Kuningas Salomonin Kaivokset (King Solomon's Mines, 1985)

On sinänsä huvittavaa että tämäkin Haggardin tarina on ollut selkeästikin yksi Kadonneen Aarteen Metsästäjät-elokuvan inspiraation lähteitä, mutta että tätä nimenomaista elokuvaa ei olisi todennäköisesti tehty ilman Indiana Jonesia. Mutta ei Kuningas Salomonin Kaivoksia katsellessa ajattele Indiana Jonesin olevan velkaa sille, vaan että kuinka tämäkin on vain yksi Indiana Jones-kopio joka ei yllä lähellekään esikuvaansa. Hyvä on, tämä on edesmenneen Cannonin tuotantoa joissa harvemmin omaperäisyydellä ja budjetin suuruudella rehvasteltiin, mutta kyllä tässä aika paljon kieroutunutta viihdyttävyyttä on mukana.

Ensinnäkin on todettava että minä rakastan tämän elokuvan syntikkamukaelmaa John Williamsmaisesta musiikista. Se kuulostaa enemmän Poliisiopiston musiikilta kuin miltään muulta.

Elokuva kertoo Jesse Hustonista (Sharon Stone) joka saapuu ”pimeimpään” Afrikkaan etsimään kadonnutta argeologi-isäänsä ja avukseen hän on palkannut maailmankuulun seikkailijan, Allan Quotermainin (Richard Chamberlain.)
Katoamisen takana on Jessen isän tutkimukset joissa selviteltiin kadonnutta kuningas Salomonin kaivoksen olemassaoloa, josta luonnollisesti maailman tyhmimmät natsit ovat myös kiinnostuneita.
Isä löydetään ja unohdetaan samantien tarinasta.
Kaivos löydetään ja natseja potkitaan persuksille.
Välissä seikkaillaan junassa, lentokoneessa, ihmissyöjien jättiläispadassa, luolassa ja kaikkialla muualla jotka ovat asiaankuuluvia paikkoja.
Ja hitto vie, tässä elokuvassa on alkuasukasheimo jonka henkilökunta elää pää alaspäin ja se jos mikä on nerokasta.
Eikä saa unohtaa merihirviötä, sillä eihän nyt elokuva ole elokuva eikä mikään jos ei siinä nyt ainakin yhtä merihirviötä ole.

Lähes jokainen elokuvan repliikeistä on jonkinlainen sutkautus joka ajaa Schwarzeneggerin ”you're luggage”-onlinerit häpeään.

Lavasteet ovat niin pahvisia, että ne saavat Ed Woodin katumaan kuolemaansa, koska hän olisi rakastanut tätä elokuvaa.

Leikkausvirheitä on enemmän kuin jaksaa laskeakaan.

Pääparin välillä on kemiaa vain jos heille antaa natriumsulfaattia.

Stunttityöskentely saa Duudsonit vaikuttamaan nerokkuuden huipentumalta.

Mutta...
tässä elokuvassa joka ainoa asia on niin sopivasti rempallaan, että niiden huonous tekee kokonaisuudesta viehättävän.

Vaikka Chamberlainin ja Stonen välillä ei säkenöikään, niin etenkin Chamberlainilla näytti olleen kivaa elokuvaa tehdessä, ja Chamberlainin hyväntuulisuus tarttuu katsojaankin. Ja se hyväntuulisuus onkin tämän elokuvan suurin valtti. Jos Kuningas Salomonin Kaivoksia joku pystyy katsomaan hymyilemättä kuin ääliö, niin sitten on kyllä botoxit isketty liian syvälle tajuntaan.

Vaikka tätä ei missään nimessä voi kehua hyväksi elokuvaksi, niin se on kuitenkin hyvällä tavalla huono ja sellainen on aina viihdyttävämpää kuin I Am Legend.

Tähdet: ***
Kuningas Salomonin Kaivokset

...NOIR