta kuvan ääreltä lähtiessä on kiva fiilis, mutta se ei tunnu rehelliseltä päätökseltä vaan ainoastaan jonkinlaiselta testiyleisöesityksen määräämältä.

On jotenkin mielenkiintoista, että niin tässä kuin toisessakin suoraan sanoen masentavassa elokuvassa eli Keskiyön pikajunassa on Giorgio Moroderin musiikki ja molempien teosten teemakappaleesta tuli pophittejä jotka eivät irrallisina tuo laisinkaan mieleen elokuvia jotka saavat tuntemaan masennusta.

Tähdet: ***

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Tennessee Buck (The Further Adventures of Tennessee Buck, 1988)

Ennen itse asiaan pääsyä se kaikkein oleellisin: toivoisin että jos Identtiset kaksoset uudelleenversioitaisiin sen kaavaillun kakkkososan sijaan niin pääosiin palkattaisiin David Keith ja Keith David. Ihan vain jotta saisi julisteen jossa nimi on kirjoitettu äkkiä kyhäämäni kuvan tavoin.
No mutta, siinähän se jo on. Peruuttakaa Identtiset kaksoset!

Syvällä sademetsän kätköissä nukkuu pois krapulaansa Buck Malone (David Keith), seikkailija, erämies, miestenmies, naistenmies ja paras matkaopas koskaan, joka muuten saa pian turpaansa koska vokotteli väärää naista. Kun Buck joutuu putkaan norsuntaposta maksavat lomailevat rikkaat jupit Ken (Brant von Hoffman) ja Barbara (Kathy Shower) hänen takuunsa, saadakseen siten legendaarisen seikkailijasuuruuden oppaakseen ja kun tarjolla on tarpeeksi rommia suostuu Buck vaikka mihin. Siispä pariskunta matkaa Buckin opastuksella syvemmälle viidakkoon viettämään laatuaikaa eläintentappamisen parissa ja samalla kohdataan ongelmia pääkallonmetsästäjien osalta. No, saadaanhan Ken tapettua pois jotta Buck voi osoittaa Barbaralle millainen on tosimies.

Tennessee Buck on paremmin näyttelijänä tunnetun David Keithin toinen kolmesta ohjaustyöstä ja samalla toinen jonka olen itse nähnyt, mutta ensimmäinen jonka huomioin olevan hänen ohjaamansa.
Kansi kertoo elokuvan liikkuvan Indiana Jonesin jalanjäljissä ja valmistumisvuosi viittaa siihen, että ollaan sen tiimoilta hieman jälkijunassa koska nimekkäin esikuva ehti seikkailla jo kahdesti aiemmin (1981 ja 1984) ja tässä välissä pääsivät ns. imitaattorit kuten Vihreän timantin metsästys (1984) kuin sen jatko-osakin Nillin jalokivi (1985), Tulijalka (1986), Joka vaaroja etsii... (1983) ja monet muutkin jo apajille (Richard Chamberlainin Allan Quatermainkin kahdesti vuosina '85 ja '86), joten mitä tähteitä Tennessee Buckille enää jäi? En tiedä menestyksestä niin kaupallisesti kuin maineenkaan osalta, itselleni elokuva oli sen löytäessäni uusi tuttavuus, mutta kuten monet muut myöhemmät elokuvat jotka olivat arkeologiseikkailijan inspiroimia lukeutuu myös Tennessee Buck mainion viihdeannoksen piiriin. Vihreän timantin metsästyksen tavoin komediapainotus on korkealla, mutta Tulijalan ohjeiden mukaisesti kokonaisuus on halpahintaisempaa ja enemmän B-tasoa kuin vain siihen viittavaa, joten tahattomuus on kaikelta osin vahvasti läsnä. Tai siis, satiiri on se sana millä perustellaan lopputuloksen kömpelyys, että tämä on hölmö koska sellaiseksi sen halusimmekin. Varmasti se pitääkin osittain paikkaansa, mutta ei sillä silti kaikkea kateta. Ei se mitään, Tennessee Buck kuitenkin on huvittavaa viihdettä samaan tapaan kuin vaikkapa Roger Cormanin Tähtien sota-apinoinnit, ettei se haittaa vaikka nautinnollisuus syntyykin ajoittain vahingoista eikä tarkoitushakuisuudesta.
Huumori koostuu suurelta osin siitä kuinka Buck on renttu (ts. dokaa ja ilmeisesti haiseekin) ja siitä kuinka Ken sekä Barbara ovat kaloja kuivalla maalla koska ovat kaupunkilaisia viidakossa, jolloin tietenkin pelkäävät kaikkea ja kaikkia. Eikä luonnollisestikaan unohdeta sitä, että Barbara on kaunis, uhkea valkoinen nainen viidakossa, joten siitä revitään huumorin ohella vaatteita pois. Eikä myöskään sivuuteta asiaankuuluvia äänitehosteita kuten matalasti ja venytetysti mörisevä "ouuuuboiiii!" kun nähdään hemaiseva vartalo. Ehkä siis varsin lapsellista menoa ja David Keith tuntuu ottaneen ohjaaja-pääososaesittäjän ominaisuudessa elokuvan jonkinlaisena minulla on suuri penisauto-egotrippailuna (Tennessee Buck on ainoa MIES!, muiden ollessa jotain lähes ihmisenkaltaisia nyhveröitä), mutta energiaa riittää, tunnelma on hilpeä ja kuten monissa muissakin lajityyppinsä edustajissa on mukana tarpeeksi fantastista eskapismia jonka vuoksi on valmis antamaan liikaakin anteeksi. Ei kuitenkaan sitä missä moni keskittymiskyvytön B-seikkailukomedia kompuroi, nimittäin kyvyssä yhdistää eri lajitytyyppien osasia jolloin nytkin kun ollaan komedian puolella niin se on vain pelleilyä ja kun ollaan toiminnassa niin se on edelliseen nähden aivan liian agressiivista sekä vakavissaan tehtyä sopiakseen yhteen. Joten kun väkivalta altaa niin irtopäitä riittää ja kun Barbara joutuu alkuasukkaiden seuraan niin tottakai ollaan jo jossain italokannibaalileffojen reviirillä jolloin pieteetillä esitetty raiskaus on selviö. Eivät ne tunnelmaltaan oikein istu muut hetket täyttävään iloluonteisuuteen, jolloin vaikka suupaloina Tennessee Buckin voikin nähdä ilostuttavana sokeriviihteenä niin lautasen peittävänä annoksena huomaa ettei sitä söisi sikakaan ilman vatsavaivoja.

Tästä seuraavasta julisteesta tulee enemmän mieleen Ducktales kuin Indiana Jones. Woohoo!

Tähdet: **

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Noituus (The Witching, 1972)

Aka Necromancy ja ilmeisesti merkittävin ero Necromancyn ja The Witchingin välillä on se, että jälkimmäinen on pidennetty laitos eli mukana on aiempaa enemmän paljasta pintaa.

Lilithin kylässä harrastetaan satanistisia sessioita, joissa siis kaapuveikko vaatii alastomia naisia vannomaan uskollisuutta Saatanalle ja muut nudistit kulkevat ringissä heidän ympärillään. Miljöötä koristavat vuohenpäät sekä veriset tikarit, mutta miten niin se olisi satanistista meininkiä? Tuollaisena muistan sen kristillisen iltapäiväkerhonkin jossa lapsena kävin, joten ihan arkisesta meiningistä on kyse.
Sopivasti Lilithiin muuttavat nuoripari Frank (Michael Ontkean) ja Lori (Pamela Franklin), eikä jälkimmäinen ole kovinkaan iloisella tuulella sekä menetettyään syntymättömän lapsensa että myöskin kokiessaan uhkaavia saatanallisia painajaisia joissa varoitellaan uudesta kotikaupungista. Niin ja tottakai se osoittaa että Lorilla on yliluonnollisia voimia joilla voi herättää kuolleita henkiin, mutta hän itse ei ole siitä tietoinen vaan tästä kertoo rouvan näkemä haamu joka myös varoittaa ettei kannata koskaan hengailla miehen nimeltä Cato (Orson Welles) kanssa. No, Frankin uusi työpaikka onkin olla kaiken omistavan Caton alaisuudessa ja uusi pomo kutsuukin pariskunnan luokseen illalliselle, ihan näin vain jotta tutustutaan paremmin. Ei tässä ole mitään uhkaavaa, ei vaikka Cato pukeutuu mustaan, koti on täynnä okkultismiin liittyvää krääsää, hän kyselee ensimmäiseksi Frankilta ja Lorilta että uskovatko he salatieteisiin, kertoo tutkivansa suurella innolla yliluonnollisuutta ja on itsekin aikamoinen taikuri, joka kuten tärkeää on muistuttaa, pukeutuu mustaan eli on paha ihminen. Ottakaa nuoret lampaanlihaa, olen sen itse rituaalimaisesti teurastanut. Ai niin, houkuttelin teidät tänne jotta Lori voi voimillaan herättää kuolleen poikani ja päätyä itse teuraaksi. Jälkiruuaksi on suklaamoussea.

Noituus on ilmeisen inspiroitunut Rosemaryn painajaisesta (1968), mistä kielii vahvat painotukset hermostuneeseen naispäähahmoon, synnyttämisen merkitykseen, kaikkialle lonkeronsa ulottavaan satanistiseen liittoon ja vaikkapa aviomieheen jolle vaimo on enemmän tai vähemmän työkalu uralla etenemiseen. Yhtälailla hidastempoinen, vähäeleinen, ahdistava ja samalla hauraan oloinen ei Noituus kuitenkaan ole vaan edustaa selvemmin alkamaisillaan olevaa paholaiselokuvien kulta-aikaa kun perässä tulivat muun muassa Manaaja (1973) ja Ennustus (1976), jolloin liike on eläväisempää, äänimailmassa keskitytään iskevyyteen (muun muassa musiikki soveltuisi jollekin Parhaat syntikkaulinat-kokoelmalle) ja visuaalisuudessa ainakin pyritään näyttävyyteen. Jälkimmäinen on pääosin aika hupsunnäköistä päällekäiskuvausta, zoomausta pysäytyskuvaan taikka halpahallitason naamiaisasuja, mutta halu kuvalliseen rehvasteluun paistaa läpi.
Kyseessä on ihan kelvollisen hauskaa hölmöilyä, joka tosin ottaa itsensä hieman turhankin vakavissaan kun toteuttaa ideansa kuin mikäkin propagandavideo jolla koetetaan synnyttää pelkoa ymmärryksen tuolla puolen olevissa ihmisissä ja jos kyseessä olisi päivänpoliittinen elokuva niin maahanmuutto olisi sen nykyinen vertailukohta. Eli käytössä on aika eksploitatiivinen tapa esittää asiansa ja siten normaalinkin kriittinen katsoja huomaa uskottavuuden olevan kaukana poissa, mutta kunhan ehditään pelotella herkkäuskoisia suurella Saatanalla niin se riittää, rahat on jo saatu. Ja ei, Orson Welles ei tätä pelasta vaikka olevaisuutensa onkin varsin sopiva satanistiseksi kulttijohtajaksi, on hän ilmeisesti itsekin ymmärtänyt ettei tätä voi ottaa vakavissaan ja vetääkin siksi liukuhihnasuorituksen. Äänensä on kyllä tälläkin kertaa vakuuttava, joten välinpitämättömyys ei ole täysin ylivoimaista.

Parasta on se miten Lilithin satanistinen kommuuni kuvataan, eikä siinä hyödynnetä mitään suuren mysteerin säilyttämistä vaan kaikki on täysin avointa. Yleensä kun vastaava tarina tulee eteen niin siinä on juuri se salaisuus pinnan alla joka sitten avautuu muka suurena paljastuksena siitäkin huolimatta, että joku (ts. päähenkilö) onkin koko ajan epäilemässä ja toitottamassa ettei kaikki ole miltä näyttää, mutta Lilith on avointa bakkanaalia heti alusta alkaen eikä kukaan siellä asuva pidä sitä mitenkään outona. Olisikin siis ollut kiinnostavaa jos Noituus olisikin tehty ilman perinteisiä paholaiskauhutemppuja ja keskitytty arkisempaan ihmissuhdedraamaan jossa pienyhteisön kristilliset arvot vain sattuvat korvautumaan satanistisilla. Armi, missä on pyhäpukuni, en voi lähteä temppeliin virttyneissä verkkareissani, se ei olisi Luciferia kunnioittavaa. Niin ja muista, että vuodatamme kolehtiin enemmän verta kuin naapurit. "La Diablo estas vivanta ene de mia korpo!"

Katson asiakseni mainita se, että vaikka ilmeisesti tässä The Witching-versiossa on enemmän paljasta pintaa kuin Necromancy-painoksessa niin seksiä tai sen sellaista on turha odottaa sillä alastomuus liittyy vahvasti seremoniamenoihin jolloin kyllä, tissejä ja kasseja kyllä näkyy, mutta ei pystysuuntaisessa toiminnassa.

Tähdet: **

tiistai 12. maaliskuuta 2019

maanantai 11. maaliskuuta 2019

Split Decisions - vain yksi voittaa (Split Decisions, 1988)

Työväenluokkaan kuuluva kyttäisä Dan (Gene Hackman) on onnesta soikeana kun pojistaan nuorempi, Eddie (Craig Sheffer) tulee valituksi yliopistoon ja on valmentautumassa olympialaisiin nyrkkeilyn merkeissä. Danin silmissä Eddie on se hyvä poika jolla on valoisa tulevaisuus edessään. Eddie pääsisi huipulle ja pois täältä luusereiden joukosta. Toisin kuin pojista vanhempi, Ray (Jeff Fahey) joka aikoinaan jätti koulut kesken aloittaakseen ammattilaisnyrkkeilijänä, mutta vaikka jonkinlaista mainetta onkin kertynyt ja hän saa tehdä elääkseen työtä josta haaveili, on Ray kuitenkin isän silmissä häviäjä koska ei pyrkinyt korkeammalle kuin hakkaamaan naamoja pienillä tunkkaisilla saleilla. Vaikka Dan dissaakin Rayta tilanteessa kuin tilanteessa niin tottakai hän oikeasti rakastaa molempia poikiaan, mutta duunari-imagoon nyt vain kuuluu todellisten tunteiden piilottaminen ja koska tilanteessa painaa niin kovasti isän toiveet pojilleen ei liene yllätys kenellekään, että Eddie tuntee olonsa ahdistuneeksi koska ihailee kovastikin isoaveljeään. Yllätys ei ole myöskään se, että esiin astuu juonikuvio jossa jotakuta vaaditaan häviämään ottelunsa, ei sovi joten hän kuolee ja joku toinen suivaantuu tästä siten että haluaa otella voittajaa vastaan todistaakseen jotain.

Keskitason toiminnallinen draama joka jakaantuu keskeltä lajityyppien välillä jolloin ensimmäisen puolen voi nähdä silkkana keskustelevana perhedraamana ja jälkimmäisen kostotoimintana. Siitä vain leikkaamaan leffa kahtia ja roolittamaan ensimmäiseen osaan Christian Bale sekä Mark Wahlberg ja toiseen Jean-Claude Van Damme sekä... hmm... Jean-Claude Van Damme niin meillä olisi The Fighter ja Bloodboxersport.
No, kyllä se kuitenkin lopulta pysyttelee enemmän siellä draaman puolella, että spagaattipotkuja ei kannata odotella. Joskin ainoa vähänkin erikoisuutena pidettävä asia koko elokuvassa on nimenomaan se tunnelman muutos ja siten se olisikin ollut parempi jos oltaisiin täysin hypätty väkevästä draamasta väkeviin jalkoihin, vaikka se ei ehkä elokuvan onnistuneisuutta olisi auttanutkaan. Duunariluokan perhedraamainen nyrkkeilyelokuva kun voisi olla kliseisemmän oloinen vain jos sattuisivat vielä olemaan irlantilaisia ja kas! niin he ovatkin. Ei huolta, on Split Decisions ihan hyvin näytelty ja näin pois päin, että kyllä sen ihan suosiolla katsoo alusta loppuun, mutta kyllä se kuitenkin dramatiikan osalta pysyttelee sen verran heppoisena ja näyttelemiseltään ainoastaan perushyvänä ettei siitä saa oikein muuta kuin välityön maun suuhunsa. Hyvä näytteleminenkin tosin muuntuu helposti myötähäpeälliseksi kun elokuvan ns. draamamestari Hackman vetää hyvin pinnallisen katsokaa kuinka kärsin ja itken kameralle-Oscar-soidinkutsun. Ei sitä nyt tietenkään ole noloksi tarkoitettu, mutta on aivan liian kasvoille tuleva että tuntuisi järin luonnolliselta.
Ja kun suosikkikohtaukseni Split Decisionissa on se kun Sheffer menee vihaisena uhkaamaan aseella elokuvan pahista, mutta ei pysty ampumaan häntä joten paukuttelee siinä vierellä olevaan seinään, niin ei elokuva kovin tehokkaasti saanut nyrkkiään läpi. Etenkin kun kohtaus on tahattoman koominen sillä ammuskelu seinään tapahtuu lähietäisyydeltä joko näkymättömillä ja olemattomilla luodeilla taikka sitten tiiliseinä on jotain adamantiumia kun pienintäkään jälkeä ei osumista näy. Pienin vahingoin Split Decisions vaihtaa raidetta sydänverisestä draamasta pelleilyyn ja no sir, i don't like it.

Hieman vaivaa se kuinka tässä dvd-painokseni kansikuvassa Hackmanilta puuttuvat viikset jotka ovat varsin näyttävästi elokuvassa esillä, mutta onneksi elokuvan lukuisista muista kansivaihtoehdoista löytyy versioita joissa roolit ovat jaettu tasaisemmin. Mutta kansikuvista puheen ollen, tässä seuraavaksi hyvä esimerkki siitä miten sama kuva luo täysin eri tunnelman riippuen siitä miten sen valaisua on käytetty:
Oikealla oleva kun tuntuu pimennetyillä kasvoilla oikein korostavan sanoja murder ja revenge.

Tähdet: **

lauantai 9. maaliskuuta 2019

Darkness Falls (2003)

Muinoin Darkness Fallsin pikkukaupungissa lapsille mieluusti tikkunekkuja jakanut Matilda-niminen täti (Antony Burrows) meni ja paloi lähes hengiltä, minkä seurauksena kaikkien rakastama nainen käytännössä hylättiin syrjään muusta yhteisöstä, koska tiedättehän... siksi. Tottakai kun kaupungista katoaa pari lasta niin siitä syytetään Matildaa, siispä lynkataan hänet ja viime henkäyksellään täti kiroaa Darkness Fallsin. Mutta hei ihan oikeasti, jos joku nimeää kaupungin Darkness Fallsiksi niin ei siellä nyt varmaan odotakaan järin paljon hymyjä ja onnellisuutta näkevänsä, joten pah! sanon kun päälle isketään vielä kirouskin.
Tässä vaiheessa elokuvaa ollaan luotu sen uhka ja siihen liittyvät säännöt:
1. koska Matilda jakoi lapsille makeisia on hän nyt ns. Hammaskeiju joka saapuu edeltävien seikkojen vuoksi. Kirous kun on tietenkin se, että koska Matilda tuomittiin lapsiin liittyvistä pahoista teoista tulee hän viemään nimenomaan heitä mukanaan, eikä esimerkiksi vanhempia jotka tädin tappoivat.
2. koska Matilda paloi piilotti hän kasvonsa naamion taakse ja liikkui häpeän vuoksi pimeään aikaan. Siispä Hammaskeijuun liittyen hän ilmaantuu öisin ja jos näkee hänen oikeat kasvonsa on se tosi o-ou! eli huono juttu.
3. pimeän voi tietenkin karkoittaa valolla, joten se on Matildan heikkous ja jos hän kerran tulee yöllä kun nukutaan, ei siis kannata nukkua.
Tähän siis enää tarvitaan se lapsena mörökölliltä selviytynyt Kyle (Chaney Kley) jota pidetään pöpinä ja äitinsä tappajana aikaisemman traumaattisen kokemuksensa vuoksi, eikä hän tietenkään ole sittemmin juuri nukkunut ja Hammaskeiju kummittelee edelleen mielessä. Nyt vuosien muuallaolon jälkeen Kyle palaa takaisin Darkness Fallsiin kun pentuvuosien ihastus Caitlin (Emma Caulfield) on huolissaan kun neidin pikkuveli Michael Greene (Lee Cormie) pelkää nukkumista juurikin Hammaskeijun pelossa ja kenties Kyle voisi auttaa asiassa.
Mörökölli iskee!

Tämä seuraava IMDb-laina on jotenkin koomista, mutta samalla minun käy hieman sääli elokuvan ohjannutta Jonathan Liebasmania jos hän tosiaankin haluaisi tulla tunnetuksi draamaelokuvien tekijänä.
Tämän debyyttipitkän jälkeen Liebesman kun on saanut vain viisi elokuvaa tuotantoon ja nekin ovat The Texas Chainsaw Massacre: The Beginning, The Killing Room, World Invasion: Battle Los Angeles, Wrath of the Titans ja Teenage Mutant Ninja Turttelit, että vaikka kuinka siristäisi silmiään ei niitä voi juurikaan draamoina nähdä. Kun filmografiaan ei näiden ohella sisälly kuin pari tv-sarjan jaksoa sekä lyhäriä, joista niistäkin vain uran aloittanut Genesis and Catastrophe on ainoa draamatuotanto ei kaikki ole tainnut mennyt kuin niin sanotussa strömsössä. Liekö halujen ja suunnitelmien kariutuminen syynä siihen ettei Liebesmanista ole pahemmin kuultu Turtlesin (2014) jälkeen, sillä sen ei ainakaan uskoisi nostavan mielialaa jos haluaa olla vakavasti otettava draamaohjaaja ja ura vie elokuvaan jolla ansaitaan huonoimman ohjaajan Razzie-ehdokkuus. Sinänsä en ihmettele asiaa koska eipä Liebesman ole missään vaiheessa vaikuttanut muulta kuin persoonattomalta tilausohjaajalta, johon toki voi olla syynä haluttomuus tehdä sellaisia elokuvia joita on päätynyt tekemään, mutta toisaalta miksi niiden perusteella antaa mahdollisuuksia muuhunkaan jos ei halua, pysty tai osaa tuoda omaa mahdollista silmäänsä esille. Ehkä siellä jossain sisällä on kuitenkin odottamassa jokin Kuin raivo härkä ulospääsyään ja Liebesman näyttää kaikille mistä on todellisuudessa tehty.

Jos Darkness Falls kuitenkin on osoitus mistä ohjaaja on tehty, niin sen perusteella ei oikein mistään.
Kyseessä on ihan ok kauhistelu ja se on jo aika rohkeasti todettu, koska  by the numbers on enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Otetaan jokin suurella todennäköisyydellä tuttu hahmo/olento/eläin/tms. ja jos nunna, poliisi, nukke ja muut ovat jo käytetty niin sitten kelpaa se ihan sama mikä ei vielä ole. Sinänsä elokuva voitaisiin tehdä ihan samanlaisena vaikka siinä olisikin Hammaskeijun sijaan vaikkapa Pääsiäispupu. Pientä viilausta niihin sääntöihin ja kohta siellä olisi Pupu dippaamassa lapsia suklaaseen ja tunkemassa pieniä leluja heidän sisuksiinsa, mutta itse elokuva olisi edelleen käytännössä sama. Ei tarvitsisi vaihtaa edes elokuvan soundtrackin teiniangstisia ranteidenviiltelybiisejä. Sitä vain kokeillaan kepillä jäätä, että josko tämä Hammaskeiju, jääkiekkoilija, Elvis-imitaattori taikka kirjanpitäjä löisi niin hyvin läpi, että saataisiin uusi franchise aikaiseksi. Etsitään uutta Freddy Kruegeria.
Ei Hammaskeiju nyt yhtään sen hölmömpi idea ole kuin mikään muukaan monsteri ja ymmärrän miksi tämäkin elokuva teki voittoa, sillä onhan se kuten totesin ihan ok ja samoin kuin muidenkin kohdalla minuakin alunperin Darkness Falls kiinnosti juuri sen hirviön takia... niin ja tietenkin koska se on kauhuleffa, joka ei nyt tietenkään ole mikään laadun tae, mutta lajityyppinä se on sopivasti itseäni houkutteleva. En kyllä pitänyt tätä hyvänä silloin kun se oli tuore eikä tämä uusintakatselu muuttanut käsitystä, koska varsinaisena ongelmana tässä ei ole niinkään sen monsteri tai idea ylipäätään vaan innoton toteutus. Siihen tosiaan olisi voinut vaihtaa vaikka minkä nunnan tilalle ja silti se olisi pysynyt samana, joten Darkness Falls ei tosiaankaan häikäise omaleimaisuudellaan vaan on pelkkä kopio jossa riittää se, että mustetta on vielä sen verran että siitä saa jotenkin selvää ja joku sen ostaa kuitenkin, että ei ole enää meidän huolemme.

Tähdet: **

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Hyvää Naistenpäivää tänne eksyneille

"They gave her looks. Brains. Nuclear capabilities. Everything but an "off" switch."
....ja hyvä niin.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

Partaista asiaa John Carpenterista

Jos joku on hyvinkin tylsistynyt niin tässä yhteydessä sitä lisäämään video jossa keskustelen toisen elokuvaharrastajan, Simon kanssa John Carpenterista, urastaan ja elokuvistaan, usein myös harhautuen aivan muualle.

Varoitus! saattaa vanhentaa ennenaikaisesti.
Ja kyseessä on vasta ensimmäinen osa.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

The Amazing Mr. X (1948)

Pari vuotta aikaisemmin leskeksi jäänyt Christine (Lynn Bari) kaipaa edelleen edesmennyttä miestään eikä menneisyyteen tarrautumista vähennä ainakaan se, että hän kuulee meren myrskyissä entisen miehensä kutsun. Yökävelyllä rannalla Christine törmää Alexisiin (Turhan Bey) joka tekee herrasmiehen elkeillään vaikutukseen leskirouvaan, vaikka hieman ihmetyttääkin miksi mies siellä ylipäätään on. Christine alkaa saamaan enemmän ja enemmän viitteitä siitä kuinka aviomies koettaisi ottaa häneen yhteyttä haudan takaa ja kun Alexis vieläpä tuntuu tietävän mitä kuolleelle kuuluu, lienee jotain yliluonnollista olevan tapahtumassa. Varsinkin kun aaveitakin on nähtävissä, joihin myös elokuvan suomenkielinen nimi Aaveitten talo viittaa. Christinen hakeutuukin Alexisin seuraan koska uskoo hänen pystyvän ottamaan yhteyttä kuolleisiin, onhan uusi tuttavuus kuitenkin erikoistunut alaan. Christinen joutuminen Alexisin pauloihin luonnollisestikin huolestuttaa edellisen läheisiä koska he ovat varmoja jotta mies on vain omaa etuaan ajatteleva huijari, mutta sokea näkee vain mitä hänelle kerrotaan.

Vaikka tiesin etukäteen The Amazing Mr. X:n perusjuonen ja siten sen ettei kyseessä ole mikään hullu tohtori gorillakokeineen-tarina niin silti jotenkin nimen perusteella kallistuin olettamaan jotain sen suuntaista, mutta ei, ei sinnepäinkään. Toki elokuvassa on sen tyyppiseen elokuvaan sopivia muutamia tahattoman koomisia hetkiä ja ideoita, kuten siellä täällä äänekkäästi raakkuva Alexisin lemmikkikorppi jonka vain odotti kohtapuoliin sanovan "ei koskaan", mutta sitä ei kuitenkaan tapahtunut koskaan. Mikä ei siis kerro niinkään Poen kertomuksen olevan jotenkin koominen vaan pikemminkin miten tuollainen tilanne saattaisi elokuvassa tuntua, varsinkin vuoden 1948 elokuvassa jossa lintu saattaa olla oikea mutta vaikuttaisi silti aikansa tehostetekniikan vuoksi narussa roikkuvalta elottomalta kumilelulta ja se tulee tälläkin kertaa mieleen, jolloin sen elementin olisi voinut suosiolla poistaa. Siltikin niitä muutamia koomiseksi muuttuvia hetkiä lukuunottamatta kyseessä on erinomainen psykologinen jännäri, sanoisin jopa hitchcockmainen ja jos jokin tietty leffa tulee mieleen niin seitsemän vuotta myöhemmin valmistunut Clouzotin Les Diaboliques, jossa punotaan hieman samanhenkistä mielen sorruttavaa petosjuonta. Ja sanon mielummin Pirulliset kuin vaikkapa House on Haunted Hill vuodelta 1959, jossa siinäkin on pohjimmiltaan samanlaista ajatusmaailmaa, joskin huomattavasti popcornkauhuviihteellisemmin ja The Amazing Mr. X:n kohdalla silmänkääntö tukeutuu kuitenkin niin suuresti jännitykseen, että vertailukohdat kannattaakin hakea muualta kuin kauhusta. Olenkin sitä mieltä, että alkuperäisnimi The Spiritualist olisi pitänyt jättää voimaan, sen antaessa sopivamman mielikuvan sisällöstä kuin saada olettamaan hullua tohtoria gorillakokeineen.
Muutamista teknisistä kömmähdyksistä ja kuten se lemmikkikorppi osoitti, niin myös hassuista ideoista huolimatta The Amazing Mr. X on erittäin toimiva jännäri, joka parhaiden silmänkääntökertomusten mukaisesti onnistuu harhauttamaan katsetta tarpeeksi kauan jotta ei liian aikaisin näe missä kädessä se kolikko oikein onkaan.

Jos kuitenkin kehuni keskittyvät pitkälti tarinankuljetukseen niin suurempi positiivinen yllätys oli kuitenkin se miltä elokuva näyttää ja jopa tällaisesta tyypillisen heikkolaatuisesta public domain-julkaisusta huomaa, että The Amazing Mr. X:ssä uskomatonta on myös sen visuaalinen anti. Tämä näyttää upealta.
Ajalleen hyvin kekseliäitä kuvakulmia, vahvasti tyyliteltyä valaistusta jolloin valot ja varjot synnyttävät omat harhansa sekä todellisuutensa. Savu ja perspektiivi luovat tunnelmaa, tuulettimet ovat kovassa käytössä ja mieleen tuleekin, että jos tämä olisi tehty 80-luvulla niin sen olisi ohjannut Michael Mann, jonka The Keepissa ja Manhunterissa on sillä saralla hieman samaa henkeä.
Aivan yhtä caligarimaiseksi ei X:n anti yllä, mutta uskoisin silti sen innoittajana olleen kotimaataan enemmän saksalaisen elokuvan ekspressionismi. Mitenkään siis vähättelemättä jenkkiläisiä film noireja ja niiden kontrastivaikutteita, mutta nyt käytetty mielenterveyteen liittyvä kosketus suuntautuu enemmän rakkauden kielen maahan kuin muricaan.

Lopuksi tarpeeton toteamus siitä, että pääosaa esittävästä Turhan Beysta tulee ensimmäisenä mieleen vuoden 1932 Muumio koska siinä "muumion" peitenimenä on Ardath Bey ja kun näistä Beysta se Turhan esiintyi myöhemmin The Mummy's Tombissa (1942) niinikään Bey-nimisenä, niin lieneekö se toteamani mielikuva mikään ihme.

Turhan Bey tunnettiin myös nimellä "Turkish Delight", koska tottakai.

Tähdet: ****

perjantai 1. maaliskuuta 2019

The Monster Maker (1944)

Tohtori Igor Markoff (J. Carrol Naish) huomaa pianokonsertin yleisössä kauniin Patrician (Wanda McKay) ja on lumoutunut hänestä koska kyseessä on kuin kaksoisolento tohtorin edesmenneestä vaimosta. Markoffin huomio tuntuu Patriciasta ahdistavalta ja siihen on syynsä, tohtorilla kun niin sanotusti eivät ole kaikki Muumit laaksossa. Kun Patrician isä Lawrence (Ralph Morgan) käy Markoffin luona kertomassa tyttären olevan jo varattu eikä Teidän ihailun elkeenne ole kovinkaan toivottua saa hän huomata, että olisi ehkä kannattanut mielummin vältellä miestä joka pitää gorillaa kotonaan. Vaikka ei siitä gorillasta niin huolta vaan tohtori Markoffista itsestään, sillä kohta Lawrenceen pumpataan seerumia joka muuttaa hänet... no, elefanttimieheksi:
Joskin tämä toimii hienoisella viiveellä ja Lawrencen ulkoinen degeneroituminen saa hänet hakemaan apua juurikin Markoffilta, joka nyt sattuu olemaan ainoa tunnettu monsterimuutosten asiantuntija. Markoffin apu kuitenkin on sama kuin pelastaisi hukkuvan ampumalla hänet ja varastaisi sitten lompakon, joten katse sekä halu kohdistuvat edelleen Patriciaan.

Varsin tavanomainen hullu tohtori-kauhistelu jossa ei niin yllättäen hullu tohtori tekee epäinhimillisiä kokeita, ihastuu naiseen jota ei saa joten hän tekee enemmän epäinhimillisiä kokeita ja sitten mörökölli kuten vaikkapa gorilla tappaa hullun tohtorin. Vaikka jälkimmäinen kuulostaa vitsiltä ja tuntuukin siltä, ei se sitä oikeastaan ole sillä näinhän näissä aina käy. Heti kun näkee hullun tohtorin laboratoriossa olevan gorillan ymmärtää, että kyllä kyllä, joko tuo taikka se tohtorin luoma ns. hirviö tulee ja loppukahinassa pistää vihulaisen hengiltä. Nyt kun tarjolla on molemmat niin suurin haaste onkin päättää kumpi niistä, mutta varmaa on että toinen kuitenkin.
Sinänsä elokuva kyllä on viihdyttävä eikä ainakaan sorru olemaan sellaista B-tuubaa joka päätyisi olemaan liiaksi tahattoman koominen, vaan kyllä kyseessä on ihan kelvollista aikansa hullu tohtori-kauhuilua, joskin nimenomaan aivan liian tuttu ja turvallinen jotta se säväyttäisi missään vaiheessa. Asiaa ei auta se, että noin puolisen tuntia elokuva askeltaa kelvollista tahtia, mutta sitten jää hengailemaan paikoilleen kuin teinit ostarin ovella. Joten jonkinlaiseksi noviisin sisäänheittäjäksi The Monster Maker soveltuu, mutta veteraaneille siitä on iloa kuin sukulaisesta joka ei tajua vihjettä siitä kuinka nyt ollaan oltu jo liian kauan kylässä ja minulla on jo pyjama päällä ja talo poltettu.

Tähdet: **