maanantai 27. heinäkuuta 2020

Enemies Closer (2013)

Kanadalaisen saaren edustalle on pudonnut lentokone huumelastissa ja superpaha ekologisesti tiedostava vegaani Xander (Jean-Claude Van Damme) haluaa ne omistajan oikeudella itselleen. Samaisella saarella majailee ex-sotilas ja nykyinen metsänvartija Henry (Tom Everett Scott) joka saa pian vieraan Claysta (Orlando Jones), joka syyttää edellistä veljensä kaatumisesta sodassa, mutta melkein hyvin valmistellut kostosuunnitelmat sun muut erimielisyydet on pistettävä hetkiseksi sivuun kun Xander miehineen saapuu saarelle.

Oho! Van Dammen poika Kris on saanut jälleen pienen roolin isänsä elokuvasta. Enpä olisi arvannut kun onhan miehen filmografian mukaan 15 roolista jopa yksi muussa kuin isän leffassa, että selvästi omatkin jalat kantavat.
Mutta niin, Enemies Closerin kansi taikka juonikuvaus eivät sitä paljasta, mutta kyseessä on ainakin hiukan kieli poskessa oleva toimintaelokuva ja etenkin Van Damme on ottanut ns. sarjakuvamaisen roolinsa rennolla huumorilla. Xander on hieman kuin Van Dammen rooli The Expendables kakkosesta ja muutoinkin Enemies Closerissa on vähän samanhenkistä tunnelmaa, että vaikka toiminta, tilanteet ja hahmot otetaankin vakavasti niin kyse on enemmänkin halusta tehdä enimmäkseen nauttien työtä kuin rypistellä otsaa. Sitä vain olisi toivonut, että tuo hyväntuulisuus/hauskanpito kattaisi pidemmällekin kuin Van Dammeen sillä vaikka miksikään jäykkäkakan punnertamiseksi ei elokuva ajaudu, ajautuu se liiaksi tavanomaiseksi perushyväksi rutiiniksi, jolla on siten kieltämättä tylsät hetkensä. Näin ollen miksikään klassikoksi edes kulttisellaiseksi en usko Enemies Closerista olevan, mutta verrattaessa veteraaniohjaaja Peter Hyamsin aiempiin Van Damme-yhteistöihin kyllä tämä aikalailla Äkkikuoleman ja Timecopin tasolle nousee.

Juonessa on pieniä lainoja muualta ja esimerkiksi pelkkä lähtökohta tuo mieleen maatasolla olevan Cliffhangerin yhdistettynä ns. buddy cop-genreen, jossa siis eripurainen duo joutuu matkaamaan sekä toimimaan yhdessä. Varsinkin jälkimmäinen osuus olisi kaivannut hieman keveyttä osakseen koska Scott ja Jones ovat aika väritön duo, mutta mukana on selviä viitteitä siitä kuinka heidän välilleen koetetaan luoda nasevasti kettuilevaa kemiaa. Se vain sattuu jäämään lupauksen tasolle kun kummatkin ovat valitettavan jäykkiä osissaan ja roolitus tuntuu olevan siten nurinniskoin, että Jonesista on tehty se duon vakavampi osapuoli kun nimenomaan hänen olettaisi olevan historiansa perusteella enemmän eläväisempi. En nyt tiedä olisi Scott hänkään istuva kostonhimoiseksi ärripurriksi, mutta ainakaan toimintasankarin osa ei tunnu istuvan hänelle yhtään sen paremmin kuin David Byrnen puku.
Ehkäpä pitää antaa peukut imagojen vastaisesta roolituksesta? Kunpa vain heille olisi kirjoitettu vähän enemmän keskinäistä tekemistä kuin murjottaminen ja varsinkin siihen vihamiehistä ystäviin-muutokseen olisi pitänyt panostaa muutama sana tai ilme enemmän, koska nyt siihen ei tunnu heidän toimiensa kautta löytyvän perustelua.
Enemies Closerin helmi on kuitenkin hän jolla elokuvaa myydäänkin, sillä Van Dammella on selkeästi ollut hauskaa ja sitä on ollut ilo seurata, ettei aika ainakaan mene hukkaan. Noin 80 minuuttisena Enemies Closer tajuaakin lähteä ajoissa kotiin.

Tähdet: ***

tiistai 21. heinäkuuta 2020

6 luotia (6 Bullets, 2012)

Ihmiskaupan uhrien pelastamiseen erikoistunut palkkasoturi Samson (Jean-Claude Van Damme) eläköityy kun viimeisimmen tehtävän yhteydessä tulee liiaksi sivullisia uhreja, mutta kuten aina vastaavissa tapauksissa myös tälläkin kertaa sivuun jättäytyminen ei tule onnistumaan. Joten kun kakkosluokan vapaaottelijan Andrewin (Joe Flanigan) tytär kaapataan itä-euroopan turneella tarvitaan ammattilaisapua ja siinä vaiheessa Samson houkutellaan/painostetaan mukaan.

Rutiinitoimintaa eikä oikeastaan sen enempää. Päällimmäiseksi mieleen jää se, että varsinkin elokuvan aloittavassa toimintaosuudessa suositaan modernin epileptisen leikkauksen ohella sitä kuinka Van Dammen koreografiassa panostetaan ns. isätoimintamalliin. Siispä ei laajoja liikesarjoja kuten hyppyjä taikka jalan nostamista keskivartaloa korkeammalle, vaan esimerkiksi Takenin, Equalizer, tms. malliin tarkkoja taktisia iskuja hyödyntäen käsillä olevaa irtaimistoa ja vaikka Van Dammeen edelleenkin mieltää ne spagaattipotkut sun muut, toimii tämä ikää ajatellen varsin hyvänä tyylillisenä siirtymänä jolloin huomio ei kohdistu mahdolliseen hidastumiseen sekä ajan tuomaan jäykistymiseen ja pitää Van Dammen edelleen tehokkaana leipurina.
Toinen erityisen hyvin huomioarvoinen seikka 6 luodissa on se, että Van Dammen poika on jälleen kerran päässyt isänsä siivellä elokuvaan ja vaikka onkin varmasti fantsua kun perheenjäsenet saavat näytellä yhdessä niin tämä nepotismi alkaa vaikuttamaan siltä ettei Kris saisi laisinkaan töitä ilman isänsä apua. Tytärkin on aika näkyvässä osassa mukana.
Mutta niin, elokuvana tai edes toimintana ei 6 luotia ole mikään kummoinen. En nyt sano että huono, mutta en löytänyt mitään osa-aluetta jossa elokuva olisi niin hyvä jotta se nousisi kelvollisen rutiinitoteutuksen yläpuolelle. Näin ollen elokuvan kyllä katsoo ihan vaivatta läpi, mutta katselumäärien osalta kestävyys jää kertaluonteiseksi.
Joskin Van Dammen pahimpia eurotrasheja ajatellen on 6 luotia kaukana sieltä ja huonoin niistäkin parempi kuin paraskin Seagalin vastaava, että peukut siitä.

Jos ei yllätyksettömyyttä oteta huomioon, niin se mikä on ehkä negatiivisin seikka elokuvassa on Joe Flaniganin pitäminen sivussa. Ei niin ettäkö ajattelisen hänen olevan poikkeuksellisen huomioarvoinen esiintyjä, mutta aika vahvasti annetaan ymmärtää kuusiluotisen olevan jonkinlaista duotoimintaa jossa siis epätoivoinen isä hakee apua Van Dammelta ja sitten yhdessä kurmootetaan pahiksia. Kun vielä Flaniganin hahmon osoitetaan olevan tappelemisen ammattilainen niin sitä suuremmalla syyllä sitä olettaisi hänen saavan ainakin lähes tasavertaisen osan Van Dammen rinnalla, mutta poislukien alkupuolella oleva soolona suoritettu baaritappelu pidetään mies aikalailla syrjässä jopa lopputaiston osalta, johon hän sentään on päässyt mukaan. Lopussa toimitaankin triona kun osansa räiskinnästä saa myös Flaniganin vaimoa esittävä Anna-Louise Plowman, mutta kyllä se katse pysyy edelleen elokuvan nimitähdessä.

Tähdet: **(*)

keskiviikko 15. heinäkuuta 2020

Kalterinuket (Prigione di donne, 1974)

Elokuussa vuonna 1974, Bedford Hillsin naisvankilassa syttyi mellakka johon johti vartijoiden vankeihin suuntaama kohtelu, mihin lukeutui suurelta osin vankien eristäminen ja siirtäminen psykiatriseen hoitoon ilman todellisia perusteluja. Jälkimmäinen 70-luvun hoitomenetelmät ottaen huomioon tarkoitti todennäköisesti huomattavasti agressiivisempia otteita kuin nykyinen terveydenhuolto sallisi mielenterveyspotilaiden kohdalla ja toiminta hulluksi leimaamisesta sekä siihen lukeutuvasta pakkohoidosta on omiaan vaikuttamaan psyykeeseen väärin tavoin. Mellakka oli siis vähintäänkin oikeutettu ja lopputuleman perusteella hyödyllinenkin sen johtaessa vankilatoiminnan uudistuksiin. Tämä kanssakäyminen tunnetaan nimellä The August Rebellion.
Samassa vuoden 1974 elokuussa Suomen teattereihin saapui eksploitaatioelokuva Kalterinuket ja sillä ei ole mitään tekemistä edellisen mellakan kanssa, paitsi että molemmissa kyllä mellakoidaan naisvankilassa ja Kalterinuket oli vain yksi pisara tuolloin voimissaan olevassa naisvankilatrash-elokuvien sarjassa eikä Bedford Hillsin tapahtumien aikajana edes salli sen käyttöä tämän nimenomaisen elokuvan kohdalla. Vaikka tekisikin niin ei se muuttaisi mitään muuta kuin, että kanteen saataisiin lisättyä teksti: "perustuu tositapahtumiin". Tai no, ottaen huomioon lajityypin olisi kyseinen maininta varmastikin muodossa "perustuu seksikkäisiin tosipahtumiin jossa hekuma ja himo olivat ainoat kalterit naisvankien ja vartijoiden pamppujen välissä".
Siksipä onkin vain sopivaa kuinka takakannen kuvaus sisällöstä on paljonpuhuva: "Kidutetut, ärsytetyt, miehennälkäiset naiset... Valmiina kaikkeen tyydyttääkseen vapaudenhalunsa ja kiehuvan himonsa..."

Turistina Italiassa matkaava Martine (Martine Brochard) sattuu ystävänsä kanssa luolahippien luokse, mutta ennen kuin ehtii trippailemaan heidän kanssaan tulee ratsiassa pidätetyksi. Todenpuhuakseni Martine ei täysin syytön tilanteeseen ole sillä oli halukas vetämään kamaa ja vaikka tuli keskeytetyksi olisi hän kuitenkin syyllistynyt siihen mistä tulikin pidätetyksi. Niin ja se ystävä? Hän joka ei koskaan hylkäisi kaveriaan? Paineli pakoon heti tilaisuuden tullen ja jätti Martinen yksin kärsimään. Martinelle käy klassiset ja hänet passitetaan vankilaan muka odottamaan kunnes oikeuden rattaat kierähtäisivät vapauttamisen kohdalle, mutta käytännössä hänet tullaan unohtamaan sinne koska saatiinhan tässä nyt sentään kiinni joku joka voi toimia varoittavana esimerkkinä.
Vankilassa Martine on tietenkin hätää kärsimässä koska kaikki muut ovat tosi bitcheja tai butcheja, mutta hän itse on viaton, rikas ja puhtoinen enkeli väärässä paikassa. Joskin ollakseen jossain saastassa rypeviä harvalla kuitenkaan on meikit vinossa.
Suihkukohtaus ja muutamat tissiparit kunnes yksi vangeista kuolee vartijoiden käsittelyssä, mikä sitten synnyttää mellakan ja tuottaa pamputtamista sekä osalle vangeista siirtoa vankempaan saarivankilaan.

Sinänsä tässä on ainakin lähes kaikki naisvankilaeksploitaatioelokuvan tunnusmerkit, että tietenkin on paljasta pintaa joko suihkunraikkaana taikka vasten tahtoa vaatteet päältä revittyinä, on pöytään sitomista, tappeluita joissa revitään hiuksista (luulisi italialaisten muistavan historiastaan miksi tukka kannattaa leikata), on nunnia ja on pamppuja, ja on dubbaus joka ei vain ole ihanasti epäsynkassa mutta myös korostaa ähkimistä jotta viattomiin hetkiin saadaan edes siten jotain seksploitaatiota. Niin ja tietenkin on markkinointi joka huutaa kovempaa kuin Cheech Marin baarin ulkopuolella. Mutta hyvin paljastavaa elokuvasta johon yhdistetään tagit trash, eurotrash, sexploitation ja useampi erilainen nudityyn liittyvä sanayhdistelmä on se, että kyseessä tosiaan on naisvankila jossa on nunnia vartijoina. Ja niin kauan kun kyseessä eivät ole Eric Idle ja Robbie Coltrane ovat nunnat varmastikin naisia, mikä toki on helposti yhdistettävissä naisvankilaroskaelokuvaan, mutta pelkkinä naisina se lajityyppiin kuuluva väkivaltaiset himokkaat viiksekkäät vartijat puuttuu ja se osoittaa ettei tässä näköjään ollutkaan tarkoitus pelata ainoastaan genren alhaisimpien arvojen kanssa. Huomautettakoon, että parissa välttämättömässä kohtauksessa (eli silloin kun tarvitaan mies ajattelemaan alapäällään ja häntä voidaan harhauttaa siten) esiintyy miesvartija, mutta todellista näkyvyyttä heillä ei ole. Ei edes siinä vaiheessa kun tehdään siirtymä toiseen vankilaan jossa nähtävästi kuitenkin on enemmistö miesvartijoita.
Toki lajityyppiin vihkiytynyt saa huokaista helpotuksesta kun mukana on kohtaus jossa vartijat mätkivät vankia ja hyveellinen Martine kokee jonkinlaisen lesbosadistisen tunnetilan itsetyydyttääkseen iskujen tahtiin, mutta näistä halpahintaisista tempuista huolimatta Kalterinuket tuntuu olevan pohjimmillaan yritys tehdä jotain Keskiyön pikajunan naisversiota. Tarkoitan tätä ihan oikeasti vaikka esimerkki nyt sattuikin ilmaantumaan neljä vuotta myöhemmin, mutta aikakoneettomanakin yhtäläisyys tuohon elokuvaan on ilmeisempi kuin varmastikin oikeasti mielessä olleeseen varsin tuoreeseen Papilloniin. Kalterinuket ja Papillon vertautuvan kansihehkutusten ohella päähenkilön haluun päästä vankilasta pois, mutta siinä missä Steve McQueenin hahmolla on lannistumaton palo vapauteen ja yritteliäisyyttä sen toteuttamiseen, ei Martine ole yhtä vahva hengeltään. Joten Kalterinuket kallistuu enemmän vankeuden lannistavaan olemukseen ja kun eksploitaation henkeen kaikki on likaisempaa sekä ronskimpaa yhdistyy se jo siltäkin osin enemmän Keskiyön pikajunan ilmeeseen. Mikä ei nyt tietenkään tarkoita ettäkö taso oli yhtäläinen, mutta jos odottaa jotain Ilsojen kaltaista matoja tissihaavoihin-hetkiä saattaa edessä olla pettymys. Kyllä Kalterinuket on yritys olla vakavasti otettava vankilakuvaus, jossa nyt vain saattuu olemaan tilanteita joissa soi yllättäen Pink Floydin musiikki! Tässä soi pariin otteeseen pätkä Pink Floydin Meddle-levyn päättävästä Echoesista, paitsi ettei tietenkään alkuperäisenä versiona, koska siitähän olisi muutoin joutunut vielä maksamaankin ja vaikka musiikki sopiikin kohtauksiinsa tulee siitä enemmän mieleen Godfrey Ho kuin Fellini.

Väkivalta jää suurelta osin aika kesyksi ja esimerkiksi jo pelkkää verta saa vartoa aika tovin. Seksi on sekin minimissään, vaikka paljasta pintaa onkin sopivan runsaasti. Yhtäkään vartijan suorittamaan vankiraiskausta ei sitäkään ole. Näiden puute ei tietenkään ole haitaksi jos katsoo Marley & Me:tä taikka vankilaelokuvaa joka pyrkii olemaan huomioarvoinen muutoinkin kuin shokeerauksen ansiosta, mutta kyllä se edellä mainittujen poissaolo on haitallista elokuvalle jota markkinoidaan niiden avustuksella. Jos tosiaan koettaa unohtaa sen exploitaationäkökulman ja katsoa Kalterinukkeja vakavasti otettavan draaman kautta niin ei tämä nyt sieltä huonoimmasta päästä ole. Näytteleminen on osittain ihan hyvää (ei kuitenkaan tyhjää katsovan Martine Brochardin osalta) ja rosoisuus on aiheeseen nähden onnistunutta, mutta todellinen sielua maahan polkeva nihilismi puuttuu ja ne alempiin vaistoihin vetoavat (ts. eksloitatiiviset) hetket jäävät valitettavan irrallisiksi. Näin ollen halpamieliseksi hyväksikäytöksi Kalterinuket jää markkinointiaan laimeammaksi ja toisesta näkökulmasta katsoen on draamaksi ikävän löysä. Hitto! lopussa on lesbo-orgiat joka saa Kaikki rakastavat Raymondia vaikuttamaan sarjalta Kylmän ringin natsiraiskauksia, että rankempaakin kamaa on lajityypistä löydettävissä. Spoilerina maininta siitä, että Martinen kohtalo on niin vasemmalla kädellä hutaistu perääntyminen (oletan tämän olleen jonkinlainen kumarrus valtion suuntaan) että varmaan sama tyyppi vastasi Kaikki rakastavat Raymondia-sarjasta.

"Naaras-Papillon jonka karmiva realismi iskee katsojaan kuin shokki! Kovin - rohkein kaikista vankilakuvauksista!"

"Värielokuva."

Tähdet: **

sunnuntai 5. heinäkuuta 2020

Norsunluurannikon pummit (Il vangelo secondo Simone e Matteo, 1976)

Eli näemmä toiselta suomennokseltaan Trinity-kavereiden uudet hommat, joka kuulostaa pikemminkin elokuvan nimen oheen kanteen laitetulta mainostekstiltä. Takannessa kyseinen titteli kyllä esiintyy osana juonikuvausta ja kyseessä on yhteen hengenvetoon toteutettu välimerkitön tiivistelmä: "Trinity kavereiden uudet hommat nyt veljekset ovat pummeina Afrikassa tietenkin he jälleen varastelevat ja tappelevat". Tietenkin!

Kaverukset Butch (Michael Coby [oik. Antonio Cantafora]) ja Toby (Paul Smith) pyrkivät äkkirikkauksiin Afrikassa, mutta uppoavat koko ajan syvemmälle velkakuoppaan ja väärinkäsityksen vuoksi heistä tulee pian virkavallan jahtaamia ryöstäjiä. Piiloutuminen herran huoneeseen johtaa seuraavaan väärinkäsitykseen ja kaverukset ovatkin jo olevinaan Rooman lähettämiä pappeja, joten otetaan ilo irto kirkkoveron antimista.
Butch ja Toby lähetetään käännytystyöhön Amsterdamiin jolloin eräs mafioso näkee tilaisuuden salakuljettaa heidän mukanaan timantteja. Kukapa epäilisi kahta pappia toimittamassa madonnapatsasta? Ei siis tule yllätyksenä, että kun duo huomaa olevansa hyväksikäytettyinä piilottavat he timantit ja leipovat pahiksia otsanahkoihin.

On mielenkiintoista kuinka Terence Hill sai ensimmäisiä kunnon maistiaisia suuremmasta menestyksestä/kuuluisuudesta koska sattui tarpeeksi muistuttamaan ulkonäöltään Franco Neroa, mutta kun varsinainen tunnettavuussuoni aukesi yhteistöillä Bud Spencerin kanssa johti se siihen kuinka "lainaroolissa" uranousua kokenut Hill sai oman menestyksensä myötä itselleen imitoijansa. Tiettävästi ei ole olemassa termiä hillploitaatio samaan henkeen kuin esimerkiksi miten Bruce Lee sai peräänsä kopiot bruceploitaation muodossa, mutta tämä Norsunluurannikon pummit on taatusti mennyt useammankin ihmisen kukkarolle hyväksikäyttävällä harhautuksella "uusi Terence Hill-elokuva!" Tai siis tässä tapauksessa pikemminkin "uusi Terence Hill/Bud Spencer-elokuva!" Etenkin Spencer-replikantti Smith on kansikuvassa hämmentävänkin samannäköinen, mutta muutoinkin kansi huutaa tuttua duoa. Suomennos on linjassa Hill/Spencer-elokuvien kanssa, heidän nimensä ovat isommalla kuin oikeiden näyttelijöiden ja sitten tietenkin on tuo henkilöiden oma ulkonäöllinen yhteneväisyys, joka tosin ei itse elokuvan aikana ole yhtä silmiinpistävä (kannattaa muuten googlailla muitakin kloonikaksikon elokuvien julisteita). Hillploitaatio!
Sivumainintana vielä se, että Michael Cobya ja Paul Smithia koetettiin myydä myös nimillä Terrance Hall ja Bob Spencer. Aivan mahtavaa!

Norsunluurannikon pummit on ihan selkeä Hill/Spencer-elokuva, että jos siinä olisi ns. aito kaksikko niin sitä ei ihmettelisi laisinkaan koska juuri tällaisia elokuvia he tekivät. Coby on duon vähän älykkäämpi sekä poikamaisesti hurmaavampi osapuoli, kun taas Smith hitaammin liikkuva, mutta kovempaa iskevä murahtelija. Pahikset ovat luonnollisestikin toinen toistaan tyhmempi jolloin sankarikaksikko pyörittää heitä kuin notkeavartaloinen aerobiccaaja hulavannetta ja bitchslapit tuntuvat omissa poskissa saakka. Huumori luodaan siis suurelta osin Jackie Chaniakin innoittaneesta vanhan koulukunnan slapstickista, minkä vuoksi elokuvan väkivalta ei ole tarkoitettu synnyttämään todellista kivuntunnetta vaan pikemmin Spedemäistä tai Pekkomaista läpsäisyä otsaan, että nimittäin ja tsaa!
Sinänsä vaikka elokuva ruokkiikin samaa nälkää kuin Hill/Spencer-tuotokset ja niidenkin vatsaa täyttävästä laadukkuudesta voidaan olla poliisiopistomaista mieltä, on Norsunluurannikon pummit parhaimmissakin hetkissä hädintuskin originaalikaksikon keskitasoa. Ideoiden kuluneisuus ja tunne siitä että katsellaan liian tarkasti jalkoihin jotta askellettaisiin tutuissa jalanjäljissä johtaa siihen, että ei uskalleta lähteä kunnolla vauhtiin ja hitaus onkin jotain jota ei esikuvaelokuvissa liiemmälti ollut, mutta tässä sitäkin enemmän. Smith menee vielä aika hyvin Spencerinä johtuen roolin edellyttämästä ilmeettömästä hitaasti mutta varmasti-liikkeestä, mutta Coby ei ole likimainkaan yhtä kirkassilmäinen mitä Hillinä olo edellyttäisi. Edes Juniperin Oliver Onionsia matkiva musiikki ei ole tarpeeksi leikkisän energistä jotta tuottaisi muuta kuin unilääkettä. Näin ollen Norsunluurannikon pummit on parhaimmillaan kansipaperina koska kuriositeettiarvo on kelvollisen korkea, mutta täyspitkänä elokuvana se on enemmänkin hyllykoriste kuin onnistunutta ajantappoa.

Hmm... kuvasuhde taitaa olla väärä:

Tähdet: **

keskiviikko 1. heinäkuuta 2020

Combat Zone (How Sleep the Brave, 1982)

En edes muista kuinka pitkä aika siitä on kun tämän Combat Zonen kirppikseltä löysin, mutta niin vain se unohtui tuonne hyllyyn muiden sotaelokuvien joukkoon ja näköjään en ollut tässä välissä edes avannut koteloa kun nyt vasta huomasin sisällä olleen taitellut kirjeen Huuto.net-myyjältä aiemmalle ostajalle.
No nyt se kuitenkin tuli viimein katseluvuoroon.

Vietnamin sota ja joukkueen johtaja huutaa fuck sitä ja fuck tätä koska charlie sitä ja charlie tätä. Fuck! hän taisi kahden minuutin aikana käyttää koko fuck-varannon loppuun.
Ei... olen väärässä, muut jatkavat fuckittelua.
No kuitenkin, mitä v*ttua tässä tapahtuu? Sotilas katsoo tuonne tai tuonne aivan kuin näkisi jotain ihmeellistä, mutta kaikki on rauhallista ja sitten kuitenkin sekaan leikataan joku sotilas makaamassa maassa, toisia sotilaita ampumassa, mutta mikään näistä ei näytä tapahtuvan samaan aikaan samassa paikassa. Eli jos tarkoitus on siinä, että tuo yksittäinen sotilas lamaantuu nähdessään kollegoidensa kaatuvan vihollistulessa ja muut panikoivat reaktiona tapahtuvaan niin visuaalisen ilmeen (meikit, valot, etc.), äänisuunnittelun, ja esimerkiksi näyttelijöiden eläytymisen perusteella kaikki tämä näyttää yhtenäiseltä kuin kanavahyppely luonto-ohjelmasta kokkaukseen ja Onnenpyörään. Teemassa saatetaan pysyä, mutta ei samassa ulottuvuudessa.
Onnistunutta on myös se kuinka viidakko jossa liikutaan näyttää jonkun takapihalta jossa ei ole viidakkoa ja ilmeinen pienbudjettisuus on johtanut siihen, että henkilökunta on varsin vähäistä: toisin sanoen jenkkisotilaita on vain kourallinen esittämässä kokonaista rykmenttiä ja vietnamilaissotilaita ei juuri näytetä koska he ovat "piiloutumisen mestareita" ja koska ei ollut varaa palkata näyttelijöitä tarpeeksi. Kun ajaudutaan taistelutilanteisiin kuullaan kyllä ampumista (eli äänestä päätellen papatteja), mutta edes vähäisimpiäkään suuliekkejä ei ole tarjolla jotta uskoisi paukuttelun tulevan muualta kuin suolesta.
Ja kyllähän takakannessa kerrotaan elokuvan juonesta jotain, mutta ei sitä oikeastaan ole. Välillä ammuskellaan, välillä istuskellaan ja sama toistetaan. No, olihan siinä sittenkin jonkinlainen juoni.

Combat Zone on äkkimuistelemalta yksi halvimman näköisistä sotaelokuvista koskaan ja se näkyy paitsi kuvallisessa ilmessä mutta myös selvässä yleisessä välinpitämättömyydessä elokuvanteon suhteen. Tämä on ihan yhtä aidon oloinen sotaleffa kuin kuusivuotiaat juoksemassa puistossa kepit käsissä ja huutamassa "pam! oot kuollut!" Tai siis tarkoitan, että kuusivuotiaat istumassa älypuhelimet käsissään ja lähettämässä jollekin Tuurelle keskisormellisia haistatteluviestejä.
Mutta kunhan pääsee ylitse takapihafiiliksestä, dialogista joka todellakin koostuu vain pelkästä alimman arvon äijäilystä ja siitä ettei tässä oikeastaan ole varsinaista juonta (istuskellaan teltassa, käydään metsässä ampumassa, istuskellaan teltassa, käydään metsässä ampumassa, etc.) niin mielenkiintoista on ainakin nähdä se kuinka vakiintuneet perustyypit löytyvät jokaisesta vietnaminsotaelokuvasta. Sanoisin muuten, että jokaisesta sotaelokuvasta, mutta tässä tulevat esille nimenomaan ne juuri tämän tietyn lajityypin jutut rockmusiikista vapaaseen rakkauteen, päihteiden käyttöön (ts. pilvi) ja siinä missä jokaisessa sotaleffassa ovat ne idealistit, kyynikot ja kotiin jäänyttä rakkauttaan kaipaavat ovat tietenkin  myös vietnaminsotateemaan lukeutuvat tummaihoiset katuslangit taitajat mukana. Mikään Platoon tämä ei tosiaankaan ole, mutta osittain samoja temppuja Combat Zone käytti jo näin neljä vuotta aikaisemmin.

Selvä päähenkilön taikka punaisen langan puuttuminen vaivaa jonkin verran ja koko ryhmän kuvauksessa se ei onnistu vakuuttamaan edellisten puuttumisen olleen tietoisesti tarkoitettua, missä saatettaisiin onnistua jos näyttelijät olisivat edes hivenen parempia. En mielelläni kutsuisi heitä umpip*skoiksi, koska selvä kunnollisen ohjauksen ja esitettävän tekstin puute on taatusti osittain vaikuttanut myös näyttelijöiden eläytymiseen, mutta koska Combat Zone on mitä on niin kyllä he aika surkeita ovat.

Jos tosiaan ideana on ollut karttaa selviä päähenkilöitä ja kuvata sotilaita enemmänkin kasvottomana tiiminä (ts. tykinruokana) sooloilijoiden sijaan, niin peukutan sitä ajatuksen tasolla koska siten ei oikeastaan koskaan tehdä vaan aina on otettava joku etualalle ja muutamalle on välttämätöntä luoda jonkinlaista samaistettavaa henkilökertomusta, mutta en mitenkään saata uskoa niin olleen tarkoitus. Kyllä tässä taatusti oli vain aikeena tehdä halpa tavanomaisen tuttu sotaleffa jossa siten ammutaan sekä kuollaan tarpeeksi usein ja sitten enempää miettimättä siirretään ajatukset seuraavan yhtä halpahintaisen elokuvan tekoon.

Puolitoistatuntisena tämä oli aika tuskaa ja silti Combat Zone oli saanut Suomessa kaksikin vhs-julkaisua kohdalleen jotta sitä saattoi katsoa jo tuolloin ainakin kolmen tunnin verran.

Tähdet: *