The Legend of Hercules (2014)

Julma kuningas Amfitryon (Scott Adkins) valtaa maita ja mantuja, mikä pelottaa kuningatar Alcmenea (Roxanne McKee) ja hän pyynnössään saada kansalle vapautta antautuukin Zeuksen (metafora) pökittäväksi. Syntyy siis Hercules (Kellan Lutz) joka bilettämisen ja erinäisten maailmanmatkailujen saatteeksi löytää kutsumuksensa tyrannian kukistajana ja palaa vetämään isäpuoltaan pataan.

2013 uutisoitiin Renny Harlinin saaneen ohjattavakseen Hercules-elokuvan (tuolloin projekti tunnettiin ilmeisesti nimellä Hercules 3D), jonka hän mainitsi olevan suurin tuotantonsa sitten vuoden 1999 Deep Blue Sean. Muistan tuolloin katsoneeksi millaisia budjetteja Harlinin elokuvat olivat tässä välissä saaneet ja olikohan se niin, että Driven (2001) ja Manaaja: alku (2001) olivat ainoat jotka poikkesivat merkittävästi (ylöspäin) suurinpiirtein 20 miljoonasta dollarista. Edellisessä oli aika isoja nimiä (no, Sylvester Stallone) ja jälkimmäinen puolestaan oli tehostepainotteinen, että ymmärrettävästi vaativat hieman enemmän fyffeä avukseen. Devil's Pass (2013) saattoi olla halvin, koska se ainakaan näyttänyt kuluttaneen itseensä viittä euroa enempää. The Legend of Herculesin ilmoitettu budjetti oli noin 70 miljoonaa dollaria, että ehdottomasti enemmän kuin se 20, mutta tuotto jäi kymmenisen miljoonaa alle, joten Harlinin onnistumishistorialla se ei luvannut hyvää tulevalta. Ainakaan jos ajattelee jenkkituotantoja. Joten vaikutti siltä, että nyt ajavat olla ne viimeiset mahdollisuudet käytetty. Näin ollen oli se sitten omasta tahdosta taikka ei, siirtyminen muille markkinoille oli selvästi fiksu veto palauttamaan kunniaa ja siten jo seuraavana ohjattu kiinalaisrahoitteinen Skiptrace (2016) oli hitti joka näköjään aloitti taas kaupallisen uskottavuuden palautuksen. Ehkä se on liian aikaista vielä sanoa alkaako tätä kautta Harlinin uusi kulta-aika, mutta ehkäpä jotain hyvää lupaa se kuinka tulevaan elokuvaansa The Misfits saatiin Pierce Brosnan ja Tim Roth. He eivät ehkä edes kaksistaan ole mikään hitin tae, mutta mahdollisesti jokin merkki luottamuksesta, ettei nyt tarvitse markkinointiin nostaa C. Thomas Howellin kaltaisia suurnimiä (ei millään pahalla Howellia kohtaan. Hän vain sattui tulemaan mieleeni nimenä joka saatetaan muistaa, mutta joka ei taatusti ole mikään stara) ja saadaan todellista myytävyyttä mukaan.

No kuitenkin, ei tullut Herculesista nimeltään kolmiulotteista (hädin tuskin elokuvanakaan edes kaksi) ja osaltaan menestyksen puutteeseen satavarmasti vaikutti samana vuonna ilmestynyt isomman profiilin toinen Hercules-tuotanto (sekin 3D), jonka ohjaaja Brett Ratner ei vielä nimenä ole merkittävämpi kuin Harlin, mutta pääosassa ollut Dwayne "The Rock" Johnson oli paljon Kellan Lutzin huomattavampi. Jos siis valitset jommankumman, ei se taida suurelle osalla olla valinta eikä mikään. Muutenkin The Rockin version näyttelijäkaarti herättää enemmän luottamusta kuin Harlinin päätös ottaa suomiväritykseksi yksi Duudsoneista (jota en nähnyt, joten taidettiin leikata pois leffasta). Razzie-ehdokkuuksia tulikin kuusin kappalein ja kaksi nimenomaan näyttelijöille.

The Rockin Hercules oli kaupallinen hitti ja varmasti tuntui suolan hieromiselta haavoihin, etenkin kun kun uskallan väittää sen menestykseen vaikuttaneen itse elokuvallisen paremmuuden sijaan sellaiset tekijät kuten nimiarvo, sillä yhtään paremmalta se ei näytä saati ole kokonaisuutena yhtään sen kummoisempaa ajantappoa. Joskin The Rockin Herculesin plussaksi tulee lukea se, että vaikka sen juonikuviointi ei ole erityisen hohdokasta on sen kuva päähenkilöstä eräänlaisena helppoheikkinä lupaavan oloinen idea, mutta toteutus on kyllä ihan tavanomaista efektitoimintaa ja siinä suhteessa kallistun ennemmin suosittelemaan tätä Harlinin leffaa, sillä tämä kuitenkin tuntuu olevan rehellisemmin B-roskaa (mikä on tässä yhteydessä kehu) ja siten siitä voi paremmin nauttia suunnitellusti. Mieleen tulee kaikenlaiset vanhat italialaiset miekka ja sandaali-elokuvat ja itse näen sen positiivisena seikkana.

Kellan Lutz on niin persoonaton näyttelijä, että välillä teki oikein pahaa seurata hänen edesottamuksiaan roolissa jonka pitäisi olla elämää suurempi. Valtaosa esiintyjistä tekee kyllä varsin kelvollista työtä ja tuhmaa kuningas Amfitryonia esittävä Scott Adkins on oikeasti sen verran vakuuttava osassaan, että ehkäpä hänen olisi pitänyt olla keskiössä.

Yleisesti ottaen dialogi ja niiden esittäminen on keskenään linjassa, joskin se tarkoittaa enimmäkseen itsestäänselvyyksiä ja unohdettavuuksia.

Tehosteissa on odotettua suureellisuutta, mutta kuten usein Harlinin elokuvissa joissa tukeudutaan tietokone-efekteihin on niissä aivan liian näkyvää viimeistelemättömyyttä, jolloin esimerkiksi painovoima puuttuu ja massakohtauksissa on liian helposti nähtävissä missä kohtaa looppi toistuu. Ja hyvänen aika sentään, antakaa miehelle edes kerran oikea eläin kuvattavaksi jos sen animointi ei kerran millään onnistu.

Toiminta on terhakasta ja sopivan tyyliteltyä, että kyseessä on siis aika tyypillinen Harlin-elokuva jossa näkyy miehen kyky saada onnistunut draivi toimintaosuuksiin, mutta lievä kyvyttömyys tehdä draamasta kovinkaan kiinnostaa. Osittain tästä on syyttäminen kirjoittajia, mutta jos Harlinilla olisi vähän persoonallisempi ote niin hän voisi varmasti nostaa heikon tekstin keskitason esiintyjilläkin korkeammalle. Uskon että esimerkiksi osasyy siihen miksi esimerkiksi Deep Blue Sea toimi paremmin oli onnistuneemmissa roolituksissa, koska senkään elokuvan teksti ei ole ollut erityisen mieleenpainuvaa, mutta esiintyjät paransivat sitä sen verran kuin pystyivät. Ideaalitilanteessa tapahtuu The Long Kiss Goodnight jossa sekä sopivat esiintyjät että hyvä teksti kohtaavat, mutta tämä on Hercules-elokuva ja jos siitä ei koeteta tehdä mitään Arabian Lawrencea, ei siitä varmaan toimintaelokuvana tätä parempaa saada ja ehkäpä jo se on tarpeeksi.

Yksi asia mitä ainakin on tarpeeksi, on seuraavan kuvan esittämä hyppy.

Jokainen kerta kun jotkut nujakoivat toteutetaan tuo sama temppu ja yleensä hidastetusti, koska se jos mikä on ilmeisesti makeeta. No, ei makeaa mahan täydeltä kertoo jo sanontakin.

Tähdet: **

The Legend of Hercules

Himalajan kätkössä (The Night Train to Kathmandu, 1988)

Lily (Milla Jovovich) perheineen muuttaa Nepaliin maaseudulle vanhempiensa opetustyön perässä ja tällainen ei kaupunkilaisteiniä hirveästi innosta. Junamatkalla Lily törmää samaan suuntaan pummilla kulkevaan Joharviin (Eddie Castrodad) ja molemmat tietenkin ihastuvat toisiinsa, mikä osoitetaan keskinäisellä naljailulla ja näin muutto jonnekin vuoristoon onkin aika fantsua. Joharv saa työn Lilyn perheen palvelijana, että se on hyvä ja nyt kuullaan legenda muinaisesta kadonneesta "näkymättömästä kaupungista", joka on hyvinkin tuttu tarina Joharville jolla on mukanaan jadeamuletti jonka pitäisi toimia karttana tuohon kaupunkiin. Samaa kaupunkia on etsimässä hieman epäluotettavan oloinen professori Dewan (Kavi Raz) ja kollegansa, oh my!-George Takei-imitaattori Harry (Pernell Roberts), joten tästä alkaa seikkailu saada Joharv ottamaan paikkansa kadonneen kaupungin oikeamielisenä prinssinä, kun taas toisia ajaa eteenpäin ahneus.

Himalajan kätkössä on teos Milla Jovovichin elokuvauran alusta ja tuolloin hänet tunnettiin vielä pelkällä etunimellään, joka lienee ollut trendikästä tyyliin Sting, Madonna, Prince, Limahl ja mitä näitä nyt olikaan. Mitenkään vähättelemättä Jovochin näyttelijäuraa ja tehtyjä rooleja, lienee kuitenkin aiheellista todeta varsinaisen läpimurron tapahtuneen vasta vuonna 1997 The Fifth Elementin myötä ja vieläpä myöhemmin 2002 Resident Evilin myötä jotenkin vakiintuneen. Joten ei se elokuvatähteys nyt näytä ihan yhdessä yössä hänelläkään toteutuneen ja ilmeisesti osittain siksi ettei Jovovich tiettävästi arvostanut roolitarjouksia jotka sai pelkän ulkonäkönsä vuoksi. Jos näin on niin olen hieman pettynyt, että hän on niin vahvasti kuitenkin pysytellyt elokuvissa jotka tuntuvat pikemminkin rajoittavan halua näytellä kuin laajentavan sitä. Olen sanonut sen aikaisemminkin, mutta vaikka esimerkiksi miehensä Paul W.S. Anderson auttoikin Jovovichia menestykseen edellä mainitun Resident Evilin myötä niin samalla pysyttäytyminen kyseisessä sarjassa ja vastaavanlaisissa elokuvissa (vrt. Ultraviolet) eivät olleet hyväksi näyttelijälle joka haluaisi tulla tunnetuksi kyvyistään eikä kasvoistaan. En ehkä näe Jovovichissa uutta Meryl Streepia, mutta ehdottomasti enemmän kuin mitä zombien ampuminen osoittaa ja jos ei sitten Streep niin ehkä jokin uusi Charlize Theron?

No kuitenkin, Himalajan kätkössä sitä läpimurtoa ei ainakaan tuonut ja siihen saattaa olla syynä Jovovichin sijaan se, että onpas tämä pitkästyttävä elokuva. Kyseessä pitäisi olla sellainen mukava nuorten seikkailuelokuva jotka olivat tämän tekoaikaan aika suosittu lajityyppi ja jollaisia esimerkiksi Disney tuntui pukkaavat vuokraamoiden hyllyt täyteen. Eli aika kaavamainen, mutta suht' varmaksi todettu tapa tehdä nuorisoelokuvaa jossa riittää vauhtia, huumoria, teini-ihastumisia, eläin siellä tai täällä ja hölmöjä ilkeitä aikuisia jotka kompastuvat nilkkojen korkeudelle viritettyihin lankoihin. Kovasti tässä vihjaillaan seikkailusta etsiä se kadonnut kaupunki ja mielessä siintävät jo kaikki vuoristojen vaarat keikkuvista köysisilloista puskeviin pukkeihin, mutta ei mitään... nada. Koko elokuva tuntuu vain pohjustukselta jollekin mitä ei tapahdu (toki se kaupunki löydetään, sillä PUFF! siinä se nyt äkkiä etsimättä on). Sellainen joo joo, ihan kohta... lupaan. Ja koska kyseessä on hyvin kevyttä nuorisoelokuvaa jossa ei ole vaadittu tekstiltä taikka esiintymiseltä suurenmoisuutta niin se seikkailun odotus ei ole erityisen kiinnostavaa ja kun kerran se innokkuus jää paitsi, jää siten myös elokuvan teho.

"Minulla on vielä pitkä matka edessä ja aika on vähissä" todetaan ajassa 1h 24min ja koska elokuvaa on jäljellä jotain vartin verran niin ne tähän saakka annetut lupaukset juonellisesta sisällöstä taitavat jäädä toteuttamatta.

Tähdet: **

Himalajan kätkössä

Rogue One: a Star Wars Story (2016)

Nuorena tyttönä Jyn (Felicity Jones) näki kuinka paha imperiumin natsistinen johtaja Orson (Ben Mendelsohn) tuli ja pisti kylmäksi hänen äitinsä, joten nyt aikuisena muisto tuosta hetkestä kummittelee edelleen kostonjanoisena mielessä. Imperiumi on kehittämässä suurenomoista asetta jolla tuhota kokonaisia planeettoja ja Jynin isä Galen (Mads Mikkelsen) on projektin vastentahtoinen arkkitehti. Ei siis liene ihme, että kapinallisliitto shanghaijaa Jynin avukseen ja sitten lähdetään pelastamaan Galenia pahiksilta ja samalla estämään imperiumin tuhoaseen toteuttaminen. Jynille ei vain kerrota, että isää ei ole tarkoitus tuoda elossa turvaan sillä häntä pidetään liian suurena turvallisuusriskinä. Olisi myös kiva tietää, että miten se uutuuttaan hohtavan Kuolemantähden kuolemansäde sammutetaan.

Tämä on se toinen tai pikemminkin ensimmäinen ensimmäinen spin off-/esiosaelokuva joka on tullut J.J. Abrams-eran Tähtien sotien oheismateriaalina ja Solon tavoin se kertoo jostain jota ei kenties ole aiemmissa ja ajallisesti myöhemmissä elokuvissa sanatarkasti kuvailtu, mutta esitetty kuitenkin siten ettei tämä filmatisointi ole täysin tarpeellinen kertoakseen jotain uutta. Toki Rogue One täyttää aukkoja tehden aiemmin hajanaisista huomautuksista ja oman mielikuvituksen kokomasta tilkkutäkistä ehyemmän kertomuksen, mutta samoin kuin Halloweenin kohdalla olevat esiosat ei se selityksistään huolimatta ole täysin perusteltu oma kertomuksensa, sillä tietäessämme jo avainkohdat olemme pystyneet luomaan mielessämme sen mikä tässä tapauksessa on koottu täyspitkäksi elokuvaksi.

Koska tämä kertoo laajennetusti yhdestä tietystä Tähtien sodassa kerrotusta tapahtumasta eli Kuolemantähden pohjapiirroksen nyysimisestä kapinallisten avuksi ja päättyy siihen mistä alkuperäistrilogia alkaa, on Rogue One ymmärrettävästi Soloa enemmän täynnä tutumpia hahmoja, nimiä ja visuaalisesti paljon lähempänä jo nähtyä. Näin ollen se vaikuttaa enemmän Tähtien sodalta kuin Solo, mutta pysymällä kuitenkin sivussa Skywalker-linjasta on siten hivenen virkistävä vaihtoehto, että kaikesta tuttuudestaan huolimatta kulkee kuitenkin enemmän rinnalla kuin pakotetuissa askeleissa. Joskin vain hivenen, koska kun kerran lopputulos tiedetään niin minkäänlaista yllätysmomenttia ei ole saatavilla. Tästä huolimatta vaikka lopun tietää on siinä onnistunutta kohtalokkuutta kun huomaa kuinka moni jää jälkeen ja Darth Vader astuu kuvaan.

Felicity Jonesin esittämä Jyn on samaa sarjaa kuin Rey, Luke, Kylo Ren ja monet muut, että taas kerran taustalla on jokin perhetragedia, mutta jos vertaa esimerkiksi juurikin Daisy Ridleyn esittämään Reyhin joka on toinen ns. vahva nuori nainen uudessa Tähtien sodassa, on Jyn huomattavasti särmikkäämpi hahmo Reyn Mary-Suen rinnalla. Agressiivisempi, itsepäisempi, impulsiivisempi ja juonikkaampi. Siispä paljon mielenkiintoisempaa seurattavaa. Rogue Onessa on muutoinkin (ilmeisesti sen sotateemaisuuden vuoksi) hieman kovempi ote kuin pääsarjassa, mikä on sille ainoastaan hyvästä.

Sivuhuomautuksena se, että ymmärtääkseni Rogue Onen päädroidi eli Alan Tudykin ääninäyttelemä K-2SO ei suuremmin ole ollut fanien mieleen koska A. ei ole söpö, B. ei ole söpö ja C. on kuin synkkä versio C-3PO:sta, mutta kuitenkin edelleen merkitykseltään samanlainen koominen sivuhahmo. Minua hän ei häirinnyt ja pidin kyllä sen kyynisyyttä tässä vaiheessa ihan hyvänä vaihtoehtona kultaisen gaybotin oh, my!-tokaisuille, mutta samalla K-2SO toi mieleen valitettavankin paljon Linnunradan käsikirjan Marvinin.

Lisäksi tuumin, että lieköhän motiivi tehdä Donnie Yenista eräänlainen Zatoichi vain siinä kuinka Tähtien sodissa muutoinkin vilkuiltiin aasialaisten tarinoiden suuntaan (ts. samuraikertomukset). Joskin kun kerran mukana on Yen, niin totta Mooses hänet pistetään kungfuilemaan. Eihän Jackie Chaniakaan palkattaisi mukaan vain esittämään bussikuskia jos ei saisi samalla potkia matkustajia.

Ei pahemmin uutta kerrottavanaan, mutta Rogue One on mukava lisä Tähtien sota-sarjaan ollen asiaankuuluvan visuaalisesti näyttävä, kulkien sopivan vauhdikkaasti ja ollen kaikinpuolin varsin varmaotteista joskin tyystin yllätyksetöntä viihdettä. Sen ohella ettei oikeasti saa mitään todellista uutta koettavakseen suurin häiriötekijä lieneekin Peter Cushingin (fyysisesti Guy Henry) hyvin postuumisti esittämän Tarkinin tietokoneella luotu läsnäolo, koska vaikka tekniikka onkin hyvin kehittynyttä ja ilmestys on kaikinpuolin vaikuttava niin on se edelleenkin oikeiden ihmisten rinnalla epäsynkassa jutusteleva muovinukke ja siten liiankin irtonainen muusta todellisuudesta.

Ja tämä taitaa olla ainoa Tähtien sota-elokuva jossa osoitetaan kapinaliiton puolelta kiiltoisan idealismin ohella suoranaista pelkuruutta sekä myönnetään, että jotkut sen puolesta tehdyt ratkaisut ovat vähintään yhtä pahoja kuin imperiumin teot. Siispä sota on helvettiä eikä sankareita ole. Lopputaisto maalla ja ilmassa onkin varsin mallikkaasti toteutettua sotakuvastoa.

Tähdet: ***

Rogue One: a Star Wars Story

Solo: a Star Wars Story (2018)

Planeetalla Corellia olennot elävät köyhyydessä ja vain rikollisuus on mahdollisuus menestykseen, minkä vuoksi nuori Han Solokin (Alden Ehrenreich) joka on tässä vaiheessa vain pelkkä Han on joutunut oman kotiseutunsa jättimatorikollispomo Lady Proximan alaisuuteen varastamaan ties mitä autoja ja autoradioita. Lady Proxima perusti myöhemmin menestyneen Slurm-virvoitusjuomayrityksen:

Tietenkin Han, tuo renttu jolla on sydän kultaa tahtoo sekä itse että myös kansansa vapauteen ja palata rakkaansa Qi'ran (Emilia Clarke) luo, jolloin vaikka tulevaisuudessakin jaksetaan epäillä hänen sankaruuttaan tai uskollisuuttaan niin kyllä tässä jaksetaan heti alusta alkaen osoittaa hänen olevan antisankaruuden sijaan pelkkä sankari ja ilmeisesti Lucas oli siten oikeassa kun pisti Greedon ampumaan ensin. Hanista on myös tehty hieman samanlainen kuin mitä Luke oli ensimmäisessä eli neljännessä Tähtien sodassa, joten hänellä on unelma olla astronautti joka lentää halki taivaan kuin lintu ikään.

Matkallaan Han päätyy osaksi kilttiä rikollisjoukkoa jonka päällikkö Beckett (Woody Harrelson) antaa hänelle sittemmin tutuksi tulleen laserpistoolinsa ja opettaa miehen mallin. Ohessa tavataan parhaaksi kaveriksi muodostuva Chewbacca (Joonas Suotamo) ja sitten ryöstellään junia sun muita, kinastellaan tuhmien roistojen kanssa ja seikkaillaan, seikkaillaan, seikkaillaan kuin kädessä olisi ruoska ja edessä häämöttäisi Graalin malja.

Ottaen huomioon kuinka paljon jälkiviisasta mäkätystä monet uudemmat Tähtien sodat ovat (kaupallisesta) menestyksestään huolimatta keränneet niin kukin niistä on IMDb:n perusteella silti aika hyvin pisteytetty, että jos siellä äänestänyttä innokasta fanijoukkoa uskoo ovat ne kaikki vähintään hyviä jos eivät sitten jopa erinomaisia. Mutta niinhän se aina on, että jotkut tykkäävät ja jotkut eivät ja monesti molemmat haluavat tuoda sen absoluuttisena totuutena esille. Kumpikaan osapuoli ei sinänsä ole väärässä kun usein kyse on ainoastaan makuasioista, mutta kun sillä omalla näkemyksellä halutaan turhankin painostavasti vaikuttaa muiden mielipiteeseen saatetaan välillä liikkua liiankin liki haitallista käännytystyötä jossa vääräuskoiset palkitaan viikonlopulla rautaneitsyessä. Tämän todettuani sanon, että jokainen jonka mielestä Avaruusseikkailu 2001 ei ole kaikkien aikojen paras elokuva on yksinkertaisesti väärässä. Silmää iskevä hymynaama ja muita kuvajaisia.

Solo ja toinen uudemmista spin off-Tähtien sodista eli Rogue One ovat nekin suht' hyvät pisteet saaneet (toki Solo varsin alhaiset verrattaessa sarjan suosituimpiin), mutta konsensus on tuntunut olevan että jos jotkut osat ovat olleet virheratkaisuja jo syntyessään niin nimenomaan nämä sivutarinat ja esimerkiksi Solon vastaanotto (pois lukien rahantakominen... koska hei, kuitenkin Tähtien sota) tuntui olevan merkki, että jos rinnakkaiskertomuksia, tms. tehdään niin ei ehkä enää elokuvateattereihin. Pienemmälle ruudulle suunnattu Mandalorian vaikuttaisikin olevan enemmän näiden spin offien suunta ja Solo sekä Rogue One saavat hyvällä säkällä kantaa tulevaisuudessa samanlaista kulttisuosiota kuin muinaiset Ewok-elokuvat, mutta sekin jää nähtäväksi koska vastaavaa humoristista B-fiilistä ei näissä kuitenkaan ole.

Sinänsä itsekin näen ehkä loogisimpana siirtona pistää nämä oheistarinat television tai vertaistensa toteutettavaksi, mutta mitä tulee itse ideaan tehdä filmatisointeja joistakin ohimennen todetusta tapauksista kuten vaikkapa Luke ampumassa jotain aavikkojyrsijöitä kotimaisemissaan tai Rogue Onen kuolemantähden pohjapiirroksien keikkaaminen ja hahmojen omien sooloseikkailujen kuvaamiseen, ovat ne jotain mitä mielummin haluan kokea kuin Skywalker-saagan tai jedien kohtalon väkinäistä jatkamista, joka sekin useammassa tapauksessa on eteenviennin sijaan toistoa. En nyt välttämättä usko jokaisella hahmolla olevan tarinaa kerrottavanaan tai ainakaan sellaista joka vetäisi vertoja punaisen langan alkulähteille, mutta uskon kuitenkin että sieltä löytyy enemmän mahdollisuuksia kokeiluihin ja uuden kertomiseen samaan tapaan kuin miten sarjakuvat rönsyilivät. Missä siis on Snaggletoothin arkipäivästä kertova elokuva? Snaggletooth syömässä aamiaista ja viettämässä loppupäivän toimistossa suorittamassa kirjanpidollisia jännitysnäytelmiä.

Han Solosta kertovalla elokuvalla oli tietenkin heti alusta alkaen ongelma. Se ei ollut se, että mitä kertoa miehen historiasta eikä se ollut se että toimisiko Tähtien sotaan liittyvä elokuva yhdellä (tai parilla) tutulla hahmolla vaan pitäisikö sinne koettaa saada mukaan mahdollisimman monta myyntitäkyä. Toki näitä on varmasti aivoriihissä pohdittu, mutta se varsinainen ongelma oli siinä kuka valita pääosaan koska se kuitenkin herättäisi polemiikkia ja lukuisten muiden vastaavien esimerkkien tavoin (Bennifer Batmanina) hyvinkin vastustavia ja yleensä perusteettomia silkkaan tunteeseen perustuvia mielipiteitä. Varsinkin kun kyseessä on hahmo joka niin vahvasti yhdistetään johonkin tiettyyn näyttelijään, mutta joka ei ymmärrettävästi ikänsä vuoksi ehkä enää Solo-elokuvan vaatimaan osaan taikka ei edes vahvasti tietokonenuorettuna olisi kiinnostunutkaan esittämään roolia. Joku muu siis ja se joku muu olisi automaattisesti saava osakseen kritiikkiä. Alden Ehrenreich on kuitenkin ihan hyvä osassaan ja jos hänestä ei tule Han Solo mieleen niin se ei kenties niinkään johdukaan tavastaan esittää rooli vaan siitä miten hänet ja ympäristö on kuvailtu. Han ei ole tarpeeksi kyyninen renttu vaan turhan puhtoinen kiva tyyppi ja elokuvan tapa pistää lyhyitä seikkailuja pötköön aiheuttaa sen, että hahmo joka enemmänkin välttelisi ongelmia ja menisi matalimman aidan ylitse onkin hymy huulilla ensimmäisenä valmiina hyppäämään kumiveneellä lentokoneesta. Jep, hetkittäin tuntuukin että Solon tekijät olivat harrisonfordismia hakiessaan erehtyneet miehen näyttelemästä roolista.

Paljoa ei kuitenkaan olisi vaadittu jotta tästä olisi voitu tehdä oma itsenäinen tieteisseikkailunsa vailla Tähtien sota-yhteyksiä. Han Solo olisi voinut olla joku Jack Duo ja muut tutut droidit sun muut kun olisivat kokeneet pientä designmuutosta niin elokuva tuskin olisi muuttunut parempaan taikka huonompaan suuntaan, mutta ainakin se olisi poistanut brändin painolastin sekä Fordin varjon. Välillä mieleen juolahtaakin ajatus, että olisikohan tässä ollut alkuperäisenä ajatuksena tehdä jotain muuta kuin Tähtien sota-spin off ja sitten vain huomattu, että vaihtamalla nimiä, etc. tästä saataisiin Han Sololle elokuva. Esimerkiksi se miten sinne päin mutta ei kuitenkaan toteutettu alkutekstisosuus osuus on, vaikuttaa sekin joltain joka on lisätty jälkikäteen ja vaikka en nyt näe Tähtien sota-merkkejä haittanakaan niin en vastaavasti olisi pahoillani jos niitä ei olisikaan. Tällaista minä kuitenkin kaipaan enemmän kuin pakotetun oloista Skywalkeria ja vaikka Solo ei niinkään ota suuria rohkeita askeleita, ei se kuitenkaan myöskään tee jokaista liikettään turvautuen pelkkiin kuluneisiin hahmoihin, tilanteisiin tai paikkoihin.

Parasta Solossa onkin kenties se, että sitä ei tarvitse katsoa Tähtien sotana vaan se on tarpeeksi oma itsensä samaan tapaan kuin juuri ne Ewok-elokuvat joihin aiemmin tein viittauksen. Solo ei ole aivan sooloelokuva, mutta se on sopiva sivuraide jonka seurassa viihtyy mainiosti ja sitä varsinkin jos ei liikaa keskity emosarjaan.

Solossa on vanhan ajan viattomamman seikkailun tuntua. Enemmän kuin skywalkersaagassa.

Joskin se on jälleen kerran todettava, että yli kaksi tuntia pituutta on varsinkin pelkäksi tutun hahmon introksi jonkin verran liikaa, tämä kun kuitenkin pohjimmiltaan kertoo sellaisesta josta vähintään osan on jo aiempien elokuvien tarjoamien taustatietojen ansiosta kuvitellut mielessään.

Sivuhuomautuksena vielä se, että on aina hieman ikävä seikka kaikenlaisten esiosuuksien kanssa kuinka niissä tuodaan mukaan esimerkiksi hahmoja joita ei tietenkään ole ollut kun alkuperäisteokset on tehty ja siten vaikka tekisivät kuinka merkittäviä tekoja tahansa on se lopulta yhtä tyhjän kanssa koska huomiot niistä katoavat ajantuuliin. Muistaako kukaan myöhemmissä Tähtien sodassa mainittaneenkaan Solon Beckettia? ja kuitenkin tässä elokuvassa hän on suuressa osassa muun muassa pelastaessaan Millennium Falconin miehistöineen. Sen luulisi olleen edes maininnan arvoineen, mutta koska sitä ei ollut tapahtunutkaan niin ehkä sen olisi voinut sitten Solonkin tapauksessa antaa nimihenkilön tehtäväksi. Joskin koska Harrelsonin Beckett on kirjoitettu enemmän samanlaiseksi kuin A New Hopen Han Solo, niin näin sen tässä tapauksessa kuuluikin olla ja siten se päätös rikkoo tarinajatkumoa. Voi, jospa vain Lucasilla olisi vielä sanavaltaa niin hän varmasti tuoreimmassa versiossaan korvaisi vaikkapa Yodan Beckettilla.

Ja jos Alden Ehrenreich ei kaikista tunnu nuorelta Harrison Fordilta/Han Sololta niin samaa ei voida sanoa Donald Gloverista Lando Calrissianina, sillä hän on niin Lando että en yhtään ihmettelisi jos jossain vaiheessa mies toistaisi roolin omassa sivutarinassaan.

Niin ja Paul Bettany vaikutti esittävän Peter Welleria:

Tähdet: ***

Solo: a Star Wars Story

Star Wars: The Last Jedi (2017)

Kyllä se hiukan harmittaa itseäni etten pidä Tähtien sotaa nykyisin odottamisen tai hypettämisen arvoisena asiana, kun kuitenkin muksuna se oli yksi niistä pahasta shittiä koskaan-jutuista. Mutta nonstopmainen tyrkyttäminen ja viikon välein esiin työntyvät uudet elokuvat eivät vain enää jaksa tuntua yhtä erityisiltä kuin ennen ja vaikka esimerkiksi mielestäni umpisurkeiden George Lucasin tehtailemien esiosien jälkeen uudelleensyntymää harjoittanut The Force Awakens olikin mainion näyttävän viihdyttävä tapaus, sai sen fanipalvelusnyhveröinti kuitenkin jopa arvostamaan Phantom Menacea korkeammalle kuin pitäisi. Niin hölmö kuin se olikin oli siinä sentään yritystä olla muutakin kuin pelkkää nuoleskelua. Sukupolvikuilu sun muut selitykset, mutta silti tuumin josko kuitenkin jopa uudelle polvelle jolle tämä Force Awakensin mukanaan tuoma trilogia on ensikosketus ja siten se oman ajan Tähtien sota-versio olisi ollut kunnioittavampaa tehdä jotain uutta kuin vain toistaa jo tehty. Mitä siis Force Awakens oikeasti olikin, remake eikä reboot, tms. A New Hope uudestaan. Nyt vain Snoke Keisarina, Kylo Ren Darth Vaderina, Rey Lukena, etc. Kiitos sen kesti näinkin kauan ennen kun pääsin seuraavaan osan pariin ja toivon mukaan se ei ole Imperiumin vastaisku, vaikka kyseinen osa onkin edelleen mielestäni paras mitä koko Tähtien sota on tarjonnut. Niin no, Jar Jarin ohella tietenkin.

Nyt kuitenkin itse asiaan, joka ei enää tunnu tapahtuneen kauan sitten kaukaisessa galaksissa...

Imperiumin eli Ritarikunnan uusi tuleminen on ajanut kapinalliset ahtaalle ja der kommissar Snoken (Andy Serkis) johdolla maat ja mannut alkavat vääjäämättä olla taas vain yhden tyrannian alla. Kapinalliset kaipaavat ihmettä, suurta johtajaa joka herättää kaikissa palon taistella pahuutta vastaan ja hänen odotetaan olevan kauan sitten erakoksi kadonneen Luke Skywalkerin (Mark Hamill), mutta sen perusteella mitä elokuvan ensimmäiset kieli poskessa tehdyt toimintakohtaukset osoittavat on uusi imperiumi kyvyttömämpi kuin muinaiset stormtrooperit osumatarkkuudessaan ja ns. ahdingossa olevat kapinallisrippeet juoksevat ympyrää pahiksien ympärillä jolloin se suuri pelastaja voisi ihan yhtä hyvin olla vaikkapa kärpäspaperi.

Sitten vietetään jotain pari tuntia Luken paratiisisaarelle jossa uusio-Luke eli Rey (Daisy Ridley) houkuttelee miestä palaamaan kapinallisten avuksi. Ohessa Luke aika pitkälle toistaa löysän tiivistetysti koulutusosuutensa Imperiumin vastaiskusta, nyt vain olemalla itse Yodan asemassa.

Aina välillä näemme kuinka uusio-Vader eli Kylo Ren (Adam Driver) kiukkupuuskailee ja cameoivat taikka siltä tuntuvat sivuhahmot haahuilevat ympäriinsä koska heillekin on pitänyt keksiä jotain tekemistä.

Vaikka uuden trilogian tuorein tulokas, The Rise of Skywalker (2019) on kaupallisesta menestyksestään huolimatta saanut osakseen aika paljon nurinaa niin ymmärtääkseni The Last Jedi on kolmikosta se jota yleisesti ottaen pidetään suurena epäonnistumisensa jonka kolhua uusin elokuva pyrki korjaamaan, mutta ei ilmeisestikään tehnyt sitä odotetunlaisesti. No, tuottajat varmasti itkevät matkalla pankkiin kun ovat valmiita ilmoittamaan uudesta trilogiasta.

En nyt kuitenkaan väitä The Last Jedin olevan mikään sarjansa huonoin koska ei tämä minusta yhtään sen huonompi saatikka parempi ole kuin vaikkapa The Force Awakens, mutta aika harmiton elokuva tämä kuitenkin on ja jossa on vahvaa välityön fiilistä. Kaksi ja puolituntiseksi seikkailuelokuvaksi siinä on ihmeen vähän vauhtia, mikä taatusti on osaltaan harmittanut ihmisiä ja jos The Last Jedi onkin tarkoitettu trilogian draamapainotteisimmaksi niin se draamankin osuus on liiaksi jäänyt vitsailun alle, että esimerkiksi siksi Luke ei perustele syrjäytymistään tarpeeksi onnistuneesti eikä Rey ole erityisen vakuuttava kääntämään edellisen mieltä. Harmittomia hetkiä harmittomien hahmojen esittäminä ja jo rutiiniksi muuttunutta perushyvää joskaan ei sen enempää tehostemyllytystä.

Finn (John Boyega)  v*tuttaa edelleen. Heti ensisekuntinsa osoittavat hänen olevan edelleen elokuvan Jar Jar eli käytännössä koominen elementti joka ei ole hauska, mutta tuotantoryhmä on ollut selkeän vakuuttunut sarjan vaativan tyypin jonka pitää kompuroida ja lyödä päänsä milloin mihinkin, sillä se on hauskaa. Ha ha! Se on hauskaa silloin kun sen tekee Pat tai Mat, ei kun siitä vastaa Jar Jar Finn.

Kukaan tuskin kutsuisikaan Tähtien sota-sarjaa miksikään yltiövakavaksi, mutta The Last Jedi tuntuu vievän kevytmielisyyden liiankin pitkälle. Vaikuttaa siltä kuin jokaisella hahmolla olisi jotain vitsailtavaa, jokatoisessa hetkessä pitää olla jotain joka pitänyt pistää edes vähän leikiksi aivan kuin vakavastiotettavuus olisi ollut jollain kieltolistalla ja kohteena olisi ollut entistä laskelmoidummin Disney-yleisö. Mikä kuulostaa hyvinkin todennäköiseltä. Valonnopeudesta ja tyhjästä ilmaantuvat alukset alkavat nopeasti tehosteena vaikuttamaan koomisilta, mitä vain korostaa mukaan laitettu pumps!-ääniefekti. Luke veistämässä puujalkavitsejä, joku muu veistämässä puujalkavitsejä, pellenä esitetty pahisjohtaja (Hux) joka on kotonaan jossain Paritellen-komediasarjassa ja vaikkapa koko nu-imperiumi joka vaikuttaa vain vähän tuhmalta tosi pahan sijaan ovat omiaan tekemään The Last Jedista lastenleikkiä sodan kauhujen sijaan.

Onhan Tähtien sota aina ollut seikkailua ja se tarkoittaa jonkinasteista rentoutta kireyden sijaan, mutta The Last Jedi vie sen rentouden liian pitkälle tai ainakin makuuasentoon. Snoke joukkoineen ei vaikuta todelliselta uhalta jota olisi syytä pelätä henkensä edestä ja vaikka esimerkiksi Kylo Ren tuo mukanaan jonkinlaista raivokkuutta niin se piirtyy edelleen uhmaikäisyytenä varsinaisen kauhuntuonnin sijaan, tarkoittaen enemmänkin jotain watch out, we got a badass over here-meemiä. Siihen rinnalle sitten Finn komedioimaan ja hänelle seuraksi identtinen Rose (Kelly Marie Tran) ja ilmeisesti jonkinlaiseksi uudeksi Han Soloksi kaavailtu Poe (Oscar Isaac) niin The Last Jedi ei ola nimensä arvoinen. Titteli kun on huomattavasti kohtalokkaampi kuin sisältönsä.

Ja nyt kun olen tarpeeksi jutustellut siitä kuinka The Last Jedi on vaikutukseltaan olankohautuksen tasoa niin samaan oheen totean, että kyllä tämä ihan rutiininomaisen onnistunutta viihdettä silti on. Se vain sattuu olemaan laskentavasta riippuen kahdeksas Tähtien sota-elokuva ja siihen nähden niin hyvä kuin kahdeksannen osan olettaakin olevan. Sillä vain on aikamoinen historia takanaan ja jos olisin 15... ei kun 10-vuotias niin varmasti The Last Jedi olisi tiukinta shittiä koskaan aina siihen saakka kunnes seuraavan osan näkee tai vanhenee.

Snoken kohtalo oli kyllä mainiosti toteutettu variaatio Jedin paluun Keisarin vastaavasta, vaikka olikin siis jälleen kerran yksi noista paljon mainituista toistoista. Mutta koska Snoke vaikutti aina joltain pakotetulta sivuhahmolta niin eipä sillä pahemmin ollut väliä mitä hänelle tapahtui ja siinäpä tuleekin esille se The Last Jedin pahin juonellinen ongelma: se ei vie minnekään. Ei suuria paljastuksia tai käänteitä, vain suurelta osin ajantappoa seuraavaa osaa odotellessa. Olisivat nyt edes tappaneet Leian kun se vaikutti olleenkin ideana, mutta ei, piti laittaa hänet lentämään.

Niin ja vaikka Snoke onkin ns. Keisari-kopio on hän ilmeisesti myös Top Secretin kirjakauppias.

Mikä ei ehkä olekaan niin kaukaa haettu vitsi, ottaen huomioon kuinka kyseistä kirjakauppiasta esitti Peter Cushing joka tuo mukanaan yhden lisäviittauksen alkuperäistrilogiaan.

Lopulta kuitenkin tavanomaisen hyvää liukuhihnatuotettua avaruusseikkailua sarjassa jota tauko virkistäisi enemmän kuin uusi osa.

Tähdet: ***

Star Wars: The Last Jedi

The Diamond of Jeru (2001)

50-luvun puolivälin Borneo ja alkoholille perso botskikapteeni Mike (Billy Zane) on rahapulassa tyytynyt rividuunarin hommiin öljykentällä, mutta saa kenkää puolustettuaan ystäväänsä Rajta (Jackson Raine) tappelussa. Onneksi piakkoin paikalle saapuu hienostopariskunta John (Keith Carradine) ja Helen (Paris Jefferson) jotka tarvitsevat opasta viidakkoretkelle, ja kuten aina näissä tapauksissa renttusankarimme ihastuu vaimoon, mutta ei suuremmin pidä ylimielisyyteen kallistuvasta miehestä. Avioparimme on halukas lähtemään timantinmetsästysseikkailulle ja sama kiinnostaa myös Mikea joka aiemmin oli löytänytkin suurenmoisen jalokiven, mutta kadottanut sen kun muutkin halusivat samaisen mineraalin. Koska tietenkin myös Helen viehtyy puolisoaan miehisemmästä Mikesta tulee John mustasukkaiseksi, joten ennen kuin matka ehtii alkaa saa sankarimme potkut ja pariskunta lähtee seuraamaan ilmiselviä roistoja viidakkoon. Tietenkin Mike kera Rajn lähtee perään aikeenaan pelastaa John sekä Helen ilkimyksiltä ja ehkä siinä ohessa löydetään vieläpä hanhenmunan kokoinen timantti.

Louis L'Amourin novelliin pohjautuva The Diamond of Jeru on poislukien tutumpi westernmiljöö täsmälleen sellainen kuin L'Amourin tarinat yleensäkin ovat: fiinit muka sivistyneet ihmiset ovat pahiksia, moukkamaisen oloinen likainen sankari on hyvä tyyppi ja jälkimmäisen alkukantaisuus aluksi ärsyttää tarinan naista, mutta lopulta nimenomaan se "miehisyys" on kaikki naiset puolelleen voittava seikka. Mukaan jotain seikkailullisuutta kuten vaikkapa vesiputoukseen ajautumista taikka riehakasta ratsastamista ja tunnelmaa joka juuri ja juuri välttää Harlekiini-kirjojen siirappisuuden. Elokuvallinen Juliet Jonesin Sydämen "Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin" taikka vaihtoehtoisesti klassista romanttista seikkailua auringonlaskussa, mutta ainakin kyseessä on miellyttävää katseltavaa joka ei luonnollisesti koetakaan olla sen enempää kuin mitä mainitsee jo alkusanoikseen. Ei siis mikään Afrikan kuningatar, mutta vähän sinne päin kuitenkin.

Tähdet: ***

The Diamond of Jeru

Doctor Strange: The Sorcerer Supreme (2007)

Huippuneurokirurgi Dr. Butcher MD... ei kun sori, siis tohtori Stephen Strange keskittyy nyt edustamisen ja rahankeruun sijaan ihan oikeaan potilastyöhön. Mistä syystä hän jättää hoidon kesken ja painuu mäkeen. No, ehken minäkään toivoisi kirurgikseni ihmistä joka näkee toistuvia demonisia näkyjä, koska sellainen saattaisi häiritä kun pitää viipaloida maksaa tai jotain. Erään näyn seurauksena Strange ajaa kolarin ja loukkaa kätensä, mikä johtaa työttömyyteen ja lopulta vararikkoon. Hmm, jos hän kerran oli sairaalansa tunnetuin nimi joka keräsi paikalle sekä julkisuutta että runsaasti rahalahjoituksia, eikö hän siis olisi voinut jäädä vaikkapa sairaalan hallintoon tekemään muita töitä kuin työntämään skalpellia kalloihin? Toisaalta silloin Strange ei kenties ajautuisi epätoivoon, itsemurhayritykseen ja lopulta voittaisi ahdinkoaan. Siispä mystisen viestin saattelemana Strange patikoi Tiibetiin, kiipeää vuorelle ja päätyy mystisten taikurimunkkien opetukseen. Täällä hänen kätensä ja mielensä parannetaan, egoistisuus sekä narsismi karkoitetaan ja miehestä tulee taikurimestari joka käyttää kykyjään supersankaruuteen. Lisäksi hänen parran- ja hiustenkasvunsa saa hänet näyttämään John Wickilta:

Mutta supersankaruus saa vielä odottaa, sillä ensin pitää oppia hallitsemaan voimia ja se edellyttää sekä Rocky nelosta muistuttavia treenauksia (siis niitä Rockyn itsensä Venäjällä suorittamia fyysisiä raadantoja) ja ilmeisesti Dark Side of the Moonin kuuntelua oikeasssa mielentilassa. Kun suuri pahuus eli Saatana on koomassa olevien lasten kautta nousemassa maan päälle on Strangen otettava paikkansa luvattua vapahtajana, mistä hänen taikurioppilaskollegansa Mordo ei yhtään diggaa ja koettaa pistellä kapuloita rattaisiin.

Vahvasti tietokoneistettu animaatio jossa hahmot toki ovat ns. käsinpiirrosta, mutta taustat, ajoneuvot ja efektit (myrskyt, räjähdykset, tms.) ovat silkkaa binäärikoodia, ja niiden hiirettömien hahmojen liikkeissäkin näkyy kompuutterianimoinnin apua koska varsin painovoimatonta toiminta usein on. Esimerkiksi valoefekteissä tietokonevahvistus ei ole haittaavaa, mutta muutoin se on samalla tavalla valitettavan silmiinpistävästi muusta eroavaa samoin kuin muinoin kalvoanimaatioissa se irtoavan oksan väriero taustasta.

Piirros ei ole aivan yhtä kulmikasta kuin esimerkiksi tuon edellisen postauksen Hulkeissa, mutta edelleen samassa tyylissä pysytään ja esimerkiksi ihonväritys on edelleen samanlaista tasapintaista väriä jossa on yhdenlainen vaalea beige ja toisenlainen tumma väri varjona, mutta ei sen suurempia sävyeroja.

Liike on sujuvaa ja musiikki sopivaa eikä tämä origin storykaan ole hullumpi, vaikka tätä päivää ja elokuvan kautta ajatellen se tuntuukin täysin samalta kuin Batman Begins feat. taikuus. Lisäksi tämä myös minimoi tohtorin live action-versiota kertomalla aikalailla samaa tarinaa ja siksi onkin hämmentävää, että vuoden 2016 ns. oikeilla näyttelijöillä tehdyn elokuvan kirjoittajakrediiteissä ei mainita laisinkaan animaatioelokuvan tekijöitä. Varmaan ottanut päähän, mutta nimenomaan julkaisuajankohtaa ajatellen Christian Balen kolme vuotta aiemmin koetut vuoristomunkkiseikkailut ovat tarpeettoman läheisiä, jolloin sieltäkin suunnasta olisi voinut tulla pyyntöjä käsikirjoittajien nimilisäyksistä. Syntytarina on siitäkin huolimatta sopivan toimiva ja animaatioelokuva on jo pitkälti sen vuoksi vuoksi mainiota katseltavaa. Lisäksi pidän siitä miten Marvel-elokuvia ja niiden tunnettua universumia yleisesti ajatellen tämä tuntuu varsin erilaiselta kuin muut, elokuvan ajautuessa useastikin varsin kauhuleffamaisiin sävyihin, joskin pysytellen juuri ja juuri poissa suoranaisesta kauhusta. Kaupungilla kävelevät pahuuden valtaamat pupillittomat lapset ovat kyllä silkkaa Romeroa.

Lopputulos saa kaipaamaan tarkempaa viimeistelyä jossa perinteinen ja modernimpi animaatio olisi sulautettu paremmin yhteen ja muutoinkin olisi joitakin yksityiskohtia tarkennettu, jolloin muuten oltaisiin täysin pyyhitty pois Benedict Cucumberin version tarpeellisuus kun tämä olisi ainoa mitä tarvittiin ja se riittää koska hyväksyvän nyökkäyksen tohtorin animaatioilmentymälle antaa.

Tähdet: ***

Doctor Strange: The Sorcerer Supreme

Wolverine (Hulk Vs Wolverine, 2009)

Joka on siis pikemminkin Hulk, koska mukana tällä dvd:llä on kaksi tarinaa joissa molemmissa esiintyy Hulk, mutta vain toisessa Wolverine. Lisäksi takakannen antaman alkuperäisnimen perusteella tuo ensimmäinenkin osa antaa Hulkin ottaa pääosan ja jos mennään vielä pidemmälle, niin näyttäisipä molemmat sisältävä alkuperäisjulkaisu olevan vain Hulk Vs., että näin vielä katsomatta koko tapausta ajan epäilemään Wolverinen olevan olemassakaan.

HULK VS. WOLVERINE

Jokin mitä amerikkalaiset kutsuvat Hulkiksi tuhoaa kanadalaisessa vuoristossa paikkoja, joten hallitus lähettää Wolverinen pysäyttämään tämä ns. Hulk - joka siis on vanha tuttu oikea Hulk - keinolla millä hyvällä. Wolverine seuraa tuhojälkiä löytääkseen aran puolialastoman pikkumiehen, Bruce Bannerin ja haistaa hänessä vaaran, mutta mitä haittaa tuollaisesta ruipelosta muka olisi ja siksipä Wolverine alkaa kovistelemaan Brucea. Sitä voisi pitää virheenä koska nyt Bruce suuttuu ja vihreäksi muuttuu ja Wolverine saa nyrkistä naamaansa. Tappelu kuitenkin keskeytyy kun Deadpool, Sabretooth ja kaksi muuta Wolverinen Ase-X-menneisyydestä tuttua henkilöä tainnuttavat heidät ja vievät molemmat vanhaan kotoisaan laboratorioon leikeltäväksi. Hulkista kun voisi saada uutettua mitä-lie-gammanestettä jota käyttää tulevien ihmishirviöiden luomiseen. Wolvien on siis paettava ja saatava huumattu Bruce raivostumaan jotta voitaisiin yhdessä vetää koko laitos muussiksi. Mutta niin Wolverine kuin muutkin paikalla olevat saavat huomata, että herätetty Hulk ei toimi suunnitelmien mukaan ja jokainen aie Hulkia kohtaan vain suututtaa häntä enemmän. Sitten.... ei mitään, leffa jätetään tyystin kesken ja lopputekstit koska tällä ilmeisesti vain haluttiin myydä seuraavakin Marvel-julkaisu, joten se jätetään aikalailla teaseriksi. Tämä on saippuasarjameininkiä, että mitään ei viedä loppuun saakka koska pitää jättää ratkaisu seuraavaan jaksoon, jossa sielläkään sitä ei kerrota koska se pitää säästää seuraavaan jaksoon.

HULK VS. THOR

Loki on taas kiukkuinen Thorille ja haluaa kostaa hänelle käyttämällä apunaan vangitsemaansa Bruce Banneria. Suututetaan Brucesta esiin Hulk, irroitetaan taikakeinoin heidät erillisiksi hahmoiksi ja ohjastetaan banneriton Hulk kohtaamaan Thor. Joskaan ei varmaan tule kenelläkään yllätyksenä se, että kauaa ei Loki pysty Hulkia hallitsemaan ja kohta koko Asgård on menossa sekin muussiksi.

Tämäpä hieman hölmöä: teos ilmoittaa kannessaan, että se on suomeksi puhuttu, mutta onneksi myös mukana olevan kotimaisten harakanvarpaiden ohella ne perinteiset kolme muutakin pohjoismaista tekstitysvaihtoehtoa. Näin ei kuitenkaan ole, vaan mukana toki ovat suomi, ruotsi, norja ja tanska, kuten myös alkuperäiskieli englanti, mutta kaikki ainoastaan dubbauksina, ei tekstitysvaihtoehtoja laisinkaan. Ei se nyt mikään ongelma ollut ja katsoin Hulkit vaivatta alkuperäisääniraidalla ilman tekstitystä, mutta heille jotka haluaisivat kokea elokuvan samoin ja silti saada tekstityksen, ei sellaista vaihtoehtoa levyllä ole vaikka näin kerrotaan.

Perustasokasta animaatiota jossa liike on varsin sujuvaa ja piirros tarpeellisen ilmeikästä, mutta silti varsin simppeliä jotta sitä ei voi aivan liian yksinkertaiseksi haukkua, vaikkakaan ei myöskään kehua kenenkään tavoitelleen mitään sikstiiniläiskappeliakaan. En vieläkään oikein oikein pidä tästä näille animaatioelokuville tyypillisestä kulmikkaasta piirrostyylistä, kun en minä nyt Wolverinea katsoessani halua saada mielikuvia Minecraftista, mutta ei se ylitsepääsemätön ongelmakaan ole, edustaahan se jokseenkin kunnialla oman aikakautensa tyyliä. Ainakin osittain Wolverine- ja Thor-osuuksilla on eri animoijat, taikka sitten jälkimmäiseen on käytetty enemmän vaivaa koska sen väritys on huomattavasti sävykkäämpää ja piirros yksityiskohtaisempaa mikä ei ehkä paljastu noista ylempänä olevista yksittäisistä kuvista. Legopalikoita ne molemmat siltikin ovat.

Ääninäyttely on pääosin sopivaa, vaikkakin etenkin Hulk Vs Wolverinen kohdalla suurin osa dialogista nyt koostuukin pelkistä murahduksista ja tuskanhuudoista, että jos verrataan ensimmäiseen Terminatoriin oli Schwarzenegger suhteessa aikamoinen suupaltti. Siten dubbauksessakin on päästy suht' helpolla.

Wolverine-osuuden suurin ongelma on se, että tällaisenaan se on aika surkea ilmestys, koska mukaan tuodaan viitteitä Wolverinen alkuperästä johon ei kunnolla panosteta ja vaikka sen sivuuttaisi niin elokuva jätetään silti täysin kesken. Tämä ilmeisesti olikin suunniteltu esiosaksi myöhemmälle Wolverine and the X-Men-animaatiosarjassa käytävälle tarinalle, mutta teaserin sijaan ei varmasti olisi paljoa vaadittu jotta Hulk Vs. Wolverinesta olisi saatu aikaiseksi sellainen teos joka olisi tuntunut myös omalta yksittäiseltä tarinaltaan eikä vain elokuvalta jolta loppui filmi kesken. Se pilaa aika paljon kokemuksesta kun muutama minuutti lisää ja oltaisiin saatu lopetuskin mukaan. Erityisen ärsyttävää tässä on se, että elokuva, tms. ei lopu edes cliffhangeriin jotta sen ratkaisua odottaisi näkevänsä toisaalla, vaan se vain loppuu kesken meneillä olevan tappelun. Joskin tietäen myöhemmän jatkon pystyy tästä nimenomaisesta animaatiovierailusta näkemään, että suurempaa oli ollut mielessä kuin mitä levylle saakka päästettiin.

Thor-puoli toimii omillaan paremmin, koska vaikka siinäkin tehdään viitteitä muualle niin ne ovat vähäisempiä merkitykseltään, ollen vain osoituksia yleisfiiliksestä kuin kertomassa jostain oman jaksonsa ansaitsevista tarinoista. Tämä on enemmänkin vain se perusjakso jossa kohdataan tämän viikon monsteri, vaikka se nyt sattuukin olemaan jonkin puuhirviön sijaan merkittävä Marvel-hahmo. Sinänsä tässä olisikin voinut olla jokin geneerisempi lihashirviö jota Loki käyttäisi marionettinukkenaan, ettei juoni erikseen vaatinut nimenomaan Hulkia mukaan ja lopetus esimerkiksi ei johda mihinkään sellaiseen joka osoittaisi Hulkin olleen työkaluna merkittävämpi kuin sen nimettömän esimerkkipuuhirviön. Se toki tekee kertomuksesta vähemmän tärkeän kuin Wolverinen viittaukset Ase-X-historiaan, mutta näin yksittäisenä jaksona se on toimivampi.

Musiikki on molemmissa aivan loistavaa ja menisi täydestä missä tahansa suuren budjetin liveactionleffassakin (tai no, aivan yhtä animaatiota nekin nykyään ovat).

Ja molemmat ovat tietenkin varsin sujuvaa ajantappoa, joskin aika selvästi hieman isommille lapsille suunnattuja, sen verran väkivaltaisia molemmat ovat ja varsinkin Wolverine-osuus sisältää niin runsaan määrän sekä verta että irtoraajoja, että gorehoundit iloitsevat. Tietenkin tuttuun Marvel-tyyliin ei haittaa vaikka pää irtoaa, sitä vain ravistaa pölyt harteiltaan ja kaikki on taas ihan super. Mutta hetken se pääkin ehtii olla muissa maisemissa.

Tähdet: ***

Wolverine

Armour of God 2: Operation Condor (Fei ying gai wak, 1991)

Alunperin piti ottaa jonkinlaiseen leffaputkeen vain Jackie Chan Vintage Collection-boksi, johon siis myös tämä Armour of God kakkonen lukeutuu, mutta paketin kahdeksan leffan sekaan ajautui fiiliksen myötä muitakin Jackie Chan-teoksia venyttämään kokonaisuutta. Hetken tuuminkin, että josko tässä nyt kävisi läpi kaikki ne valikoimistani löytyvät Jackie Chanit joista en ole jo aiemmin kirjoittanut, mutta niitä olisi vielä aikamoinen liuta katsottavaksi ja tällä nopeudella olisimme niiden parissa vielä vuoden päättyessäkin, että ehkäpä tämän jälkeen siirrymme toviksi muiden pariin. Varsinkin kun tässä pari päivää sitten tuli hankittua pari uuttakin Jackie Chania, että koeta siinä nyt päästä loppuun saakka kun samalla työntää päätepistettä kauemmaksi. Nyt siis kuitenkin boksin viimeinen teos ja loput joskus toiste. Sitä ennen kuitenkin jotain minkä unohdin pistää Wheels on Mealsin oheen eli maininta siitä, että kuka ikinä keksikään sille suomennokseksi Tupla-karate juustolla on okei minun silmissäni.

Seikkailijavaras Asian Hawk (Jackie Chan) on jälleen kerran nyysimässä jotain Sankaran kiviä kun on vaarassa joutua luolakarhan klaanin tukevimman neidon aviomieheksi. Onneksi vikkelät kintut ja kyky heittää volttia pelastavat miehen. Kotona espanjassa Asian ei ehdi kauaa chillata kun eteen tulee työtarjous matkata afrikkaan etsimään kulta-aarretta jonka perässä ovat ilmeisesti myös talebanit(?) ja multikansalliset natsitkin, sillä tokihan kyseinen aarre on natsikultaa. Nuo piknikaterian poskiinsa vetävät karhut ovat hekin aika epäilyttävän oloisia.

Apunaan Jackiellä on ilmeisen italialaiset espanjalaiset heebot, mutta heistä viis kun ainoat huomionarvoiset tuet ovat aasialaisneito Ada (Carol Cheng) joka on afrikkalaisen kulttuurin vähätietoinen asiantuntija sekä Elsa (Eva Cobo de Garcia) joka luonnollisestikin on aarteen piilottaneen natsin lapsenlapsi ja sukulaisuutensa vuoksi epäilty vakooja. Ada ja Elsa eivät tietenkään tule aluksi toimeen keskenään ja kaikki haluavat päästä Asian Hawkin pöksyihin, sellaisella kiinalaisella häveliäisyydellä tietenkin.

Ajassa 57 minuuttia: Mitsubishi. Myöhemmin lisää vaaroja ja vaarallisia tilanteita.

Eli Armour of God 2 taikka Armour of God 2: Operation Condor, ellei sitten pelkkä Operation Condor riitä, sehän se nimi oli kun elokuva julkaistiin jenkeissä ennen ykköstä. Sekin titteli juontuu näköjään siitä, että versiosta riippuen Jackie Chanin esittämä hahmo onkin Asian Hawkin sijaan Asian Condor. Mikä on sinänsä huvittavaa koska ymmärtääkseni Asian Hawk nimi on nimenomaan jenkkijulkaisun perua, mutta silti ensimmäistä osaa saa siellä edelleenkin nimellä Operation Condor 2: The Armour of God.

Sinänsä onko ykkönen ykkönen taikka kakkonen jos kakkonen on ykkönen ei juonellisesti haittaa koska tämä Jackie Chanin Indiana Jones-variaatio on kuitenkin tehty siten, että sama hahmo uudessa seikkailussa, mutta ei suorassa jatkossa. Näin ollen katselujärjestyksellä ei ole tarinankuljetuksen kannalta suurtakaan merkitystä. Paitsi no, koska Chanin hahmo työskentelee tälläkin kertaa saman rosvoparonin laskuun, saattaa se ettei häntä esitellä vaan hänen tulisi olla jo tuttu aiheuttaa hetkellistä päänvaivaa, mutta koska hänkin on vain pistämässä tarinan liikkeelle ei se pahemmin haittaa.

Operation Condor on sen verran linjasssa edellisen osan kanssa, että vaikka juonellista jatkoa ei olekaan niin jopa viiden vuoden erosta ensimmäiseen tuntuu tämä alkavan kuin suoraan aiemman perästä. Eli hieman kuten Indyjen (kolmen ensimmäisen) kanssa, että vaikka tiedostaakin aikaa elokuvien ja tapahtumien välillä kuluneen niin yhtä hyvin ne voisivat olla viikon välein toisistaan.

Operation Condor on hauska, vauhdikas ja täsmälleen yhtä nautinnollinen kokemus kuin ensimmäinenkin Armour of God. Poislukien se että muoti ja toteutustekniikka ovat hiukan muuttuneet sitten vuoden 1986 jolloin visuaalisessa ilmeessä on siten nyt enemmän ysäriä kuin kasaria, lienee kuitenkin merkittävin muutos aiempaan se kuinka vaikka Chan edelleenkin suorittaa näyttävimmät temput ollaan kuitenkin aika vahvasti triossa kuin soolossa, jonka vuoksi vahva komediapainotteisuus saa tehokasta tukea elokuvan naisista (joita kyllä on lopulta kolme, mutta vain kaksi vahvasti mukana) eikä heitä jätetä syrjään.

Suorimmat indyviittaukset lienevät tietenkin natsit ("Nazis. I hate these guys."), mutta myös se miten aarten luokse pääsemiseksi on ratkaistava ansoja muistuttaa ettei siitä nyt kovin kauaa ole kun Viimeinen ristiretki ilmestyi. Nämä tosin ovat ehkä enemmänkin epäsuoria viittauksia ja jos haluaa nähdä selvempiä niin niitä on muutama, kuten vaikkapa tappelu natsin kanssa jolloin vaarana on päätyä jättipropellin pilkkomaksi, parodinen versio Indyn "kaksintaistelusta" jossa toinen osapuoli heiluttelee miekkaa (nyt keihäs) ja toinen vastaa siihen omalla tavallaan. Alussa Indiana Chan noutaa alkuasukasheimon omistuksessa olevia mystisiä hehkuvia kiviä ja tietenkin jos ajattelee nimenomaan Viimeistä ristiretkeä innoittajana niin toki vanha mies jää romahtavaan luolaan-loppu toistetaan ja todetaanpa kulta-aarteen vaarantaessa hengen, että jätä se, ei se ole sen arvoista. Joten tätä menoa Jackie menettää youtuberahansa kun saa tekijänoikeushuomautuksen.

Mitä tulee Operation Condorin eri painosten kansivariaatioihin olen fyysisinä versioina törmännyt vain seuraavan kuvan vasemmalla ja oikealla oleviin, joista tuo oikeassa reunassa oleva on aina tuntunut kovin väärältä. Ei pelkästään siksi ettei Chan näytä itse elokuvassa tuollaiselta, kuva kun vaikuttaa olevan jostain random valokuvasessiosta ja vain oikeamman puutteessa isketty leffan kanneksi, mutta myös koska koko kuvasta tulee enemmänkin mieleen 007 kuin indianajonesmainen seikkailu.

Toinen oikealta on hauska jo pelkästään siksi, että näköjään Hawk ja Condor eivät riittäneet vaan piti saada vielä Eagle peliin, mutta sisältöä ajatelleen toinen vasemmalta on kenties eniten mieleeni sen tuodessa eniten rentoa seikkailufiilistä peliin. Jackie tosin näyttää kuvassa enemmänkin Robert Culpilta, mutta mitäpä tuosta.

Ja mikäs The Wind and the Lion tämä sitten on?

Tähdet: ****

Armour of God 2: Operation Condor

Jumalten aseet (Lung hing foo dai, 1986)

Eli The Armour of God, jonka kuvauksissa Jackie Chan oli menettää henkensä. Aivan kuten jokatoisessa elokuvassa jonka on tehnyt.

Asian Hawk (Jackie Chan) on hiton coolin nimen ohella ex-popstara ja nykyinen Indiana Jones joka kiertää seikkailusta toiseen varastamassa arkeologisia aarteita. Nyt Asian on mennyt nyysimään afrikkalaiselta heimolta miekan jonka myy hyvällä hinnalla huutokaupassa. Ongelmia seuraa kun mikälie maailmanlopun uskonnollinen kultti haluaa kaikki niin kutsutut Jumalten aseet itselleen, koska... no, miksi tällaiset tyypit nyt ylipäätään mitään haluavat, jotain tuomiopäiväjuttujahan ne aina ovat. Yksi Jumalten aseista on tietenkin edellä mainittu miekka ja nyt pahuuden kultti on kidnapannut Asianin popbändikollegan tyttöystävän, jonka avulla sitten kiristetään sankari hankkimaan kaikki artefaktit jotta pahuus voisi voittaa. Luonnollisesti Asian pelastaa varmaan koko maailman, mikä on ihan ymmärrettävää koska eräässä vaiheessa hän mainitsee lapsuuden haaveestaan olla isona Jeesus.

Jumalten aseet lukeutuu siihen Indiana Jones-buumiin joka siinä suunnilleen 80-luvun puolivälissä tuotti elokuvia kuten Tulijalka (1986), Kuningas Salomonin kaivokset (1985) ja monia, monia muita. Joten hieman kieltä poskeen, klassisen oloista seikkailumeininkiä, vanhahtavaa aikakautta ja sankari joka voidaan tulkita rentuksi. Oli kyseessä sitten nykyaika tai mennyt ja oltiin sitten komedian taikka vakavamman tunnelman puolella niin esikuva on aina nähtävissä, eikä Jumalten aseet ole siinä poikkeus. Varsinkin jo pelkästään sen intro osoittaa kunniaa Kadonneen aarteen metsästäjiä kohtaan: molemmissa sankari on muinaisen aarteen perässä, pakenee alkuasukasheimoa ja karkaa heiltä lentokoneen avustuksella.

Aika harvoin pidän Jackie Chanin elokuvia minään mestariteoksina, mutta vielä harvemmassa ovat ne joista en ole nauttinut ja lähes jokainen tuotoksistaan kestää uusintakatseluja. Yleensä se mikä estää minua antamasta täysiä pisteitä on elokuvien eräänlainen fokuksen puute ja on tullut jo monesti todetuksikin, että Chan pistää usein stunttikohtaukset menemään tarinan sekä sen kuljetuksen tielle. Sinänsä näitä voisi verrata mihin tahansa ns. tehoste-elokuvaan jossa käsikirjoitus saa jäädä taka-alalle kun fyffet pitää pistää mahdollisimman näyttäviin räjähdyksiin, jotka Chanin tapauksessa siis ovat tappelukohtaukset käyttäen apuna vaikkapa tikapuita. Superkalliita tikapuita. Tehty kullasta ja timanteista. Eikä siinä mitään, tällaiset jutut ovat Chanin sokeri, suola ja rasva, ne jotka sen maun tekevät ja olisinkin varmasti pettynyt jos niitä ei olisi mukana. Samalla kuitenkin tiedostan sen, että aina välillä ne ovat mukana vain koska imago tai jokin muu vastaava vaatii sellaista, eivät koska edistäisivät taikka tukisivat tarinallista sisältöä ja niin kivoja kuin yleensä ovatkin ovat ne samalla se pieni este suuremman pistesaaliin toivossa. Tottakai Jumalten aseet on täynnä tuttua Chania ja samat asiat joita pidän miinuksina ovat siten läsnä, mutta tässä tapauksessa ne eivät vaivaa samalla tavalla. Uskoisin sen johtuvat siitä kuinka yleensä Jackie Chan on elokuvissaan "Jackie Chan" ja huvittavasti monesti vielä dubbauksen ansiosta sitä ihan nimeltään eikä vain tyylillisesti, mutta vaikka hän on tässäkin tapauksessa samanlainen poikamainen veijari joka puolivahingossa osuu pulmien tielle, on hän sekä tekonsa jotenkin indiananjonesmaisuudessaan paremmin sidottu tarinankuljetukseen, jolloin tapahtumat ovat loogisemman oloisia sattumuksia. En tiedä, ei se täysin aukottomalta perustelulta kuulosta omissakaan korvissa, mutta lievästä apinoinnista huolimatta tällainen seikkailuhahmo jota Chan Jumalten aseissa esittää on jotenkin lihallistetumpi kuin mitä ne usein ovat ja kun elokuva muutoinkin on jonkinlaisen innoittajansa ansiosta tarkoitettu silkaksi seikkailuksi eivät ne silloin tällöin irrallisen oloiset stunttisarjat olekaan samalla tavalla sisältöä rikkovia. Joskin tottakai ne ovat silti edelleen hieman sitä, vain lievemmin. Ehkä se kuitenkin kertoo jotain, että minulla on vaikeuksia keksiä mitään "hassua" sanottavaa tästä elokuvasta ja kuten yleensä hyvinä pitämistään teoksista niistä kirjoittaminen tuntuu hivenen tylsältä kun mieleen tulee vain peukuttamista. No, ainakin ranskassa elokuva sai mainion käännöksen ollessaan Mister Dynamite:

Jolla toki on jonkinlainen perustelu erään elokuvan tilanteen ansiosta, mutta yhtä hyvin se nimi voisi olla yhden hetken perusteella vaikkapa Mister First I Had Short Hair, Now It's Long.

Niin ja jos jokin tuossa Mister Dynamiten kannessa vaikuttaa häiritsevän tutulta, löytyy vastaus Terence Hillin ja Bud Spencerin tuotannosta:

Jumalten aseet on mainio Jackie Chan-versiointi Indiana Jones-tyyppisistä seikkailuista ja täynnä sitä mitä Chanin elokuvilta odottaakin eli huumoria, vauhtia, taiten tehtyjä stuntteja ja egobuustausta kun Chan on nähnyt tarpeelliseksi tyrkyttää laulutaitojaan vaikka parhaimmillaan ne olisivat suihkussa.

Tähdet: ****

Jumalten aseet