sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Ghostquake (Haunted High, 2012)

Pienen kaupungin lukion historianopettaja Myers (Ricky Wayne) on hieman liiankin kiinnostunut okkultismista, satanismista ja aika varmasti myös raakasuklaasta, joten häntä kiinnostaa myös noitien sukua oleva opiskelijapoika Quentin (Jonathan Baron) jolla on vaarinperintönä pentagrammein koristeltuja kultahelyjä. Tämä Myersin pakkomielle tietenkin johtaa siihen, että hän junailee yhden kultakoruista itselleen ja tulee herättäneeksi koulun entisen rehtorin, Quentinin isoisän eli yliluonnollisen satanistikulttijohtajanoita Algerin (MC. Gainey). Demonirehtori ottaa valtaansa joitakin koulun henkilökunnasta ja lukitsee portit jättäen sisään joitakin opiskelijoita jotka edustavat peruskauraa sieltä bitchistä bullyyn ja lihavasta tisseihin. Niin ja onhan siellä vielä muutama opettaja tai muu taloon kuuluva henkilö ja heistä merkittävin on demonisotaan vuosia valmistautunut huoltomies Ortiz (Danny Trejo), joka muuten ei sitten yhtään ole demonisotaan valmistautunut.

Ghostquaken yhtä sivuosista tähdittää youtubesta tuttu Coolduder ja aikoinaan katsoin runsaastikin hänen vlogmaisia videoitaan joissa puhui perusroskaa maailman masentuneimman oloisan kaverinsa kanssa, mutta hänen näyteltyjä sketsivideoitaan välttelin kuin ruttoa sillä niiden perusteella hän oli surkeimmista surkein esiintyjä. Tämä elokuva ei ainakaan muuta sitä käsitystä. Samalla mainitsen, että hänen ns. elokuva-arvostelunsa olivat varsin samanlaisia, mutta siltikin oli jotain kiehtovaa katsella niitä kaupunki- ja leffateatterikierrosvideoita jonkinlaisen lapsenomaisen sinisilmäisyyden ja yksinkertaisuuden vuoksi, ja itsekin lähetin hänelle pari elokuvaa valikoimaansa kasvattamaan (Rölli ja Klassikko).  Pääsipä mies yhden ns. sarjakuvanikin tähdeksi.
Ei Coolduder ole mitenkään merkittävässä osassa Ghostquakea ja tosiaan on varsin huono näyttelijä, mutta kyseessä on elokuva nimeltä Ghostquake joten eipä se muutenkaan lahjakkuudella taikka laadukkuudella häikäise, siispä otetaan irti se vähän mitä saadaan. Ghostquakella nimittäin on hyvin vähäisesti annettavanaan ja se alkaa jo nimestä joka kuvaa varsin huonosti sisältöä. Toki elokuvassa on pari pienimuotoista järistystä, mutta hei, eikö tuo nimi annakin mielikuvan jostain haihurrikaanin kaltaisesta ilmiöstä jossa tässä tapauksessa aaveita pukkaa esiin mielinmäärin ja nimenomaan maanjäristyksen myötä. Ei, tässä on vain se seinästä ennen mitään järistystä esiin tullut eläväkuollut demonirehtori ja sitten ovat ne pari hänen kiroamaansa neitosta, mutta ei mitään sellaista fantsua shittiä jota todellisuudessa kaipasi. Haunted High on siis osuvampi nimi, vaikka vielä tarkemmin maaliinsa se osuisi jos olisi Haunted Low.
Kyseessä on perinteinen kauhistelu jossa joukko ihmisiä on loukossa jossain ja yksi kerrallaan heidät tapetaan. Nämä tietenkin kummitteluteeman mukaisesti, joten esineet liikkuvat, kuvajainen ilmestyy ja sen sellaista. Mielenkiintoisinta on se ettei ennakkomerkeistä huolimatta kyseessä ole Asylumin tuotantoa (joskin kylläkin SYFY:n elokuva) ja Ghostquake lienee tehty nuorempaa yleisöä ajatellen. Ei siis niinkään leikatan esimerkiksi gorea pois vaan ihan tarkoituksella toteutetun siten ettei mitään pahaa oikeasti näytetä ja puhekin pidetään sopivasti kiroilusta vapaana, joten your mother sucks cocks in hellit ovat kaukana poissa, paljas pinta/seksi on vain mielessä ja kun pää räjähtää on se vain varjokuva josta siitäkin kamera siirtyy pois kun kriittisin hetki koittaa. Ghostquake on siis enemmänkin jakso Pelottaako-sarjasta kuin jokin Kolmetoista aavetta.
Uskon aidosti tekijöiden aikeena ollut tehdä tästä varhaisiltapäivään sopivan nuorisokauhuelokuvan, mutta en laisinkaan usko heidän tietäneen miten sellainen tulisi tehdä. Mukana on pari liian groteskia veristä maskeerausta, muutama vahingolta kuulostava kirosana esitettynä sellaisella sävyllä, että kohta tulee tulta ja tulikiveä enemmänkin, ja muutenkin pinnan alta pääsee pilkistämään sellaisia hetkiä jotka kuuluvat huonoon, mutta selvästi vanhemmille tarkoitettuun kauhuelokuvaan joka pistää kaiken toivonsa verilettuihin. Joten lopputulos on kuin trendikäs nykyhetkeen sijoittuva teinikomedia tositv-tähdestä, jonka kirjoittajana on 80v-pappa lankkaamassa valkoista miestä mustaksi koska alkamaisillaan on Souvareiden show.
Joskin sama se mitä kukakin on halunnut Ghostquaken olevan, se on kömpelö, ruma ja pitkästyttävä teinikauhuelokuva jossa on Danny Trejo sekä MC Gainey vetämässä kaltaiseni katsojat seuraansa.

Tähdet: *

maanantai 8. lokakuuta 2018

Scar (2007)

Aikoinaan sarjamurhaajalta paennut Joan (Angela Bettis) kärsii edelleen traumoista ja nyt hän palaa tapahtumapaikkana olleeseen pieneen kotikaupunkiinsa chillailemaan. Tottakai edellä mainittu sarjamurhaaja on edelleen vauhdissa ja harrastaa tuttuun tapaan teinityttöjen kiduttamista sekä teurastamista. Sitten Joan voi kohdata menneisyyden demonit, etc.
Special guest star: pakollinen yllätyskäänne joka on aika vahvasti Screamista kopioitu.

Scarin myyntivaltti on ollut 3D ja sen ansiosta se ilmeisesti päätyi muun muassa Venäjällä joksikin aikaa katsotuimmaksi elokuvaksi, mutta kuten kaikki elokuvat joiden pääjuttu on jokin vastaava temppu niin jos se riisutaan mitä jää jäljelle? 3D-elokuvan kun pitäisi osoittaa olevansa hyvä myös ilman tukeutumista siihen, samalla tavalla kuin esimerkiksi vihreäksi sävytetyn sinisenä, mutta toki elokuvan jonka pääpointti on kuten esimerkiksi tässä tapauksessa kolmiulotteisuus niin se pitäisi myös nähdä sellaisena koska vailla sitä ei saa alunperin tarkoitettua elokuvaa koettavakseen. No, Scarin kohdalla väitetään ettei sen 3D ole häiritsevästi esillä vaan se on onnistuttu saamaan täysin luonnolliseksi osaksi elokuvakokemusta, joka ainakin minun tulkintani mukaisesti tarkoittaa sitä ettei 3D ole sisällön ainoa merkittävä asia eikä elokuva siten kulje sen ehdoilla ja täten katsoi sen sitten kolmella taikka kahdella ulottuvuudella, väreissä taikka ilman olisi nimenomaan sen sisältö tärkein ja muu on vain plussaa. Sontaa! Scar on tehty nimenomaan ja ainoastaan masturboimaan 3D:llä ja siksi kaikki on kuvattu siten, että sillä tyrkytetään lasien kautta jotain erikseen etualalla olevaa ja väriskaala pidetään modernien 3D-lasien kunniaksi sellaisena, että tausta on joko ylivalotettua taikka erityisen tummaa päästääkseen etuosan irtaantumaan siitä. Hyvää lienee se ettei tavaraa koko ajan heitellä kameraa kohden, mutta asettelu on tunnelimainen. Se ei kuitenkaan helpota, että kuvaus näyttää joltain tyypillisen halvata digikameroinnilta joka vie ajatukset enemmänkin hyvin halvan suuntaan kuin suuren elokuvan joka koettaa olla visuaalisesti rikas ja onnistunutkin siinä. Lopputulos näyttää samalta kuin kalvoanimaatioissa joissa on staattinen tausta ja eri tasolla, lähempänä oleva animoitu osa on sävyltään niin erilainen, että näyttää täysin irralliselta kokonaisuudesta. Huomioitavaa on ettei elokuva todellisuudessa näytä samalta kuin juonikuvauksen perään laittamassani kuvassa, vaan kontrastit ovat huomattavasti suurempia.
Tarina tulee täysin toissijaisena ja ilman 3D-lasien mukanaan tuomaa efektiä ei pääse edes huijaamaan aivojaan luulemaan elokuvassa olevankin jotain näkemisen arvoista. Näyttelijät eivät sitä ainakaan ole, sillä hyvin mitäänsanomattomia suorituksia kukin tekee. Esimerkiksi Angela Bettis joka tuli itselleni tutuksi May-elokuvan nimihahmon muodossa, tehden varsin hyvän vaikutuksen omistautuneisuudelllaan rooliin, luoden siten odotuksia tuleville elokuvilleen ja vaikutti näyttelijältä jonka kohdalla toteaisi "no, jos muut eivät on hän varmasti ainakin hyvä" jonka avustuksella sitä siirtyi tätä Scariakin katsomaan ei tuo mukanaan mitään muuta kuin läsnäolonsa, joka sekin tuntuu sellaiselta että olisi mielummin jossain muualla.

Scar on tyypillinen tissejä, gorea ja p*skoja näyttelijöitä täynnä oleva teinikidutuskauhistelu jossa ainoa toivo paremmasta on sen kokeminen kolmiulotteisena ja sen mahdollisesti aiheuttama huijaus. Mutta totuuden näkee ilman laseja ja se on aika saatanan lattea.

Tähdet: *

perjantai 5. lokakuuta 2018

Red Rover (2003)

Kylie (Jodi Lyn O'Keefe) pääsee lomalle pöpilästä koska on nyt mieleltään sopivan vakaa joten on oikea aika heti laitoksen ovella osoittaa, että ai niin, faija on delannut. Tämän kertoo Kylien veli Will (William Baldwin), mutta onneksi hän on ammatiltaan psykiatri jolloin asia varmasti esitettiin täydellä rauhoittavalla ammattitaidolla. Perinnönjaon yhteydessä ilmenee, että sisarusten isällä oli omistuksessaan kartano joka oli muulle perheelle tuntematon, joten kuten asiaan kuuluu on sinne matkattava jotta nähtäisiin millaisen paikka on kyseessä ja miksi sen olemassaolo salattiin. Will ajattelee matkan kartanolle kertovan jotain sukuhistorista varsinkin heidän kauan sitten edesmenneen äitinsä puolelta jonka kautta talo on perheelle päätynyt ja siinä samalla hän voi sekän ammattinsa että sukulaisuuden puolesta pitää silmällä Kylieta tämän mielenterveyttä ajatellen. Tottakai kartano sijaitsee saarella sivistyksen ulottumattomissa ja mantereen pikkukyläläiset pelkäävät taloa, kertoen sen olevan kirottu. Oiva paikka viedä toistuvia painajaisia näkevä nainen joka on enemmän kuin altis vetämään ranteensa auki.
Okei, ihan oikeasti nyt. Mielenterveydeltään epävakaa päähenkilö jota kalvaa itsetuhoinen syyllisyys äitinsä kuolemasta, ihminen joka haluaa viedä hänet jonnekin syrjäiseen paikkaan jossa voisi muka auttaa häntä, pitäen omaa etuaan ajaakseen potilasta eräänlaisena koekaniinina ja peritty mystinen talo jota pidetään kirottuna. Jos sieltä vielä tulee esille häiriintynyt lastenhuone, kuvausta joka vihjailee jonkun tarkkailevan vieraita ja ns. pelottavaa mutta samalla herkän romanttista musiikkia niin... ei mitään, sillä nämä asiat ehtivät tietenkin jo tulla esille ennen kuin tätä aloitin kirjoittamaan ja ne on nähty tuhat ja yksi kertaa aikaisemminkin. Keksikää nyt jotain erilaista. Ihan mitä tahansa. Skottilaisia noitaseireenivampyyreja? Okei, se kuulostaa ihan sopivalta. No niin, nyt sieltä tottakai tuli esille se pakollinen creepy kummituslapsi jonka vain Kylie huomaa.
Willin pää rupeaa pehmenemään kun hän tuijottaa löytämäänsä esiäidin maalausta ja tukkakin alkaa roikkumaan silmillä, joten hullu hän on ja kohta alkavat teräaseet heilumaan kuin Jackilla. Joten yllätys yllätys, Kylien painajaiset ovatkin olleet koko ajan varoituksia, että murhahulluus sekä murhanoituus kulkevat kylläkin suvussa ja kerrankin hänessä jota ihan virallisestikin pidetään hulluna.

Niin sanotulle kummitustarinalle Red Roverissa on sopivan raukea tunnelma jolla on mahdollisuus luoda jännitystä hahmojen sekä tarinan avustuksella, mutta valitettavasti kummankaan kohdalla ei tuoda esille mitään sellaista joka olisi edes hivenen omanlaista. Sitä ei ole se, että joku tuijottaa vanhaa taulua hypnotisoituneena ja kohta maalauksessa esiintyvä esitäti tulee unen ja valveen välimaastossa kiusaamaan. En pidä yhtäkään elokuvan näyttelijöistä erityisen hyvänä joskaan en täysin toivottomanakaan tapauksena, mutta Red Roverin kohdalla en sen kierrätyskaman kuluneisuuden vuoksi uskoisi näyttelijävaihdostenkaan tekevän muutosta parempaan. Red Rover on yksinkertaisesti pitkästyttävä. Erityisen rasittavaa tämä on siksi, että aivan lopussa kun hän josta on koko ajan varoiteltu onkin hän jota on syytä pelätä on sen verran onnistunut ajatus, että sitä olisi kannattanut hyödyntää jo hieman aiemmin eikä jättää vimeminuutin pelastukseksi koska se ei todellakaan ehdi enää auttamaan. Aivan kuten tarjoaisi auttavaa kättään ihmiselle joka on jo viikko sitten kadonnut juoksuhiekan syvyyksiin.

Tähdet: *

torstai 4. lokakuuta 2018

Saatanallinen tyttökoulu (Satan's School for Girls, 2000)

Bethin (Shannen Doherty) sisar on tehnyt väitetysti itsemurhan, mutta niin sekä katsoja kuin Bethkin tietävät asian olevan toisin, joskin meistä vain minä oikeasti näen sen kun hän ainoastaan uskoo vilunkipeliin. Beth ilmoittautuu oppilaaksi samaiseen tyttökouluun jossa edesmennyt sisarensa tunsi olonsa epämukavaksi ja huomaa ettei kyseessä ollutkaan ainoa epäselvä opiskelijakuolema ja kas! kenties koulun mustiin pukeutunut tyttöjoukko onkin satanisteja ja mystisillä saatanavoimillaan ovat aiheuttaneet kuolemaa. Enemmän pahuutta löytyy Kanye Westista, mutta sama se koska nämä neidit pukeutuvat mustaan ja sehän tarkoittaa varsinkin amerikkalaisessa kouluyhteisössä silkkaa pahuutta joka pitää pysäyttää. Joskin on mielenkiintoista, että kun kerran alussa korostetaan sitä kuinka nämä ns. goottitytöt ovat epäilyttäviä niin miksi kun lähestytään uskoteltua totuutta heidät kokonaan unohdetaan elokuvasta. Ei enää kuvaakaan heistä. Sen jälkeen on aika vaikea yllättyä kun paljastetaan, että koulun rikkaat bitchit ovatkin ne pahikset. Dramaattinen hidastettu zoomaus pentagrammiin!

Kyseessä on uusintaversio samannimisestä vuoden 1973 elokuvasta ja ilmeisesti myös julkaistu suomennoksella Pahan tyttökoulu, mutta tässä luotan vain IMDb:n väitteeseen koska itse olen törmännyt ainoastaan tällä Saatanallinen tyttökoulu-nimellä julkaistuun painokseen. Aaron Spelling-tuotantoa, mutta en osaa sanoa onko sillä oikeasti muuta merkitystä kuin että Saatanallisen tyttökoulun tekijäkaartista löytyy hänen muista tuotannoista tuttuja nimiä (näkyvimpänä Shannen Doherty), kuvamateriaalissa näemmä kierrätetään hänen aiempia tekosiaan ja Spelling rahoitti myös sen originaalielokuvankin. Vaikka yhdistänkin Spellingin nimen helposti saippuasarjoihin joko aikuisemmilla taikka nuoremmilla näyttelijöillä, niin hän on aina piirtynyt mieleeni enemmänkin pelkkänä rahamiehenä kuin jonkinlaisena persoonana jonka kädenjälki olisi aina konkreettisesti tunnistettavissa ja täten vaikka vaivatta linkitänkin Dynastian Titaaneihin ja Beverly Hills 90201:n Melrose Placeen samanlaisina saman todellisuuden tekeleinä, en kuitenkaan samoin kuin vaikkapa jonkun Jerry Bruckheimerin tuotannot keskenään, joista voi lähes aina sanoa hänen vaikuttaneen sisältöön ehkä enemmänkin kuin olisi tarvinnut. Samapa se, jos hän ei olisi tuottanut Beverly Hillsia (aka L.A. Beat. Jep, ihan oikeasti) en kenties olisi aikoinaan ihastunut Shannen Dohertyyn ja murrosikäisenä pitänyt hänen kuvaansa lompakossani. Sääli että hän sittemmin osoittautui kreisiksi bitchiksi jonka kuvan katsominenkin sai pelkäämään, että kohta on lemmikit puukotettu ja keitetty. Ihana, tuhma nainen.

Voisin uskoa motiivin tuottaa Saatanallisen tyttökoulun remaken juuri tuolloin vuonna 2000 johtuneen vielä voimissaan olleesta jonkinlaisesta hot topic-goottimuodista jonka moderneina edellävijöinä toimivat vuoden 1996 elokuva Noitapiiri ja tietenkin vielä silloin relevantti Marilyn Manson, mutta tämän nimenomaisen elokuvan suorempana  esikuvana oli varmastikin Noitapiirin jälkeläisenä syntynyt sitäkin massaystävällisempi tv-sarja Siskoni on noita, joka myös oli Aaron Spelling-tuotantoa ja jota alunperin tähditti muun muassa Shannen Doherty. Muutoin kenties mainitsisin vielä tuolloin pyörineen Buffy vampyyrintappaja-sarjan joka sekin edusti muka jonkinlaista alternativehenkistä yliluonnollista teiniangstia, mutta kyllä Saatanallinen tyttökoulu noudattaa suoremmin Noitapiirin lanseeraamaa tyylisuuntausta jossa koulun hyljeksityt ns. outsiderit ovat mustiin pukeutuneita goottityttöjä joiden käsitys goottimusiikista on jokin The Smiths ja kyseessä onkin enemmän imago, muoti-ilmiö kuin jonkinlainen aate.
Henkilöinä elokuvan vaihtoehtoneidit ovat kuitenkin täsmälleen samanlaisia kuin pastellisävyiset opiskelutoverinsa, mutta tottakai he ovat pahoja friikkejä koska eivät juo boolia Fatboy Slimin tahdissa (ei kun ihan oikeasti) ja samalla jokainen hiemankin ooämgeetä pidemmälle ajatteleva tajuaa ettei tässä ole mitään erilaista taikka vaihtoehtoista. Se on vain keino myydä jotain ja nyt se ehkä on jo hieman myöhässä tulevaa ja nopeasti vanhentunutta Avril Lavigne-kapinallisuutta. Se kuinka elokuvan twisti onkin, että noitalauma koostuukin niistä pastelliväritytöistä oletettujen mustahuulten sijaan ei muuta mitään sillä kaikki esitetään täsmälleen samanlaisia vaatteiden väristä riiippumatta. No, ehkä siinä on edes jotain kaukaista yritystä olla yllätyksellinen ja kenties se olisi voinutkin olla sitä jos tärkeämpää ei olisi ollut keskittyä täyttämään sisältöä mukadramaattisilla hidastuksilla ja muulla kliseisillä tunnelmaa luovilla halpamaisuuksilla.
Pituus 87 minuuttia. Ilman hidastuksia 57min.

Saatanallinen tyttökoulu on sontaa.

Ymmärrän että elokuva on tuotettu rahastamaan jollakin voimissaan olevalla trendillä ja muokattu mahdollisimman turvallisen kaupalliseen suuntaan jotta sitä voidaan näyttää missä ja milloin tahansa ilman vaaraa kenenkään tulevan tielle, mutta näin nynnerömäinen toteutus saa luulemaan kyseessä olevan jokin kristillisen yhteisön tuottama varoitusvideo roolipeleistä vuodelta 1984, joskin ilman sellaisen mukanaan tuomaa tahatonta koomisuutta.
Tylsä, nolo ja Shannen Doherty on aika surkea näyttelijä. Mutta ei hätää Shannen, niin ovat kollegasikin.

Liekö Charlien enkeleiden julistesuunnittelija ollut sama kuin Saatanallisen tyttökoulun, kun kannet muistuttavat toisiaan poseerauksia myöten ja oho! edellisenkin tuotti eräs Aaron Spelling.

Tähdet: *