sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Gainsbourg (2010)

Elämäkertaelokuva miehestä josta itse muistan parhaiten halun naida Whitney Houstonia.

Seksiobsessoituneesta mustiin pukeutuvasta pikkurunkkarista, Lucien Ginsburgista (Kacey Mottet Klein) kasvaa aikuisena seksiobsessoitunut isorunkkari Serge Gainsbourg (Eric Elmosnino.
Lapsena Serge piirteli rumia pornokuvia ja aikuisena toimi esimerkkinä Princelle kirjoittamalla lauluja jotka sopivat Kamasutran taustamusiikiksi.
Sergella oli lapsena kuvitteellinen perunapääystävä ja aikuisena häntä seuraa eräänlainen nukkemainen omatunto joka näyttää sekä Gainsbourgilta, kuin myös joltain Art Spiegelmanin Maus-hahmolta.
Tarjolla on huonoa itsetuntoa, egoismia, viinaa, ankaraa mukavaa lapsuutta, skandaaleja, hillittömiä kissoja ja aivan järjetön määrä tupakointia.
Tosin, aika lempeästi tämä elokuva päähenkilöään kuvaa, joten mitään lokaamista ei ole tarjolla vaikka siihen tunnetusti olisi voitu tukeutua/sortua.

Gainsbourg on ihan hyvä taiteilijaelämäkertaelokuva samaan tapaan kuin Walk The Line, Pollock ja muutamat muutkin ovat. Elokuvan lievät fantasiaelementit tuovat mieleen Fridan lähestymistavan aiheeseensa, mikä ei siis ole hirveän yllättävää, mutta totuudenmukaiseen realismiin pyrkivässä genressä on se kuitenkin jonkinasteinen poikkeus säännöistä.

Näyttelijät ovat hyviä ja etenkin pääosassa oleva Eric Elmosnino on ulkonäköjään myöten oikealta tuntuva valinta.

Elokuvaan on saatu aikaiseksi sopivan savuisa kapakkatunnelma, mutta mitään oikeasti uutta ei elokuva tarjoa, kunhan on hyvin tehty elokuva joka jonain toisena päivänä saisi minulta vähintäänkin neljä tähteä viidestä, mutta tänään ei ole se päivä. Kaipasin jonkinlaista yllätystä, en pelkkää hyvää elokuvaa.
Lajityypistä pitäville elokuva on kuitenkin ehdottomasti suositeltava.
Ja jo pelkästään seksikkään musiikin vuoksi elokuvaa kannattaa vähintäänkin kuunnella.

Tähdet: ***
Gainsbourg

Noidan Oppipoika (The Sorcerer's Apprentice, 2010)

Historian hämärässä Merlinillä (James A. Stephens) on kolme oppilasta, Balthazar (Nicolas Cage), Veronica (Monica Bellucci) ja Horvart (Alfred Molina), joista jälkimmäinen oli Morgana Le Fayn (Alice Krige) nimeen toimiva tuhmuri. Merlin kuolla kupsahtaa, Horvath saa napatuksi loitsun jolla herättää kuolleet ja Veronica vangitsee Morganan kehoonsa jonka Balthazar vangitsee munakoisoon. Munakoiso muuttuu maatuskanukeksi ja jossain vaiheessa Balto sai vangituksi myös Horvathin sen sisään. Morgana on siis vangittu, mutta uhka säilyy ja Balton tehtävänä on etsiä jossain vaiheessa syntyvä Merlinin jälkeläinen tai jokin inkarnaatio joka voisi lopullisesti pistää stopin Morganan hengittämiselle.
Siirrymme melkein nykyaikaan kun nuori Dave (Jake Cherry) tallustelee rähjäiseen antiikkiliikkeeseen jota pitää kodittoman siltapummin näköinen ja yhtä järkevältä kuulostava Balto. Jake saa Baltolta sormuksen jonka avulla hän voi vahingossa rikkoa seinän ja vapauttaa sinne piilotetusta maatuskanukesta Horvathin. Seuraa käsien heiluttelua joka synnyttää valoilmiöitä joka heittelee irtaimistoa ympäriinsä. Balto ja Horvath muuttuvat tuhkaksi ja kaikki Daven koulukaverit pitävät häntä housuihinsa pissavana ääliönä.
10 vuotta myöhemmin Dave (Jay Baruchel) on nörtti joka nörttihahmojen tapoihin kuuluvasti pudottelee papereita, tuntee tietotekniikan, änkyttää tyttöjen lähellä ja joka tulee sitten myöhemmin laimeasti miehistymään ja saamaan tytön, Beckyn (Teresa Palmer.) Toisaalla Balto ja Horvath palautuvat ihmishahmoihinsa ja lähtevät kumpikin etsimään sitä maatuskanukkea joka katosi aiemman kamppailun yhteydessä ja tietenkin molemmat lähestyvät Davea. Balto kertoo elokuvan introtarinan Davelle ja sitten yhdessä jäljitetään maatuskanukkea. Koska nukessa on eri tasoja, niin sieltä täältä voi löytyä vaikka mitä kiusantekijöitä, kuten esimerkiksi se kalju Kiinalainen velho jonka Horvath vapauttaa heittelemään lohikäärmeitä ja akupunktioneuloja.
Seuraavan tunnin ajan Dave opettelee noituutta jonkinasteisen huumorin siivittämänä. Siispä käsiä heilutellaan tosi paljon, synnytetään valoilmiöitä ja irtaimisto liikkuu.
Horvath noutaa apulaisekseen eräänlaisen "pahan" Criss Angel-kopion, eli normaalin Criss Angel-kopion Draken (Toby Kebbell), joka on asiaankuuluvasti tyhmä kuin saapas.
Käsien heilutusta ja kohta Horvathilla on munakoiso ja hän vapauttaa Morganan. Veronican ruumista hallitseva Morgana höpisee hassuja ja liekit roihuavat. Kuolleet meinaavat herätä ja hei, eikö tuo yksi kohtaus olekin aivan selvästi viittaus The Blind Dead-elokuviin. Balto sekä Dave saapuvat paikalle häiriköimään, Morgana siirtyy omaan ruumiiseensa ja Dave aiheuttaa valoilmiöitä. Sähkö virtaa ja Morgana tuhoutuu.
Balto kuolee.
Balto herää.
Horvath on kadonnut mahdollista jatko-osaa varten, mutta siihen saakka that's all folks.

Noidan Oppipoika oli ihan ok. Ei ehkä enempää, mutta koska odotukseni Cagen nykykunnon huomioon ottaen olivat hyvin matalalla, on ok jo aika ok.
Elokuvana tämä on pitkälti samanlaista kevytseikkailukomiikkaa kuin Yö Museossa ja sen jatko-osa Yö Museossa 2. On siis ihan älytön määrä visuaalisia efektejä, jotka eivät aivan tunnu yltävän siihen mihin ne kurottavat ja koko elokuva on kuorrutettu eräänlaisella lapsellisella pehmeydellä jotta saavutettaisiin mahdollisimman suuri yleisö. Siispä kaikkinainen riskinotto loistaa poissaolollaan ja elokuva on kuin kuuntelisi jotain NRJ-radiokanavaa, joka ei kenties varsinaisesti suututa, mutta ei oikeastaan herätä minkäälaisia muitakaan tunteita, kunhan on vain taustalla aiheuttamassa jonkinlaista ääntä. Hissielokuvaa.
Plussana elokuvalle on siis tavallaan se, ettei se herätä suuria tunteita, joten siitä ei jaksa vetää hernettä nenään samalla tavalla kuin Ghost Riderista, Nextista, Bangkok Dangerousista, tai herra paratkoon, The Wicker Man remakesta. Toisaalta juuri se tunteiden herättämättömyys aiheuttaa sen, että sitä oikeastaan toivoisi elokuvan olevan umpisurkea, sillä silloin se edes aiheuttaisi keskustelua eikä olisi vain pelkkää kivanväristä tapettia.

Cage ei ole ehkä parhaimmillaan, mikä ei ole yllätys, mutta huonompaakin on ollut tarjolla. Jotenkin hassua on se, että miten hitossa näillä budjeteilla ei löydetä kampaajaa tai peruukkia joka tekisi Cagesta muunkin kuin white trashin näköisen. Aivan Con Airin kammottavuudesta ei ole kyse, mutta tsiisus tätäkin rähjämoppia.
Muista näyttelijöistä ei löydy juuri sen parempaa, tai huonompaa sanottavaa. Baruchel nyt tuntuu olevan ainoa joka on edes jotenkin, ei nyt innoissaan, mutta edes melkein oikealla tavalla eläväinen. Molina vetää hieman tylsistyneen rutiinivedon ja Drakea esittävä Kebbell saa toivomaan että joku taikoisi hänet kauas pois, sillä niin puistattavan kehno hän tässä on. Daven ihastuksen kohdetta esittävä Teresa Palmer on kuin Kirsten Dunst Spider-Manissa, harmiton ja särmätön.
Kebbellia lukuunottamatta kaikki elokuvan näyttelijät ovat kuitenkin aivan siedettäviä ja leffan nyhveryyden huomioon ottaen, ei heiltä oikeastaan ihmeitä odotakaan. Molinan ja Cagen kohdalla kuitenkin tietää heidän oikeasti pystyvän parempaakin.

Noidan Oppipoika on ihan kivaa ison rahan viihdettä, jonka tunnistaa Bruckheimer-tuotannoksi hyvinkin helposti. On iskevää musiikkia (Trevor Rabin), on CSI Miami-valaistusta, on vauhtia vaaroja ja vitsailua.
Musiikki olikin sen verran onnistunutta, että taitaa mennä tämän elokuvan scorelevy ostoslistalle.
Kuitenkin persoonallisempaa noitaelokuvaa kaipaavien kannattanee edelleenkin siirtyä kahden ensimmäisen Warlockin seuraan.

Elokuvan miellyttävin kohtaus mielestäni ei muuten ole se Fantasia-elokuvasta tuttu siivoustarvikkeiden mellastus, vaan kohtaus jossa teslamuuntajat soittavat synapoppia.

Tähdet: **
Noidan Oppipoika

keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Dark City (1998)

Ennen kuin aloitan tavalliseen tapaan spoilaavan juonikuvauksen, kerronpa teille pienen muiston liittyen tähän kyseiseen elokuvaan.
Kun Dark City aikoinaan ilmestyi, olin luonnollisestikin Alex Proyasin The Crown ansiosta hyvinkin innoissani hänen uudesta elokuvastaan, kertoi se sitten mistä tahansa. Onkin pakko myöntää, että eräs sitaatinpätkä eräässä elokuvan mainoksessa sai minut lähes laskemaan alleni muutoinkin kuin normaanin pidätysvaikeuden vuoksi. Kyseessä oli tälläinen mahdollisesti asiayhteydestä irroitettu sitaatti tyyliin "scary as hell" jollainen tuntuu löytyvän lähes joka toisen kauhuelokuvan kannesta ja yleensä vieläpä Dreadcentralilta otettuna. Ihan ohimennen mainittuna, että kannattaa suhtautua varauksella kaikkiin kehuihin joihin yhdistyy Dreadcentral, sillä ne harvemmin pitävät paikkaansa.
Eräässä Dark Cityn mainoksessa luki "best vampiremovie since Nosferatu" ja ajatus Proyasista tekemässä vampyyrielokuvaa oli silkkaa nannaa, mutta jokainen Dark Cityn nähnyt tietää kyseisen siteerauksen sisällön olevan silkkaa bullshitia. Tekstin kirjoittaja oli taatusti vain nähnyt kuvan elokuvassa olevasta Richard O'Brienista ja päätellyt että okei, hän näyttää hiukan Nosferatumaiselta, joten elokuva on varmaan vampyyrielokuva. Itselleni sillä harhauttavalla mainostuksella ei ollut lopulta mitään haittavaikutuksia, sillä vampyyrelokuva tai ei, niin se oli ja on aivan helvetin hyvä elokuva ja pääsi helposti omalle Top 100-listalleni. Mutta muistan kuinka valitin ystävilleni siitä kuinka joku nyt menee katsomaan elokuvaa luullen näkevänsä vampyyrimeininkiä ja sitten kun sitä ei ole, on niin vihainen ettei sen vuoksi huomaa elokuvan olevan oikeasti hyvä.

John Murdoch (Rufus Sewell) herää hämmentyneenä rähjäisestä hotellihuoneesta. Puhelin soi, toisessa päässä oleva tohtori Schreber (Kiefer Sutherland) selittää pikaisesti, että John on menettänyt muistinsa epäonnistuneessa kokeessa ja hänen on poistuttava hotellista heti, sillä sinne on tulossa vaarallisia henkilöitä. John on entistä hämmentyneempi, eikä asiaa auta paikalta löytyvä verinen veitsi. John pakenee juuri ennen kuin paikalle ilmaantuvat mustiin pitkiin takkeihin pukeutuneet Yodan kauhuversiolta kuulostavat kalpeanaamat.
Tohtori Schreber tapaa Johnin vaimon, Emman (Jennifer Connelly) ja pyytää häntä ottamaan yhteyttä jos hän kuulee miehestään, joka oli kadonnut muutama viikko aiemmin.
Hotellille saapuu poliisi Bumstead (William Hurt) selvittämään miten John liittyisi kaupungissa tapahtuneisiin naistentappoihin. Hmm, hotellinpitäjä on vaihtunut, mutta puheet ovat samat. Ja miten asiaan liittyy hulluksi tullut Bumsteadin ex-kollega Walenski (Colin Friels), joka piirtelee spiraaleja ja kertoo heidän olevan jatkuvan tarkkailun alle, eikä ulospääsyä ole.
Bumstead keskustelee Emman kanssa ja pian rouvakin on pyörällä päästään, kun arvon tohtori kertoo mukavan aviomiehen olevan psykoottinen ja poliisi uskoo aviomiehen olevan sarjamurhaaja. Ja mikä paikka on Shell Beach josta John kokee jonkinlaisia muistivälähdyksiä.
Pian Johnin löytävät ne aiemmin nähdyt mustapukuiset miehet, mutta keitä nämä hampaitaan kalisuttavat hyypiöt ovat, ja miksi heidän päässään on lonkerohyytelöä?
John kohtaa Emman, tietämättä naisen olevan vaimonsa, mutta hän haluaa koota muistinsa saadakseen selville kuka on ja mitä tapahtuu. John ottaa asiakseen päästä Shell Beachiin, mutta taksikuski ei muista miten sinne päästään, junat eivät pydähdy asemalle ja jokainen suuntavalinta tuntuu vievän kaikkialle muualle. Aivan kuin kuin kulkisi ympyrää, tai vierailisi Haminassa.
Bumstead käy tapaamassa Walenskia ja hän kuvailee eräänlaista muistin ja unen sekoitusta, jossa ei pysty sanomaan mitä on oikeasti tapahtunut koska sitä ei kenties ollut tapahtunut koska sitä ei yksinkertaisesti ollut. Luonnollisestikaan rationaalinen Bumstead ei usko Walenskin hourailuja.
Kaupungin alla kuitenkin on toinen oma futuristinen kaupunkinsa jota asuttavat nuo mustapukuiset muukalaiset, jotka näyttävät nyt kenobiiteilta ja vieläpä kaikki naulattomalta Pinheadilta.
Keskiyö koittaa kaupunki muuttuu, kirjaimellisesti. Se vääntyy, kasvaa, pienenee, talot vaihtavat paikkaansa. Eikä se ole vain kaupunki joka muuttuu, vaan ihmiset myös. Henkilöt vaihtavat paikkaa, ammattia, muistoja ja ystävät ovat kohta muukalaisia toisilleen. Sinä olet nyt sinä, mutta kohta olet joku muu jolla ei ole mitään muistikuvia aiemmasta, eikä enää siis sidoksia sinne. Ihmiset eivät huomaa muutoksia, koska kaikki muuttuu täydellisesti ja eräänlaisen kultakalamuistin vuoksi mitä tapahtui yli kolme sekuntia sitten, sitä ei tapahtunut. Ajasta on tosin hankala pitää kirjaa, sillä vaikka nuo edellä mainitut muutokset tapahtuvat keskiyöllä, niin kaupungissa on koko ajan yö.
Nämä kenobiitit, eli Muukalaiset ovat kuolemaisillaan oleva avaruusrotu jotka koettavat löytää jatkoa elolleen selvittämällä mikä saa ihmiskunnan kukoistamaan ja mikä tekee ihmisestä ihmisen. Siispä joka yö he vaihtavat ihmisten muistoja, elämiä, korjaavat kaupunkia, muuttavat kaupunkia, löytääkseen sen oikean yhdistelmän jonka avulla Muukalaiset voisivat elää vielä tulevaisuudessakin. John tuntuu olevan avainasemassa näissä ihmiskokeissa, sillä hän heräsi kesken muutosten kun kaikki muut nukahtivat suosiolla ja John näyttäisi pystyvän samankaltaiseen ajatuksenvoimalla todellisuuden muokkaamiseen. Meidän on vaikea tietää mitkä ovat Johnin oikeita muistoja, sillä hän saattaa hyvinkin olla sarjamurhaaja, mutta herääminen sekoitti kaiken. Muukalaiset haluavat saada Johnin käsiinsä ja paras, mutta riskialttein tapa on pistää johonkin Muukalaiseen sama muisti-injektio jolloin tämä Muukalainen jakaisi kaikki samat muistot, halut ja toiveet. Muukalaisista Herra Hand (Richard O'Brien) ottaa itseensä Johnin mielen ja lähtee miehen perään. Seuraa hieno takaa-ajo kaupungissa joka muuntuu samanaikaisesti, että on kuin eläisi Muuttuva Labyrintti-pelissä.
John päätyy Bumsteadin pidättämäksi ja kuulusteluissa John alkaa saada järkikyttäämme kyseenalaistamaan ymmärryksensä rajoja. Siinä missä Walenski vaikutti kukkuupäältä, auttaa Johnin telekinesia herättämään muitakin ajatuksia kuin kylmää suihkua ja lobotomiaa. Pian myös Herra Hand apulaisineen saapuu poliisiasemalle noutamaan Johnia, mutta Bumstead ehti jo vapauttaa miehen.
John käy tapaamassa tohtori Schreberia joka on ihminen jonka Muukalaiset pakottivat avustajakseen. Schreberilla on ruisku joka sisältää keinot oppia hallitsemaan telepaattisia voimia ja tämän Johnin tulisi ottaa, mutta tätä ennen lähdetään Shell Beachille. Schreber vakuuttaa ettei Shell Beachille ole mitään järkeä lähteä ja tässä vaiheessa tohtori pitää puheen joka on lähes identtinen elokuvan intron kanssa, mutta jos sattuu katsomaan director's cutin niin silloin välttyy tältä toistolta. John, Schreber ja Bumstead kulkevat kaupungin laidalle törmätäkseen tiiliseinään. Seinä rikki ja totuus paljastuu. Shell Beachia ei ole ja koko kaupunki on vain pelkkä muurin suojissa oleva saari kellumassa avaruudessa. Vähän niin kuin se Truman Showssa oleva kaupunki,,, avaruudessa. Bumstead ei osaa hengittää tyhjiössä.
John joutuu antautumaan Muukalaisille ja hänet viedään kaupungin sisuksiin jossa tarkoituksena olisi liittää John osaksi kollektiivista tajuntaa. Schreber pistää kuitenkin Johnin päähän piikin jonka syöksemä aine opettaa Johnille keinot hallita ajatusvoimiaan ja kohta telepaattinen taisto alkaa.
Kaupunki vaurioituu, vääntyy, vääristyy ja Muukalaisia lentää kuolemaansa yksi ja useampi kerrallaan. Pahiten hanttiin pistää Muukalaisten johtaja Herra Book (Ian Richardson), mutta seivästys parantaa nekin vaivat.
Herra Hand on mielestään oppinut ymmärtämään ihmisiä, kokiessaan ihmisyyden Schreberin sarjamurhaajamuistojen avulla, mutta ilo ei kestä kauaa sillä kuolema korjaa hänetkin.
John aloittaa uudelleenrakentamisen. Ensin luodaan Shell Beach jonne matkustaa myös Emma, joka oli ehditty jo istuttaa uuteen elämäänsä Annana.
Aurinko paistaa. John tapaa Annan.

Dark City on aivan järjettömän hyvä elokuva ja jos muuta väitätte, niin oletan kyseessä olevan vain jokin käännösvirhe, tai roskapostibotin manipulaatiota. SIllä todellisuudessahan te kaikki aioitte sanoa "kyllä, olet aivan oikeassa, all hail the Hypnotoad."
Hah! Ei nyt sentään (kyllä!), sillä ymmärrän (en!) jos joku ei Dark Citysta pidä, mutta minuun sen kyberkafkamaisuus, eli tuttavallisemmin Philip K. Dickmaisuus iski kuin Mjolnir. Elokuvan tarinan arvoituksellisuus, erinomainen näyttelijätyö ja kaunis kuin sika pienenä-visuaalisuus ovat kaikki juuri toivotunlaisia. Se kaupungin muuntuminen on ihan älyttömän hienoa.
Ja tottakai Trevor Jonesin hengästyttävä musiikki on loistavaa.

Tuolla aiemmin kritisoin harhaanjohtavaa mainosta, mutta pidin suuresti eräästä elokuvaan liittyvästä promootioideasta. Elokuvaa varten perustettiin nettisivusto, kuten niin usein muutoinkin tehdään ja siellä oli peli jossa tarkoituksena oli päästä Shell Beachille. Elokuvaan tyyliin sopivasti kaikki ratkaisut toivat aina samaan alkupisteeseen.

Rufus Sewell on sopivan tavismainen (hänellä on sellaiset positiivisella tavalla koiramaiset kasvot), että hiukan toiminnallisen oloinen istuakseen erinomaisesti hämmentyneen muistivaivaisen Tuonpuoleinen-hahmon rooliin ja Richard O'Brien on aivan täydellinen valinta kenobiittimaiseksi murhanhimoa maistavaksi pahikseksi ja mies näyttää aivan hemmetin coolilta mustissa vaatteissaan.
Jennifer Connelly menee ehkä hivenen hukkaan rakastavana vaimona, sillä hän ei ehkä aivan toivotussa määrin pääse kasvamaan roolissaan. Kuten ei oikeastaan myöskään William Hurt, mutta toisaalta Hurtin hahmon kuuluukin olla pitkälti se suoraselkäinen hahmo joka kun vihdoinkin alkaessaan ymmärtämään totuutta, ei ehdi ajoissa paikalle.
Kiefer Sutherland oli mainio pöpinä tohtorina ja vaikka ymmärränkin, että sillä äänellä koetettiin luoda muistumia jostain Renfieldeista, niin välilllä se ähkiminen rupesi ärsyttämään.

Pidin ennen kaikkea Dark Cityssa sen tarinasta ja varsinkin siitä että Muukalaiset tekivät kokeita vaihtamalla ihmisten muistoja, paikkoja ja muuntaen kaupunkia toistuvasti, eikä silti mikään tuntunut menevän oikein. Erinomainen seikka oli myös se, ettemme koskaan saa tietää, pääsevätkö ihmiset lopussa takaisin Maahan, vai luoko Murdoch vasta vapautuneilla kyvyillään uuden Maapallon. Emme tiedä saavatko ihmiset oikeita muistojaan ja elämiään takaisin, tai saavatko he edes tietää olevansa poissa kotiplaneetaltaan. Emme edes saa tietää sitä, onko Maapalloa olemassakaan, vai onko tämä uusi "Shell Beach" ainoa paikka jossa on ihmisiä. On mielenkiintoista ajatella, että täst'edespäin kaikki olevainen on Murdochin käsissä ja pystyykö hän hoitamaan uutta Jumallista asemaansa.

On myös hyvin kutkuttuvan kammottava ajatus herätä huomatakseen kaiken tutun kadonneen, ympäristön muuttuvan toistuvasti, kulkevansa pelkkää ympyrää ja ettei yö lopu koskaan.

Aivan.
Järjettömän.
Hieno.
Elokuva.

Tähdet: *****
Dark City

tiistai 26. heinäkuuta 2011

Jeepers Creepers (2001) / Jeepers Creepers 2 (2003)

Myönnän olleeni hieman positiivisesti yllättynyt ensimmäisen Jeepers Creepersin ilmaannuttua. Se ei ollut mitenkään poikkeuksellisen hyvä elokuva ja ainoat syyt miksi katsoin kyseisen elokuvan olivat ne, että se nyt sattui olemaan kauhuelokuva ja kansikuva oli tyylikäs. Itse elokuva oli kuitenkin ihan hyvää (tai huonoa näkökulmasta riippuen) keskivertokauhua joka ei ehkä yllätä, mutta ainakin itseeni vetosi sen simppeli kasarimainen tyyli, joka toi enemmän mieleen vanhat Jasonit kuin pikkunokkelat Scream-kopiot, tai juuri nousussa olleen extremeväkivaltapornon. Eli lopputulos elokuvan katselun kannalta oli kuitenkin positiivinen.
Sääli vain että Jeepers Creepers sai minut myös vilkaisemaan ohjaaja Victor Salva-informaatioa ja mieshän osoittautui niin vastenmieliseksi tapaukseksi, että Jeepers Creepersin jatko-osa sai minut varautuneeksi jo ohjaajansa vuoksi. On siis mahdollista että ohjaajan ällöttävyys sai minut aikoinaan kritisoimaan kakkososaa tarpeettomankin ilkeästi.
Nyt kuitenkin päätin vilkaista molemmat elokuvat uudemman kerran, pyrkien välttämään ajatuksia niiden tekijästä, mutta silti tahdon mainita että jos Salva ei enää ikinä saisi elokuva-alalta töitä niin se ei aiheuttaisi huonoja fiiliksiä. Etenkään kun ei mies nyt edes ohjaajana niin persoonallinen ole, että hänen elokuvansa automaattisesti erottaisi muiden keskitason ohjaajien tekeleistä.

JEEPERS CREEPERS (2001)

Sisarukset Darry (Justin Long) ja Patricia (Gina Philips) ovat matkalla vanhempiensa luokse lomalle ja tietenkin tie vie läpi Texas Chainsaw-maiseman. Kohta he kohtaavat autiolta vaikuttaneella tiellä ränsistynyttä kuorma-autoa ajavan henkilön, joka ajotyylillään aiheuttaa sisaruksille säikähdyksen ja syyn keskustella urbaanilegendasta jonka mukaan joskus muinoin juuri samaisella tiellä oli tapettu nuoripari ja päitä katosi. No, tapahtuma kuitataan vain minkä lie sukurutsajuoppokuskin sekoiluksi ja tarina nyt on vain tarinaa. Kunnes pian sisarukset näkevät samaisen ränsistyneen auton erään talon pihalla ja isokokoisen henkilön työntämässä jotain ihmisen kaltaista johonkin maasta pilkistävään putkeen. Ränsistyneen auton kuski aloittaa uhkaavan takaa-ajon, joka tyrehtyy kuitenkin pian ja sisarukset pääsevät pakoon. Darry alkaa uskomaan, että tuo isokokoinen henkilö saattoi työntää sinne putkeen ihmisen, joka saattaisi olla vielä elossa ja nyt sisarusten velvollisuus on auttaa mahdollista lähimmäistä hädässä. Sisarukset palaavat sinne talolle, joka sopivasti on entinen pikkukirkko. Darry päättää vilkaista maasta pilkistävään putkeen, pudota sinne ja huomata putken vievän kirkon kellariin, josta löytyy se aiemmin sinne dumbattu ruumis joka näyttää ihan Tuomion Temppelistä karanneelta orjalapselta. Ruumis ei ole vielä kuollut ruumis, mutta on sitä ihan heti, kunhan ehtii kuiskata jotain pelottavaa Darrylle. Darry käskee Patriciaa etsimään apua, kun hän koettaa löytää ulospääsyä kellarista, sillä se putki on vähän turhan hankalasti sijoitettu sitä varten. Tyyliin sopivasti kirjon kellarin katto on vuorattu kuolleilla ihmisillä. Äskettäin Darry pyysi Patriciaa etsimään apua, mikä näköjään tarkoitti sitten sitä, että neiti nojailee autoon odottaen jonkun mahdollisesti ajavan paikalle. Et sitten voinut ajaa autolla etsimään apua? Ja sitten kun sieltä tulee auto, niin neiti vain hätäilee eikä pysäytä sitä saadakseen apua. No, Darry löytää tiensä ulos ja sitten lähdetään etsimään poliisia ja tietenkin paikallinen kylähullumeedio Jezelle (Patricia Belcher) puhuu pöpejä ja kertoo, että jos Darry kuulee laulun "Jeepers Creepers" on hän pulassa. Poliisi ei tietenkään usko sisaruksia, sillä miksi poliisi nyt uskoisikaan hädässä olevia nuoria. Kirotut nuoret, heistä on vain harmia. Sylkevät ja sotkevat kaikki paikat. Kirkkokin poltetaan jotta todisteita ei löydy, mutta väliäkö sillä koska se isokokoinen henkilö jahtaa sisaruksia tappaen poliiseja sun muita siinä sivussa. Isokoinen henkilö paljastuu jonkinlaiseksi,,, öö,,, lihaksikkaaksi lepakkodemoniksi. No hei, se kuulostaa hauskemmalla kuin mitä on, sillä hahmo, eli Creeper (Jonathan Breck) on etenkin hämärissä kohtauksissa varsin onnistunut monsteri ja etenkin kohtaus jossa Creeper nousee poliisiautosa vihellellen tunnuskappalettaan on elokuvan vaikuttavan osuus. Creeper on muuten dusterissaan siistimpi ökkömönkiäinen, kuin siinä vaiheessa kun ne lepakonsiivet tulevat esiin. Tietenkin Creeper on tuttuun tapaan sellainen monsteri, että se ruokkii itseään pelolla ja sydämillä, ja nousee ajoittain kerämään itselleen ruokavarastoa mennäkseen sitten talviunille tai jotain.
Sisarukset pakenevat sinne ja pakenevat tänne, mutta aina Creeper löytää heidät.
Jotenkin huvittavaa on, että ainoa joka oikeasti uskoo sisaruksia ja haluaa auttaa on Jezelle, mutta kaiken kokemansakin jälkeen sisarukset (etenkin Patricia) pitävät auttajaansa ärsyttävänä hulluna.
Creeper myllää pienen poliisiaseman ja innostuu Darrysta niin kovasti että vie hänet mukanaan.
Aamu sarastaa, siirrymme johonkin hylättyyn tehtaaseen jossa tuttu laulu soi ja Darryn ruumiilta on revitty silmät irti.

On tämä edelleenkin ihan ok kauhuleffa. Toki se sisältää joitakin älyttömän tyhmiä kohtauksia jotka ovat niitä joko leikkauksiltaan, asetelmiltaan, tai esimerkiksi hahmojen tekemien ratkaisujen vuoksi jotka saavat kiroamaan käsikirjoittajan aivoituksia. Pääosin leffa toimii kuitenkin ihan mallikkaasti ja jos olisi jotain 10 vuotias niin osa kohtauksista varmasti pelottaisikin.

Long ja Philips eivät ehkä ole mitään näyttelemisen huipentumia ja etenkin Philips on ajoittain todella rasittava, niin silti etenkin alussa heidän sisarellinen sukulaisuutensa on aika uskottavaa ja toimii täten kelvollisesti.

Itse Creeper on elokuvan alkupuolella tehokas ilmestys ja niin kauan kun hän ei paljastu siksi lopulliseksi lepakkodemoniksi, on hänessä sopivaa arvoituksellisuutta. Loppupuolella hän onkin sitten vain pelkkä monsteri.

Jeepers Creepers ei ole elokuva jonka näkeminen olisi jotenkin elintärkeää, sillä lopulta kyseessä on vain pelkkä peruskauhistelu joka sisältää joitakin toimivia kohtauksia, joitakin ei-toimivia kohtauksia, kliseitä, huonoa ja ok-tason näyttelemistä, siedettävää säikyttelymusiikkia ja kaikkea muutakin mitä osaa jo ennakkoon odottaa. Miellyttävin asia tässä elokuvassa - ainakin minun silmissäni - on se, että se ei ole tekonokkela, se ei mässäile gorella, vaan on juuri keskitason kasarikauhistelua, joka ei ehkä kuulosta erikoiselta eikä se sitä olekaan, mutta juuri siksi se tuntui jopa piristävältä.

Tähdet: **
Jeepers Creepers


JEEPERS CREEPERS 2 (2003)

Ensimmäinen Jeepers Creepers oli menestys, joten jatko-osa olkaa hyvät.

Joka 23 kevät, 23 päivän ajan Creeper nousee syömään. Tai näin ainakin elokuvan alku väittää
Nyt on meneillään päivä 22 ja koska tämä ei sijoitu ajallisesti 23 vuotta ennen tai jälkeen ensimmäisen osan, niin juonellisesti kakkososa sijoittuu muka muutamaa päivää ensimmäisen osan jälkeen.
Maajussi Jack (Ray Wise) menettää poikansa variksenpelättimeksi naamioituneelle Creeperille (Jonathan Breck) ja vaikka idea Creeperistä variksenpelättimenä on hieno, niin samankaltainen kohtaus esiintyi jo ensimmäisessä elokuvassa ja on siksi jo hiukan toistoa.
Ahaa, kaksi aurinkoa. Ainakin siitä päätellen, että kuvasi kamera eteen tai taakse, niin molemmissa on meneillään auringonnousu.
Okei, tuo oli olevinaan päivä 22 ja sieltä siirrymme IMDBb:n tietojen mukaan päivään 23 ja kuvaamaan kuinka Texas Chainsaw-maisemia halkoo koulubussi täynnä pissistyttöjä joiden nimistä emme välitä tuon taivaallista ja joukko urheilupoikia joiden nimet ovat aivan yhtä tärkeitä.
Bussi pysähtyy keskelle periferiaa koska joku on puhkonut renkaan hammasheittotähdellä ja kyllähän me tiedämme kuka se joku on. Ernest tietenkin.
22 päivän kohdalla ruudussa mainittiin erikseen monesko päivä on meneillään, mutta koulubussin kohdalla ei kerrota päivän vaihtuneen, joten ymmärrettävästi sitä olettaa sekä Jackin että koulubussin matkustajien kokevan omat tapahtumansa saman päiväna aikana, mitä vastaan kylläkin riitelee se tieto, että edellisen ja jälkimmäisen välillä on erilainen valaistus, vaikka molemmat tapahtuvat samalla seudulla. Ainakin se valaistus muuttuu, joka taas viittaa siihen, että lähestymme iltaa ja täten Creeper olisi tappanut Jackin pojan auringon laskiessa, ei noustessa. Sitten kun yö saapuu, niin osoitetaan sen olevan Creeperin hereilläolon viimeiset hetket ja täten kaikki tapahtuikin päivänä 23, vaikka alussa ruudulla luki vain ja ainostaan 22 päivä. AARGH! Saatanaako luotte elokuvalla jotain aikarajoituksellisia juonikuvioita, jos ette pysty edes itse selittämään miten sen nyt oikeasti kuuluisi mennä. No, sovitaan nyt että kerran kun yö saapuu niin päivä vaihtuu 22:sta siihen viimeiseen, joka on NYT! Mutta ei se niin ole, kuten loppu osoittaa.
No, mitä väliä. Idea on kuitenkin se, että koulubussin matkustajista Creeper aikoo tehdä ruokaa ja poikansa menettänyt Jack janoaa kostoa.
Creeper kiusaa oppilaita ja tappaa porukkaa. Jossain vaiheessa paikalle saapuu Jack toisen poikansa Juniorin (Luke Edwards) kanssa ja Jack oli rakentanut itselleen sellaisen Mad Max-henkisen harppuunatykkiauton jolla ampuu Creeperiä. Jack tökkii vähän aikaa Creeperiä ja sitten lepakkodemoni rupeaa nukkumaan.
Noin 23 vuotta myöhemmin kun Junior on jo iso mies, selviää että Jack pitää Creeperiä ladossa esitteillä ja odottaa monsterin heräämistä vain voidakseen ottaa uusintaottelun.

Minusta oli hauskaa kun eräs IMDb:llä olleista käyttäjäarvioista kehuskeli tämän elokuvan olleen edellistä onnistuneempi koska nyt mentiin suoraviivaisemmalla kauhulla ja vaikka en olekaan samaa mieltä siinä, ettäkö tämä osa olisi ensimmäistä parempi niin totta on että kakkososa on yksinkertaistetumpaa kauhua. Huvittavaksi asian tekee se, että eihän sitä edellistäkään osaa voi edes unissaan kutsua mitenkään monimutkaiseksi tai -ulotteiseksi, sillä sekin oli niin simppeli että sen onnistuneisuus tuli juuri siitä. Mutta kun jos ensimmäinen osa on jo niinkin suoraviivainen, niin miten siitä voi enää yksinkertaistaa? No tekemällä kaiken sen miksi jatko-osilla on usein huonompi maine kuin ensimmäisillä, sillä mukaan on pistetty enemmän meteliä, enemmän toimintaa, enemmän huumoria, enemmän ja enemmän, mutta kuten aiemmasta pystyi jo päättelemään, niin käsikirjoittaja ei ollut saanut tehdä enempää.
No, sitä pistettiin enemmän että sekoiltiin kalenterin kanssa ja hassua kyllä, se teki elokuvasta oikeastaan monimutkaisemman kuin ensimmäisestä osasta. Hmm...

Ensimmäisen Jeepers Creepersin kohdalla jouduin hetken puntaroimaan onko se kahden vaiko kolmen tähden arvoinen ja paremmalla tuulella ollessani soisin elokuvalle sen kolmannenkin tähden, mutta tämän jatko-osan kohdalla samaa ongelmaa ei ollut. Kyseessä on tylsä, omassakin lajityypissään uskomattoman hölmöjä kohtauksia ja näyttelijöitä sisältävä elokuva, jonka suurin mielenkiinto kohdistuu Ray Wisen jäyhyyteen ja parhain kohtauskin koetaan heti siellä elokuvan alussa.

Vaikka Creeper on ihan sama hahmo kuin ensimmäisessäkin osassa, niin heti suoraan lepakkodemonina esiintyminen ei minua innostanut, koska kuten aiemman osan kohdalla totesin, niin ennen sitä muotoaan kyseessä on vaikuttavampi ilmestys. Niin ja se hahmon värimuutos ei tehnyt siitä yhtään sen pelottavamman näköistä, vaan nyt se näyttää siltä kuin olisi uinut öljyssä.

Vain äärimmäiseen nälkään.

Tähdet: *
Jeepers Creepers 2

maanantai 25. heinäkuuta 2011

Movie monday: Mikä fiilis

Panokseni Movie Monday-haasteeseen jossa aiheena Mikä fiilis
.
.
.
Movie Mondayssa kyseltiin tällä kertaa sellaisen elokuvan perään, jota kohtaan omaa tietynlaisia tunteita. Esimerkiksi annettiin mahdollisen ensisuudelman kokeminen, se jonka näki kuultuaan huonoja uutisia. Eli vähän niin kuin Alphavillen Forever Youngin kuuleminen juuri ennen kuin syvästi rakastamasi tyttö kertoo ihastuneensa parhaaseen ystävääsi. Ah, muistoja.

Päätin ottaa tähän elokuvan josta en aio ikinä kirjoittaa varsinaista arvostelua, koska en usko pystyväni tekemään sille oikeutta ja täydellisesti kertomaan tunteistani sitä kohtaan.
Eikö siis olekin loogista valita juuri se elokuva fiiliksien kuvaamiseen.
No, tämä saa kuitenkin luvan olla lähinnä arvostelua kyseisestä elokuvasta, joka on...

Ernest Goes To Jail

Hahaha! Ei nyt sentään.

2001: Avaruusseikkailu

En edes oikein tiedä mitä tunteita koin ja koen tuota kyseistä Stanley Kubrickin elokuvaa kohtaan, jota siis pidän kaikkien aikojen parhaimpana elokuvana.
Saatoin The Crown nähtyäni kutsua sitä tuolloin kaikkien aikojen parhaimmaksi elokuvaksi, mutta se oli vain paras elokuva juuri siihen hetkeen. Kuten oli se ja se ja se, mutta 2001 on SE elokuva joka aina muistuttaa olevansa kuitenkin juuri se ainoa kaikkien aikojen paras elokuva ja mikä parhainta, se on kaikkien aikojen vaikuttavin elokuva.
Eikä aina ollut näin.
Ensimmäisellä katselukerralla ajattelin sen olevan liian pitkä, liian hidas ja liian sekava ollakseen hyvä, mutta toisaalta tuolloin oletin kaikkien tieteiselokuvien olevan joko Alienin tai Tähtien Sodan kaltaisia teoksia. Kuitenkin silläkin kerralla ajattelin, etten vain ollut ymmärtänyt elokuvaa, että olin vain väärässä mielentilassa, että olin vain liian nuori, että sitä ja tätä. Siispä kun myöhemmin päätin rohkaistua katsomaan elokuvan uudemman kerran, ymmärsin kaiken.
Ihan oikeasti. Kaiken.

Tiedättehän kuinka Lynchin, Jodorowskyn ja vastaavien ohjaajien elokuvien kohdalla sanotaan niiden räjäyttävän tajunnan. Ennen toista kokemustani 2001:n parissa en oikeasti tiennyt mitä se tarkoitti. Olin toki käyttänyt tuota lausetta juuri jonkun El Topon kohdalla, mutta 2001 osoitti minulle että El Topokin oli vain äärimmäisen nautinnon kokeminen, kun taas 2001 oli enemmän, paljon enemmän.
Tunsin kuinka kehoni värisi, kuinka minua itketti ja nauratti hysteerisesti, mumisin sekavia ja vannon ja vakuutan tunteneeni kuinka irtauduin kehostani. Enkä ollut käyttänyt mitään tajuntaalaajentavia aineita. Se oli kuin jonkinlainen pato olisi murtunut päässäni ja yht'äkkiä kaikki oli auki. Vähän niin kuin kun Connor MacLeod sanoo tuntevansa kaikkien elollisten sydämenlyönnit, kuin Teräsmies sanoo kuulevansa kaikki maailman äänet samanaikaisesti, kuin Neo sanoo "no" ja pysäyttää luodit ilmaan, kuin David Bowie kävelemässä suutelemaan Ryuichi Sakamotoa, kuin Roy Batty kertomassa Tannhauserin portista, kuin,,, en minä tiedä.
En kokenut vain iloa tai surua, vaan jokaisen tunteen kovemmalla volyymilla kuin mihin Spinal Tap ikinä yltäisi ja kun minä kerron tätä teille, niin en usko teidän oikeasti ymmärtävän minkään mielikuvan avulla kokemaani. Minua rupeaa itkettämään jo nyt kun kirjoitan tätä ja se tuntuu hyvältä, olematta kuitenkaan sitä ja olemalla sitä. Se on tunteiden sekamelska, järjestäytynyt kaaos, kömpelö kielikuva, psykedeelinen matka halki värien ja se on avaruusvauva.

"My God, it's full of stars"

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Hero Wanted (2008)

Takaumassa perusjamppa Liam (Cuba Gooding Jr.) pelastaa auto-onnettomuudessa pikkutytön hengen ja on täten sankari. Toisessa takaumassa Liam vierailee pankissa joka sopivasti ryöstetään ja tilanteessa miestä ammutaan. Herättyään Liam lähtee jäljittämään pankkiryöstäjiä tappaakseen heidät. Tietenkin yksi pahiksista on Liamin vanha kaveri Swain (Norman Reedus.
Liam saa hengiltä pitkätukan joka sattui olemaan ryöstäjäporukan johtajan Skinnerin (Kim Coates) veli ja nyt Skinner janoaa verta. Pahikset päättelevät samantien oikein, että pitkätukan tappaja on Liam, sillä siellä pankissa Liam oli koettanut auttaa ammuttua naista joka nyt makaa sairaalassa koomassa. Myöhemmin Skinnerin päättelyille tulee parempi selitys.
Toisaalla pitkätukan kuolemaa tutkii poliisi Terry (Ray Liotta.)
Liam hakee henkistä apua eräänlaiselta oppi-isältään eversti Cosmolta (Ben Cross), joka nuhtelee Liamia kostoaikeistaan, mutta alkaa samantien kouluttamaan miehestä tappokeisaria. Aina välillä sitten masennutaan kun muistellaan aikoinaan (eri) auto-onnettomuudessa kuollutta vaimoa. Sitten tehdään katsojalle sellainen paljastus, että Liam oli Swainin kanssa suunnitellut eräänlaista feikkipankkiryöstöä. Swain tulisi ryöstämään pankkia ja jo lapsenpelastuksesta sankarin maineen saanut Liam hätistäisi Swainin pakosalle ja rupeaisi sitten rahastamaan julkisuudella, antaen Swainille provision. Tietenkin Swain sitten ehdotti Skinnerille oikeaa ryöstöä ja siitä pääsemme siihen alun tapahtumaan, jonka vuoksi Liam on kostoretkellä. Hän tuntee olevansa syypää sen koomassa olevan naisen tilaan.
Nyt Liam on saanut Skinnerin hengiltä ja loput jengistä houkuttelee Liamin ansaan, mutta onneksi Swain tuntee piston sydämessään eikä voi pahistella ja tietenkin apuun rientää myös Cosmo kivääreineen. Sitten ammuskellaan vähän aikaa ja pahikset kuolevat. Terrykin ilmaantuu paikalle pidättämään Liamia, mutta onneksi se aiemmin Liamin pelastama pikkutyttö Marley (Samantha Hanratty) päästää Liamin pakoon.
Liamilla on luoteja vatsassaan, mutta ainakin hän suuntaa oikeaan paikkaan, sillä hän haluaa mennä katsomaan sitä koomassa olevaa neitiä, joka sopivasti herää juuri silloin. Liam pyytää anteeksi ja päätyy vankilaan.

Hero Wanted tuntuu aikalailla tutulta vigilante-elokuvalta jossa ns. tavis huomaa vääryyttä ilmassa ja lähtee väkivaltaiselle turneelle. Tässä elokuvassa se tavallinen heppu ei tietenkään edelleenkään tunnu aivan tavalliselta, mutta ainakin ammuskelukohtauksiin on tuotu mukaan jonkinlaista realismiksi laskettavaa asiaa siten, että porukka ei sitten millään meinaa osua kohteeseensa vaikka kuinka räiskisi. Plussana elokuvalle on vielä se, että toimintakohtauksia on hyvin vähän ja olen aika varma, että toiminnan takia tämän elokuvan valitsevat ihmiset tulevat pettymään suuresti. Sitä odottaa jatkuvaa paukuttelua ja verisiä kostoja, mutta sitten sitä on vain murunen ja sekin sokkona metsään ammuskelua. Joten elokuva vaikuttaa jopa piristävältä poikkeukselta vigilantegenressä ja jos se ei vain olisi niin saatanan tylsä, niin tästä erilaisuudesta voisi melkein jopa nauttia.
Ihan oikeasti, Cuubbis vaan masentelee koko ajan ja koko elokuva kulkee niin hitaasti, että tuntuu kuin eläisi jatkuvassa bullet-timessa. Sitten kun siellä vielä on niitä nerokkuuksia kuten masentelu auto-onnnettomuudessa kuolleen vaimon vuoksi, kun näköjään se koomamasentelu ei riittänyt, niin sormi rupeaa väkisinkin ojentautumaan pikakelauksen suuntaan.

Mukana on lauma hyviä, tai vähintäänkin persoonallisia näyttelijöitä kuten Ray Liotta, Tommy Flanagan, Norman Reedus, Ben Cross, Kim Coates ja Jean Smart, mutta silti ainoastaan Marleyta esittävä Samantha Hanratty tuntuu selviävän kunnialla roolistaan. Onkin aina hienoa kuinka 13 vuotias muksu päihittää jo veteraaneiksi luettavat karaktäärinäyttelijät. Mutta eipä epäonnistumisesta voi kuitenkaan oikein Liottaa ja kumppaneita haukkua, sillä vaikeahan se on vakuuttaa ketään kyvyistään jos sydänkirurgi saa tehtäväkseen vain pullonkorkkien keräilyn. Näyttelijöillä ei yksinkertaisesti ole juuri mitään tekemistä elokuvassa kuin vain odottaa kunnes saa ammuskella huti, sillä ainakaan kiinnostavalla dialogilla ei välihetkiä ole viitsitty paikata. Pahiten hukkaan heitetään Liotta, jonka rooli vaikuttaakin pitkälti jälkikäteen lisätyltä. No, ainakin Flanagan saa hieman sekoilla, mutta sekin on kuin pieru saharassa.

Pidin siis sinänsä elokuvan vähäistä toimintaa mukavan erilaisena, mutta olisin toivonut että jos kerran tälle tielle lähdetään niin ymmärretään panostaa siihen mikä jää elokuvan kantavaksi voimaksi, eli tekstiin. Etenkin kun se pankkiryöstöfeikkaus julkisuudella rahastamiseksi vaikutti ihan hyvältä idealta, josta olisi voinut saada aikaiseksi purevaakin piikittelyä.

Ja en edelleenkään ymmärrä miksi Cuubbis sai aikoinaan Oscarinsa.

Tähdet: *
Hero Wanted

lauantai 23. heinäkuuta 2011

Näyttelijät ja musiikki

Olen pahoillani, mutta en keksinyt tuota parempaa otsikkoa, mutta ajatukseni oli kirjoittaa jotain näyttelijöistä jotka myös levyttävät musiikkia, yleensä laulajina, mutta ajoittain myös muissakin rooleissa. Kyllä te tiedätte, puhun siitä kuinka Keanu Reevesia dissattiin koska hän bassotteli Dogstarissa ja Jared Letoa ylistetään koska hän ääntelee 30 Seconds To Marsissa, vaikka molemmat ovat mielestäni musiikillisesti aivan yhtä kauheita ja mielikuvituksettomia. 30:n videot ovat kyllä aika makeita ja kun sellainen sattuu televisiossa pyörimään, katson sen ihan mielelläni. Hyvä on, ilman ääntä.
Ei huolta, ei se musiikki mitä minä kuuntelen ole yhtään sen parempaa (on se.)

Näyttelijät jos ketkä osaavat uskoa liikaa kykyihinsä ja siksi Lindsay Lohan, Eddie Murphy, Philip Michael Thomas ja monet muut David Hasselhoffit ovat päässeet elävöittämään arkeamme sulosoinnuillaan. Ei siis liene ihmekään, että muusikoiksi halajavat näyttelijät saavat usein kuraa niskaansa ja ajatus jostain Steven Seagalista laulamassa ja soittamassa kitaraa kuulostaa maailmanlopulta jo ennen kuin sinettiä on ehtinyt murtaa. Siksipä se onkin ajoittain yllätys kuinka onnistuneita jotkut epäuskottavuudet voivat olla. Don Johnsonin Heartbeat ja Let It Roll ovat molemmat ihan mukavaa aikuisrokkia, Robert Downey Jr. laulaa kauniisti ja jopa se Steven Seagal osoittautui paremmaksi kuin pelkäksi vitsiksi.
Ja jos ajattelee musiikkiurasta haaveilevien näyttelijöiden olevan vain joko nuoria suuruudenhulluudesta kärsiviä egobuustaajia, sokeasti kykyihinsä uskovia menestysnäyttelijöitä, tai vain Philip Michael Thomaseja, niin todettakoon että samaan sarjaan kuuluvat myös edesmennyt Richard Harris ja joskus vielä edesmenevä Christopher Lee, joten ei paha.

Silti, oli se sitten vaikuttavasti rahiseva Clint Eastwood Gran Torinossa, pyörryttävästi ylivetävä Jim Carrey Sähköputkimiehessä, seksikkäästi kujertava Michelle Pfeiffer Loistavissa Bakerin Pojissa, PJ Harveynen Juliette Lewis Strange Daysissa, tai jopa Robert Smithiaaninen Adam Sandler Wedding Singerissa, niin kyllä se päällimmäinen ajatus laulavasta näyttelijästä on huvittuneisuus. Tottakai se on, niin kauan kun mieleemme tulee näyttelijämuusikosta William Shatnerin Rocket Man ennen Ed Harrisia särkemässä sydäntämme Appaloosassa.

Tämän pinnallisen, hajanaisen ja hassua kyllä The Sisters Of Mercyn taustoittaman esipuheen jälkeen voimmekin siirtyä itse asiaan, jota ei oikein ole.
Double Featuren Tuopin antaman kommentin pohjalta innostuin vain miettimään näyttelijöiden tekemiä levyjä ja koska niitä on tullut haalittua kokoelmiin aikamoinen määrä John Travoltasta Scarlett Johanssoniin, etc. Ja sitten ovat vielä ne ns. oikeiden muusikoiden levyt joilla on näyttelijävierailuja, kuten Asia Argenton huokailu Hector Zazoun L'Absence-levyllä. Puhumattakaan soundtrackeista joilla näyttelijät myös itse laulavat, kuten vaikkapa Maskin Carrey, tai,,, öhöm,,, Private Partsin Howard Stern, joka ei nyt näyttelijä olekaan, mutta pitihän se mainita.
Päätin siis kaivaa esille muutaman näyttelijöihin yhdistettävän levyn ja mainita niistä jotain.
Yleensä jonkun näyttelijän tekemä levy tulee ostettua jokseekin huumorimielessä, eikä se haittaa jos ne eivät ole kovinkaan hyviä, sillä sitä melkein haluaakin niden olevan mahdollisimman surkeita. Tällöin jos levy on edes ihan ok, niin se saattaa olla jopa loistava.
Kuten jotkut ovat saattaneet arvatakin jo, niin minä en vihaa Star Trekia. Siksipä päätinkin ottaa tähän ensimmäiseen (kenties ainoaan, mahdollisesti jatkoakin seuraa) Näyttelijät ja musiikki-postaukseen juuri Star Trek-näyttelijöihin yhdistettäviä levyjä.
Valitettavasti minulla ei ole Brent Spinerin äänitettä ja olen siitä syvästi pahoillani.


William Shatner - The Transformed Man (1968)

On jotenkin hauskaa, että lähes kaikki joiden tiedän tietävän Shatnerin laulajanurasta, tietävät tämän levyn kansikuvan vuoksi, mutta tuntevat levyllä olevista kappaleista vain Elton Johnin Rocket Manin. Tällä levyllä ei ole Rocket Mania.
On jotenkin väärin kutsua Shatneria laulajaksi, sillä ei hän laula, hän lausuu. The Transformed Manilla vuorottelevat agressiivisen synkän sinfoniataustan omaavat Shakespeare-tarinoiden kerronnat ja happopsykedeeliset popkappaleet (mm. Mr. Tambourine Man) jotka Shatner edellisten tapaan lausuu laulamisen sijaan. Shatner on kuin beatrunoilija joka on seonnut Gustav Holstin Marsista.

Tämä on aivan pirun masentava ja synkkä levy, jonka kuunteleminen on enemmänkin työtä kuin nautintoa, sillä vaikka se on pieninä osina miellyttävä ja hauskakin, niin kokonaisuutena se on kuin kivijyrän alla olemista.
Levy on myös hauska esimerkki siitä kuinka sitä on myyty valheellisesti Shatnerin Star Trek-imagolla, sillä kannen "captain kirk of star trek"-maininnasta valokuviin miehestä Tähtiliiton univormussa antavat kenties väärän kuvan levystä, joka ei todellakaan sisällä The Trouble With Tribbles-meininkiä.

William Shatner - Has Been (2004)

Tämä on loistava levy. Ihan oikeasti.
Edelleenkään Shatner ei laula, vaikka onkin saanut ääneensä The Transformed Mania enemmän herkkiä ja melodisia sävyjä.
Ben Foldsin avustuksella tehty levy sai suurinta huomiota veikeän Pulp-coverin, Common Peoplen ansiosta, mutta itse levyllä kyseinen kappale vaikuttaa jotenkin irralliselta ja bonuksena lisätyltä.
Levy sisältää gospelia, ratsulaukkakantria, chill outia ja huomattavasti enemmän popsävyjä kuin tuskanhuutoja. Ja toisin kuin The Transformed Manilla joka sisälsi pelkästään lainatavaraa, niin tämän levyn kappaleet ovat Common Peoplea lukuunottamatta sävelletty ja kirjoitettu vartavasten.
Shatnerin ajoittain hellyyttävän naivistiset sanoitukset kuulostavat rehellisiltä ja istuvat miehen ääneen ja kappaleiden musiikkityyleihin mainiosti. Erityisen hienoja ovat herkkääkin herkempi It Hasn't Happened Yet, Lemon Jellyn kanssa tehty avaruudellinen Together, hyvin hauska Has Been ja levyn päättävä omaelämäkerrallinen Real:
"And i wish i knew the things you think i do,
i would change this world for sure,
but i eat and sleep and breathe and bleed and feel,
sorry to disappoint you but i'm real."

Henry Rollinsin kanssa tehty battle-tyylinen I Can't Get Behind That on aika poskia punoittavan hölmö ja kappaleen pehmopolitiikka ei vakuuta.

Niin ja siellä on mukana jopa Nick Hornby.

Spaced Out. The Very Best of Leonard Nimoy / William Shatner (1997)

Tämä kokoelma on tietenkin tässä vaiheessa kiinnostavampi Nimoyn vuoksi, sillä Shatnerin levyllä olevat kappaleet ovat jo The Transformed Manilta tuttuja.

Nimoy on,,, öö,,, okei, miehen matala ääni on hyvin vakuuttava ja kappaleissa on tosi letkeä meininki, mutta tsiisus kraist!
Ballad Of Bilbo Baggins?
I Walk The Line?
If I Had A Hammer?
SPOCK THOUGHTS?!
Hahaha! Näitä on tosi vaikea ottaa vakavissaan, etenkin kun herkinkin kappale (esim. Everybody's Talkin') saa sovituksekseen sellaisen Monkees-henkisen ilolurituksen. Ihan pirun hyvälle tuulelle näistä kappaleista kyllä tulee.
Mielenkiintoinen poikkeus pirteään popmusiikkiin on A Visit To A Sad Planet joka on nimensä mukainen kertomus ja on kuin kuuntelisi jotain Spockin päiväkirjamerkintää.
Mutta on se Nimoyn ääni komea.

Patrick Stewart - Enoch Arden (2007)

Siinä missä Shatnerin The Transformed Man on pelottavan agressiivista tavaraa, Has Been miellyttävä sekasotku värikkyyttä ja Nimoyn osuus Spaced Outista kirjaimellisesti spaced out, niin Patrick Stewartin pianisti Emanuel Axin kanssa tekemä Richard Strauss/Enoch Arden on täysiverinen taidelevy. Kuitenkin ilman mitään ns. tekotaiteellisuutta, millaisena sen nyt haluaakaan tulkita
Tennysonin kertomus merimatkoilta palaavasta Ardenista Straussin herkkien sävelmien tahtiin on hyvin rauhallista, hyvin hiljaista runoutta jonka seurassa on mukava rentoutua.

Tappava Salaisuus (Fire Down Below, 1997)

Tappava Salaisuus on toinen osa Steven Seagalin kuuluisasta luonnonsuojelu-trilogiasta (ne kaksi muuta ovat Vaarallisella Alueella ja Patriootti), mikä on tietenkin ihan silkkaa bullshittia. Mies nyt vain sattui tekemään kolme luontoteemaista elokuvaa, mutta vain nykymarkkinointi selittäisi niiden olevan tarkoituksellinen trilogia, kun todellisuudessa Seagal olisi vääntänyt näitä enemmänkin jos vain olisi saanut.

Ympäristöagentti Jack Taggert (Steven Seagal) lentää Kentuckyyn selvittämään outoja kalakuolemia, niin ja parhaan ystävänsä ja kollegansa Frankin (John Diehl) heti alusta asti lavastetuksi todettua kuolemaa. Ai niin, Taggertilla on maailman rumin nahkatakki. Se vaikuttaisi olevan Vanilla Ice-collectionista.
Taggert esiintyy paikalla jonkinlaisena yleismiehenä joka on tullut auttamaan paikallista kirkkoa ja asukkaita. Mies alkaa voittamaan paikallisten punaniskojen sympatioita korjailemalla heidän portaitaan ja puhumalla pehmoisia. Samalla mies huomaa joillakin ihottumaa jonka yhdistää niihin kalakuolemiin ja ne tietenkin yhdistetään kaupungin omistavaan rosvoparoni Orin Hanner senioriin (Kris Kristoffersson), joka käskee apulaistensa dumpata myrkkyjätettä alueelle ja joka ei siis ole hyvä asia. Seniorin poika Orin Hanner junior (Brad Hunt) on tietenkin sitä hyödytöntä jälkikasvua jota isä haukkuu jokaisena liikenevänä hetkenä. Niin ja tottakai isä-Hanner oli tapattanut Frankin koska tämä sai selville heidän tahallisen maansaastutuksensa.
Siellä on ostettua poliisia ja muuta, mutta sellaiset ovat pikkuseikka Taggertin nyrkkien edessä.
Taggert tekee tuttavuutta laiskan kyynisen Harryn (Harry Dean Stanton) ja kaupunkilaisten karttaman suloisen Sarahin (Marg Hengenberger) kanssa. Molemmista Taggert voisi saada todistajia Hanneria vastaan, kuten myös ystävän ja romantiikan kohteen. Niin, se on tuo Sarah joka olisi se romantiikan kohde. Ei niin, etteikö Harry Dean Stanton olisi omalla tavallaan komea mies, mutta näin oli käsikirjoittaja päättänyt.
Tarjolla on Kalpeasta Ratsastajasta muistuttava puukepillä pahisten mätkintä-kohtaus.
Kaupunkilaiset välttelevät Sarahin seuraa ja puhuvat hänestä selän takaa, sillä hänen uskotaan aikoinaan tappaneen isänsä. Kohta tapaamme sopivasti kotikaupunkiin saapuneen Sarahin veljen, Earlin (Stephen Lang), joka käyttäytyy ystävällisesti, mutta uhkaavasti ja hän painostaakin tarmokkaasti Sarahia pysymään poissa Taggertin luota. Miksi? No hei, Earl työskentelee Hannereille. Ja onkin Earlin aika kilahtaa, polttaa kirkko pappeineen ja houkutella Taggert ansaan jossa ympäristöagenttimme saa sitten tappaa pahiksia oikein urakalla. Niin ja tottakai se oli Earl joka sen Sarahin ja täten myös oman isänsä tappoi.
Tapettuaan Earlin ja joukon muita pahiksia Taggert soittaa pomolleen tarvitsevansa suojelua Sarahille ja arvatkaa vaan onko se Taggertin pomokin Hannerin palkkalistoilla. On.
Hanner päätyy oikeuteen, saa pienet sakot ja Taggert päättää toimia siviilinä oikeuden saamiseksi, mikä ei nyt eroa mitenkään aiemmasta. Siispä Taggert menee hakkaamaan Hannerin apulaisia tämän kasinolle. Hanner junior houkutellaan todistamaan isäänsä vastaan ja yllättäen elokuva ei lopukaan siihen että pääpahis räjähtää gorillojen kanssa maanalaisessa sukellusvenehelikopterissa, vaan joutuu vankilaan. Kappas mokomaa.

Tappavan Salaisuuden käsikirjoittana toimi Jeb Stuart, joka on ollut tekemässä sellaisia pieniä teekupponenkeskustelutaide-elokuvia kuten Die Hard, Toiset 48 Tuntia ja Takaa-ajettu, mutta mitäpä siitä kun ei sillä ole sisällön puolesta oikeastaan mitään suurempaa merkitystä. Dialogi ei ole ihan yhtä hölmöä kuin Vaarallisella Alueella ja elokuvaa ei ole tungettu täyteen hupaisaa symboliikkaa, mutta on tämä silti aika tahattoman hauskaa mätkintää jossa pohjimmainen idea on edellisen elokuvan tapaan siinä, että Seagal kulkee hakkaamassa pahiksia, pilaa pahan luonnontuhoajamiljonäärin yritykset ja toteaa että on tosi tuhmaa roskata.
Mutta vaikka dialogi on hiukan parempaa, näyttelijät eivät muljauttele silmiään aivan yhtä pahasti ja ennen kaikkea, elokuvan rytmitys toimii paremmin, niin menisin silti mielummin suosittelemaan sitä toista elokuvaa katsottavaksi. Vaarallisella Alueella on kuitenkin mielenkiintoisempi elokuva juuri sen hölmöyden vuoksi ja myöskin sen takia, että siinä oli sentään ihan kunnioitettava yritys Seagalilta. Tappavan Salaisuuden ollessa se toinen saman teeman elokuva, niin se ei enää ole ideana yhtä yllättävä ja rohkea, kuten ei myöskään elokuvana tuo oikeastaan vakuuttavammin esille ekologista sanomaansa, mutta toisella kertaa olisi pitänyt pystyä parempaan jos ensimmäinen ei sitä tehnyt. Onkin hauskaa miten juuri se elokuvista huonompi voi olla parempi, mutta jos Vaarallisella Alueella ei olisi huonompi, olisi se yhtä olankohautustoimintaa kuin Tappava Salaisuuskin.

No okei, toimintaa on kyllä enemmän tarjolla, joten jos haluaa niin sen hyvän sanoman voi kipata meren pohjaan ja katsella kuinka Seagal hakkaa luita jauhelihaksi. Mutta ei se enää mitenkään erikoista tai erilaista ole, vaan same ol' same ol'.

Se syyllistävä puhe jonka Seagal esittää kirkossa on kyllä hivenen uskottavampi kuin vastaava Vaarallisella Alueella-leffan lopussa, sillä tähän se on kirjoitettu hieman maanläheisemmäksi ja siten,,, no,,, realistisemmaksi.

Näyttelijävalinnat ovat mainioita ja etenkin Harry Dean Stanton varastaa koko elokuvan, mutta niinhän hän yleensäkin tekee.
Seagal oli edelleen ihan sopiva yksi-ilmeiseksi toimintastaraksi, vaikka yllättävän paljon hän kuitenkin ehtii hymyilemään tässä elokuvassa.
Kristoffersson on sopiva mulkero, Lang on mainiosti creepy, Helgenberger on,,, no okei, hän ei ole tässä ihan yhtä ihanainen kuin China Beachissa ja CSI:ssä, mutta en menisi vaihtamaankaan.

Mielenkiintoista on, että tämän elokuvan alkuperäinen ohjaaja oli Uli Edel ja on hieman sääli ettei mies jäänyt projektiin, sillä se vasta olisikin ollut veikeä yhdistelmä kun Christiane F kohtaa Vaikeasti Tapettavuuden.

Tähdet: **
Tappava Salaisuus

perjantai 22. heinäkuuta 2011

Vaarallisella Alueella (On Deadly Ground, 1994)

Tämä elokuva sai aikoinaan jonkinlaisen Seagalin uran tuhoajan maineen, eikä se ole täysin tuulesta temmattu. Toki tämän perään ilmestyi heti seuraavana vuonna menestyksekäs Kaappaus Raiteilla ja mies vääntää edelleenkin elokuvia suunnilleen kaksi per viikko, mutta aina Vaaralliseen Alueeseen saakka Seagal oli ns. varma hitti, joka nyt ei tietenkään tarkoittanut että elokuvat olisivat olleet automaattisesti hyviä. Seagalia pidettiin kuitenkin turvallisena tähtenä ja hän nousi uransa huipulle Kaappaus Merellä-elokuvalla ja uskalsi mennä antamaan ehdoksi jatko-osalle sen, että hän suostuisi tekemään sen jos saisi ohjata oman toimintaelokuvansa ennen sitä. Mikäpä siinä, kunhan se on toimintaelokuva. Mitä tuottajat (saati sitten katsojat) eivät varmastikaan olleet odottaneet oli poliittisesti kantaa-ottava elokuva, jonka loppuun oli laitettu syyllistävä monologi jossa heilutettiin sormea kaikkien roskaajien silmien edessä. Ei hyvä. Ja muistan kuinka helvetin vihaisia ihmiset (minä mukaanlukien) olivat nähdessään tämän elokuvan. Varmaan me haluttiin katsoa Seagalia puhumassa ekologisista arvoista. Siispä elokuvalle naureskeltiin, tai sille oltiin vihaisia ja näin ollen myös Seagalille naureskeltiin ja oltiin vihaisia. No, onneksi seuraavaksi tuli turvallisemman oloinen Kaappaus Raiteilla ja kaikki vaikutti olevan kunnossa. Paitsi että poislukien sivuosaa Ratkaisun Hetkissä, oli Seagalin ura kääntynyt jyrkkään alamäkeen ja asiaa eivät auttaneet Seagalin jääräpäinen halu jatkaa kantaaottavilla elokuvillaan Tappava Salaisuus ja Patriootti, vaan keskieurooppa kutsui. Eikä sitä eurotrippiä edes Exit Wounds pysäyttänyt.

Jotain Seagalin muinaisesta tähtistatuksesta kertoi se, että vielä Ratkaisun Hetket VHS:n kannessa oli sekä Kurt Russellin että Seagalin kasvot ja Seagalin nimi oli isommalla, vaikka itse elokuvassa mies on selkeässä sivuosaroolissa. DVD-julkaisuista Seagalin kasvot on pyyhitty pois ja nimikin alentui pieneksi präntiksi takakanteen.

Vaarallisella Alueella ei siis tehnyt minuun alunperin mitään positiivista vaikutusta, sillä muiden tavoin minua suututti se kuinka saarnaavasti Seagal toi esille omat poliittisen kantansa ja ylipäätään se, että Seagal-leffa koetti olla merkityksellinen oli ihan kakkaa. Sittemmin olen ruvennut arvostamaan elokuvaa hieman enemmän ja jopa kunnioitan Seagalin pyrkimyksiä. Se ei kuitenkaan tarkoita ettäkö pitäisin elokuvaa varsinaisesti hyvänä, mutta nyt en suutu sen sanomasta, vaan pikemmin tavasta millä se tuodaan esiin. Niin ja muutoinkin elokuva on kieltämättä aika heikko, vaikka esikoisohjaajana Seagal osoittaa vähintäänkin pystyvänsä tekemään elokuvia jotka ovat tasavertaisia niin monen muun ns. ammatikseen elokuvia ohjaavien kanssa.

Alussa kotka katselee kaukaisuuteen, näemme nättejä kuvia lumipeitteisistä vuorenhuipuista, jääkarhu löntystää. Alaska ja öljynporaustorni on tulessa. Onneksi paikalle saapuu sikkeä sauhutteleva Forrest Gump, ei kun siis Forrest Taft (Steven Seagal), joka on niin badass mikä-lie-turvallisuuskonsulttipelastaja, että kaikki paikalla olevat palomiehetkin kuiskailevat että se on Forrest ja se pelastaa meidät kaikki. Forrest räjäyttää tornin tukahduttaakseen tulipalon, mutta onneksi se ei tee mitään muuta ja torni suihkuttaa öljyä iloisesti kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hei, onko se tosiaan niin, että jos öljynporaustorni palaa, niin palokunta oikeasti suihkuttaa vettä sen sammuttamiseksi? Ei kun ihan oikeasti, se vain kuulostaa jotankin oudolta. No kuitenkin, taskumatista naukkailun ohella Forrest alkaa epäilemään, että tornin omistaja Michael Jennings (Michael Caine) oli itse järjestänyt tulipalon ihan vain koska halusi. Ymmärrettävästi Jennings ei myönnä olevansa pahis. Forrest tajuaa heti perään, että hän on syntien tielle langennut ja se sikarin poltto ja mahdollisen alkoholin nauttiminen olivat osoituksena siitä, mutta onneksi mies näkee kuinka Mike Starr kiusaa baarissa jotain intiaania ja kohta Forrest hakkaa kaikki paikalla olevat. Perinteiden mukaisesti kaikki hyökkäävät yksitellen, sillä mitä siitäkin nyt tulisi jos he iskisivät joukolla. Ai niin ja Mike Starr tappelukavereineen ovat tietenkin öljynporaajija, jotta emme varmasti unohtaisi missä se paha luuraa. Pelastettu intiaani ennustaa Forrestin lähtevän matkalle josta koituu kaikille hyvää, joten siinä vähän lisää mystiikkaa.
Jennings on rakentamassa maailman suurinta öljynjalostamoa keskelle Alaskan viatonta luontoa intiaanimaille ja aikaa hänellä on vain 13 päivää, koska muutoin porausoikeudet menevät eskimoille. Damn you eskimot! Joten väliäkö sillä jos laitteet ovat viallisia ja voivat räjäyttää koko maan, kunhan projekti vain saadaan ajoissa valmiiksi. Forrest saa selville Jenningsin suunnitelmat ja siispä perään lähetetään MacGruder (John C. McGinley) pahisapulaisineen, mutta aluksi käydään lahtaamassa Jenningsin pitkäaikainen, mutta ikävän utelias työntekijä Hugh (Richard Hamilton.) Se oli virhe, sillä Hugh sattui olemaan Forrestin kaveri ja kunhan ensin Forrest ollaan houkuteltu räjähtämään ja eskimot pelastavat hänet, niin voidaan puhua Forrestissa olevasta hmiskarhun hengestä ja kotka ääntelee. Istutaan nuotion ääressä kuulemassa tarinaa viisipäiväisestä ihmisestä joka oli korppi karhunhengellä eikä kunnioittanut maata, tai jotain sellaista. Koirien laulua, suuri henki, haluatko tuntea suuren hengen, kotkansulka siirtää Forrestin intiaanijuhliin jossa kaksi ihmistä puhaltaa vuorotellen toisensa kasvoille, kotka lentää, koski kuohuaa ja karhu kaatuu. Joku alaston beibi viettelee turkispukuista Forrestia samalla kun vauvaksi pukeunut vanhus ravistaa helistintä. Häh? Onko tämä Muutostiloja-elokuvan peyotetrippi? Sitten Forrest hyppää vedestä kuin kala.
Seuraavaksi Forrest tappaa niin maan perkeleesti Jenningsin apulaisia (mm. Billy Bob Thornton) ja välissä ekoaktivisti Masu (Joan Chen) herättää Forrestin lihallisia himoja jotka jäävät lihattomiksi. Forrest menee ja räjäyttää Jenningsin uuden superöljynjalostamon ja pahan sedän sen mukana. Lopuksi vielä pitkä puhe siitä kuinka ilkeät öljyparonit estävät sähköauton tulemisen, saastuttavat luontoa ja vahaavan kippuraviiksiään sitoessaan pikku Lulua rautatiekiskoille.
Okei, alunperin 11 minuuttiseksi tehty puhe on lopullisessa elokuvassa siinä kolmisen minuuttia, mutta se tuntuu kolmelta viikolta. Onneksi sentään maailma pelastui.

Aiheensa vuoksi on ymmärrettävää, ettei tässä elokuvassa ole yhtä paljon toimintakohtauksia kuin Seagalin aiemmissa tuotoksissa, vaikka toki silloin aikoinaan juuri toiminnan vähäisyys oli jonkinlainen miinus. Silloin kun sitä on niin se on jopa sadistisen raakaa, mikä ei ole oikein tasapainossa elokuvassa olevan eräänlaisen hyvän tahdon-sanoman kanssa, sillä nyt tulee liikaa vaikutelma siitä, että jompikumpi on jälkikäteen pakotetusti lisättyä. Joko tarkoituksena on ollut tehdä puhtaasti asiallista kantaa-ottavaa draamaa johon on tungettu mukaan toimintaa, tai sitten kyseessä on perus-Seagalia johon on sitten uitettu joukkoon sitä eettisyyttä. Oikeastaan uskon Seagalista itsestään huolimatta ja tavallaan juuri myös hänen itsensä vuoksi, että ajatus on ollut tehdä eräänlainen opetuselokuva yleisölle joka ei sellaisia yleensä katsoisi ja mukana olevalla toiminnalla saadaan sitten se toimintafani kenties näkemään normaalia näkökenttäänsä pidemmälle. Mutta kaikki elokuvan ihmiskarhuhenki-puhe ja symboliikka ovat niin älyttömän lapsellista, että hyväkin ajatus menee pahasti hukkaan. Eikä asiaa todellakaan auta se, että niitä huuhaajuttuja on aivan älyttömän paljon ja sitten se huipentuu siihen lopun ylipitkään puheeseen joka saa jopa sen kuuluisan "intiaani" menee puhumaan Marlon Brandon sijaan-jutun vaikuttamaan maailman syvällisimmältä ja tärkeimmältä jutulta.
Seagal ei vain yksinkertaisesti ole osannut rytmittää elokuvaansa oikein, vaan on venyttänyt hyvää tarkoittavia osuuksia aivan liian pitkiksi jotta ne jaksaivat enää lopulta kiinnostaa, saati että ne saisivat ajattelemaan maailman pahuutta, etc. Niin ja toki ne puheet olisi voinut kirjoittaa hieman paremmin.
Kuitenkin virheistään huolimatta, ei Seagal ole täysin surkea elokuvaohjaajana. Hän on pikemmin tyyliltään aika persoonaton, mutta Sam Firstenberg-tasolla mitattuna hän sijoittuisi yllättävän korkealle.

Hölmö on Seagalin tapa osoittaa hahmonsa olleen aluksi ns. väärässä ja maailmaa ymmärtämätön, antamalla hänen sytyttää sikari jonka hän sammuttaa samantien ja sitten myöhemmin mies ottaa huikan taskumatista, ja näin meillä on ihminen jolle täytyy osoittaa hyveen reittin. Tiivistäminen ja yksinkertaisuus voivat olla hyve, mutta tällä tavoin on vaikea uskoa hahmon muuttuvan oikeasti mihinkään suuntaan.
Ei Seagal kyllä esiintyjänä aivan toivoton ole edes näinkään dialogipitoisessa elokuvassa, mutta ei häntä silti uskalla oikein mennä näyttelijäksi haukkumaankaan.

John C. McGinley oli mainio pahis ja Michael Caine oli vallan mainio esittäessään täydellistä ureapäätä. Basil Poledouriksen musiikki ylsi ajoittain mahtaviin tunnelmiin, mutta lopulta elokuvan parhaimmiksi puoliksi jäävät nätit lumimaisemat ja pelkkä kunnioitettava ajatus siitä, että Seagal uskalsi tehdä tälläisen elokuvan, vaikka valitettavasti kauniista puheistaan huolimatta on olettavaa egon puhuneen ekologisuutta enemmän.
Niin ja olihan se pahista esittävän R. Lee Ermeyn monologi Forrestin tehokkuudesta hyvin huvittava: "Hän juo bensaa, jotta voi kusta nuotioosi."

Näyttelijäbongareille elokuva tuottaa tietenkin hupia jo siksikin, että Billy Bob Thornton esittää yhtä rivipahista ja Die Hard kakkosen Robert Patrickin tavoin, kun hänet kerran huomaa niin hänet aina huomaa.

Tähdet: **
Vaarallisella Alueella

torstai 21. heinäkuuta 2011

Katujen Laki (Out For Justice, 1991)

Sensuuri se on veikeä asia. Sen ansiosta MTV3 päätti aikoinaan leikata pois minuuttitolkulla ns. haitallista materiaalia Robocopista, vain jotta meille ei tulisi paha mieli, joka meille tietenkin tuli elokuvan raiskaamisen johdosta. Sensuurin ansiosta samainen MTV3 kokosi juuri ennen Return Of The Living Deadin esitystä aivoriihensä ja päätti elokuvan sisältävän sen verran haitallista materiaalia, ettei sitä tule meille näyttää. Mutta hetkinen, eikös samainen kanava joskus myöhemmin esittänyt molemmat elokuvan leikkaamattomina? No, ajat ja tavat muuttuvat, aivan kuten MTV3:n logiikassa jossa lapsille arvelluttavaa South Parkia tuli esittää iltamyöhään, mutta sen uusinnat sai esittää päivällä, koska uusiminen jotenkin heikensi ohjelman arvelluttavuusenergiaa.
MTV3 on arvatenkin myös syypää siihen, että dvd-julkaisijat säästävät rahaa hyväksymällä automaattisesti K18-leiman ja kiitos sen, myös Kellarin Kunkku tuntuu hyvinkin paheelliselta. Huvittavaa on, että osassa dvd-julkaisuista (mm. Conan Barbaari tv-sarja) on takakanteen pistetty oikein erillinen huomautus siitä kuinka juuri sen julkaisun K18-merkintä johtuu siitä ettei sitä ole tarkastettu. Että kenties se ei olekaan nin paha, etteikö sitä voisi esittää myös nuoremmille. Tämähän se kovasti auttaakin kauppiasta joka julkaisua myy, sillä hitostako hän tietää mikä se oikea ikäraja sitten olisi ja näin ollen hän joutuu edelleenkin luottamaan siihen, että komediasarja Taksi todellakin on K18.
Emmekä unohda myöskään muinaista Bloodsportin vhs-julkaisua, jossa elokuvan pituus oli yllättäen lyhentynyt suurinpiirtein 20 minuuttia. Jukra!

Tuo edeltävä kappale tuli mieleeni tästä nyt vuorossa olevasta elokuvasta, joka oli lajityyppinsä perinteiden mukaisesti sensuurin hampaissa ja menetti leikkauksissa tehoaan. En kuitenkaan muista alunperin pahastikaan suuttuneeni siitä, että Katujen Laista oli leikattu väkivaltaa pois, sillä vaikka se toki ärsyttää että elokuvantekijöiden näkemys ei ole yhtä tärkeä kuin jonkun kynäniskan, niin hällä väliä sillä jos en nyt nähnyt lihakirveen leikkaavan lihaa, kun sen kuitenkin näki mielessään. Se mikä minua suututti Katujen Lain saksimisessa oli se, että se oli tehny niin pirun näkyvästi. Jokainen leikkaus aiheutti sellaisen nytkähdyksen kuvassa, että levyaikana ehtisi aluksi olettamaan dvd:n olevan naarmuinen. Joten ei pelkästään se, että joku katsoo olevansa parempi arvioimaan mitä sinun tulee nähdä, mutta että vielä sama ihminen tekee työnsä niin huonosti ettet pysty nauttimaan edes siitä mitä hän sallii sinun nähdä. Se ei ole kivaa.
Sitten myöhemmin kun elokuva ulostautui dvd:lle, tuli se nähtyä ilman Saksikäsi Ääliön vaikutusta ja vaikka olen edelleenkin sitä mieltä että sama se jos se lihakirveen osuma ei näy, niin olin ällikällä lyöty kuinka paljon elokuvaa olikaan lopulta leikattu ja kuinka hemmetin väkivaltainen se sitten olikaan. Joten sinänsä olen samaa mieltä sensuurin kanssa siitä, ettei Katujen Laki sovi kaiken ikäisille, mutta kannatan ennemmin K18-merkintää kuin elokuvan slasheröintiä.

Kamapäinen ja rikollinen Richie (William Forsythe) on kerännyt kunnon rahasaaliin jolla elää loppuelämä kroisoksena. Sitä ennen on kuitenkin palkattava muutama kaveri mukaan ja käytävä ampumassa vanha ystävä ja tietenkin poliisi Bobby (Joe Spataro) keskelle katua kymmenien ihmisten silmien alla, mukaanlukien Bobbyn vaimo ja lapsi. Seuraavaksi Richie lähtee kaupunkikiertueelle tappamaan kaikki jotka käyvät hänen hermoilleen. Siispä Bobbyn kollega ja myös Richien lapsuudenystävä, Gino (Steven Seagal) päättää lähteä metsästämään Richieta.
Tietenkin Gino on sen lajin kyttiä jotka suututtavat esimiehiään, joten on aivan ymmärrettävää että kun mies uhoaa saavansa Richien kiinni omalla tavallaan, kunhan vain saa auton ja haulikon, niin tottakai Jerry Orbach nyökkää hyväksyvästi. Ai niin, italokyttänä Gino tuntee tietenkin myös mafiaporukkaa, vaikka hitonko väliä sillä on kun tämän elokuvan idea on pelkästään siinä, että hyvin jahtaa pahista ja lopussa hyvis tappaa pahiksen. Muutoinkin tämä on hyvin suoraviivainen elokuva ja sitä katsoessa tuntuu kuin pelaisi jotain Streets Of Ragea. Pelattava hahmo on Gino ja sitten kuljetaan vasemmalta oikealle hakkaamassa pahiksia ja välillä pysähdytään yhteen paikkaan eräänlaista välipomoa varten ja sitten taas jatketaan eteenpäin.
Siispä Gino menee sinne ja Gino menee tänne ja Gino hakkaa pahiksia. Välissä Gino pelastaa autosta heitetyn koiranpennun (ja myöhemmin hakkaa tekijän) ja Richien motiiveiksi paljastetaan se, että Bobby oli bylsinyt Richien tyttöystävää. No okei, se selittää Bobbyn tapon, mutta miksi varoissaan oleva Richie sitten jäi kaupunkiin? Väliäkö tuolla.
Seagal nauraa... Ihan oikeasti.
On jotenkin huvittavaa se, että vaikka idea onkin siinä että Gino etsii yksinään Richietä, niin tokihan siellä näytetään muidenkin poliisien etsivän häntä ja samalla näytetään myös mafian tekevän samoin sillä he eivät halua sekopäätappajaa yhdistettävän heihin, mutta kukaan ei löydä Richieta vaikka herra on yhtä hyvin piilossa kuin King Kong Empire State Buildingissa.
Ajassa 56:21 mikrofonin varjo seinällä.
Lopulta Richie pitää bileet ja Gino saapuu ampumaan haulikolla ja hakkaamaan pahiksia. Gino nykäisee yhtä pahista niin kovaa, että koko tiiliseinä heilahtaa.
Viimein Richie ja Gino kohtaavat. Richie sanoo pitävänsä kivusta, joten Gino mätkii hänet lehtipihviksi ja lopettaa miehen korkkiruuvaavalla hänen päänsä.

Seagalin uran elokuvat saivat aikaiseksi samankaltaisen vitsin, kuin esimerkiksi se, että kaikki Stallone-hahmot ovat aina tilanteesta riippumatta Ramboja, tai jokainen De Niro-sketsi sisältää Taksikuski-monologin. Seagalin kohdalla ne olivat aina joko italokyttiä, tai Kaappaus Merellä-elokuvan ansiosta (ja sen jälkeen) ex-supersotilaita.
No, Katujen Laissa Seagal on se italokyttä ja vaikka mies kuulostaa ajoittain streettalkissaan hupsulta, niin ihan hyvin hän osansa suorittaa ja vaikka tämänkin elokuvan olisi toki voinut tehdä toisellakin näyttelijällä, niin kyllä Seagal tuntuu olleen aivan oikea valinta.
Kuten myös William Forsythe joka istuu hyvin sekopäisen Richien rooliin.
Joskin on todettava, että Katujen Lain hahmot ovat olleet jo sen tekoaikana hyvin kuluneita, ettei niiltä ja niiden esittäjiltä paljoa odotakaan. Kunhan sekopään esittäjä vetää reippaasti yli ja tylyä kyttää esitetään ilmeettömästi, se riittää. Joten näyttelijät ovat ihan sopivia ja osa heistä (mm. Gina Gershon) ovat selkeästi liiankin hyviä rooleihinsa.

Toiminta on ehkä joidenkin mielestä tarpeettomankin väkivaltaista, mutta kyllä se ihan hyvin tälläisessä elokuvassa toimii, sillä se väkivalta on kuitenkin (halusi tai ei) lähestulkoon sen ainoa voimavara. Joten samoin kuin jonkun The Day After Tomorrown kohdalla keskittyy katselemaan sen visuaalisia efektejä, niin Seagalin iskut ovat tälläisen elokuvan erikoistehosteet.
Ja soihan elokuvassa Beastie Boys, joten se on jotakin.

Ei Katujen Laki mikään mestariteos ole, mutta toimintaelokuvaksi se on varsin sujuva ja Seagal-leffaksi se on miehen parhaimmistoa.

Tähdet: ***
Katujen Laki

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Against The Dark (2009)

Jonkinlainen virus myllertää ja muuttaa ihmisiä 28 Päivää-tyylisesti eräänlaisiksi raivohulluiksi. Jostain syystä kaikki viruksen saastuttamat saavat hevosen turvan, joka ilmeisesti on viite jonkinlaisesta vampyrismin kaltaisesta oireesta. No, tämä raivohulluvampyyrit, tai mitä lienevätkään, kulkevat murisemassa nykivän leikkauksen ja taskulampulla väläyttelyn turvin yössä, saalistamassa terveitä ihmisiä ruuakseen. En minä kyllä tajua miksi nämä virushyypiöt viitsivät ylipäätään odottaa yöhön saakka, kun eipä tässä anneta mitään selitystä siitä, että auringovalo olisi haitallista heille, tai muutakaan sellaista. Väliäkö tuolla.
Yhtä elokuvan hahmoista esittää Dark Floorsin apatiakakara Skye Bennett ja hän on tässä elokuvassa aivan yhtä masentavaa katseltavaa. Ja arvatkaa vain onko tuo Bennettin esittämä hahmo yksi pienryhmästä joka kulkevat autiossa sairaalassa etsimässä ulospääsyä samalla kun siellä on monstereita. Nin ja tottakai valot välkkyvät suurinpiirtein joka huoneessa ja käytävällä. VOI EI! TÄMÄ ON DARK FLOORS 2! NOUUU!
Samaan aikaan kun se kakara on muutaman pässinpään kanssa hortoilemassa siellä sairaalassa, kulkee supermiekkamies Tao (Steven Seagal) oman supertapporyhmänsä kanssa kaupungissa etsimässä mahdollisia eloonjääneitä ja samalla leikkelee mutanttivirusvampyyrihevosnaamoja palasiksi.
Anteeksi,,, Tao?
"Missä salo sinertää ja nurmi on kauniin vihreää, ja kaikki on niin rauhaisaa.
Hiljaa puro solisee ja kauniit kukat kuiskailee, ja elämä on leppoisaa.
Siellä Steven Tao, pieni Steven Tao, pieni pandakarhu on."
Tuo tunnuskappale on muuten todella kaunis.
Väliin tarjotaan modernin vampyyrielokuvan yleisin klisee, eli se puhe jossa kerrotaan millaisia vampyyrit oikeasti ovat. Ne eivät ole Frank Langella viettelemässä naisia, tai pelkää sipulipeiliristejä sun muuta. Eli juuri sitä samaa mielikuvituksetonta kuonaa jota myydään muka ovelan mielikuvituksellisena.
Niin ja samaan aikaan armeija on päättänyt toteuttaa Return Of The Living Dead-lopun pommittamalla viruksen saastuttaman kaupungin atomipölyksi ja jotenkin elokuvan tekijät olivat saaneet huijattua Keith Davidin armeijabossirooliin.
Otetaan tähän väliin lisää asiaanliittymätöntä suomenkielistä poplyriikkaa:
"Mun kissani oli vainaa, se meni päin etulokasuojaa.
Mutta tiesin paikasta, joka herättää kuolleista.
Otin lapion ja saappaatkin, reppu selässä mä yöhön kävelin."
Tahdon tuolla vain korostaa sitä, että jos joku oikeasti jaksaa keskittyä tähän elokuvaan, niin on minua vahvempi ihminen. Kyseessä on aivan julmetun tylsä elokuva ja varoituksena sanana kaikille jotka haluavat katsoa elokuvan juuri Steven Seagalin vuoksi, niin vaikka herra on mukana elokuvan loppuun saakka niin minuuttimääräinen ruudullaoloaika jää aika vähäiseksi. Mies on kunnolla mukana vasta viimeisen puolen tunnin aikana. Tässä onkin ihan taatusti tehty aluksi ihan toista elokuvaa (mitä ilmeisemmin Dark Floors kakkosta) ja sitten joku on saanut aivoituksen, että hei kuvataan vähän Seagaliakin, niin voidaan myydä leffaa hänen nimellään.
Seagalista puheenollen, nyt Tao joukkoineen saapuu sinne sairaalalle ja leikkelee mutanttihyypiöitä ja toisaalla saamme nähdä jonkun pitkätukan joka vangitsee terveitä ihmisiä ja syöttää näitä tyttärelleen.
Jostain syystä se apatiakakara päättää ottaa torkut. Häh? Siellä sairaalassa riehuu vampyyrimutantteja, Tao kavereineen heiluttelee miekkoja ja tyttö päättää vetää nokoset. Kaiken lisäksi hän yllättyy kun herätessään näkee edessään virusvampyyrizombien. Voi luoja!
Seuraavaksi Tao menee ja ampuu pitkätukan.
Armeija lähettää pommikoneet liikkeelle, mutta apatiatyttö, Tao ja pari muuta jäljelläolevaa ehtii sopivasti ulos sairaalasta, sillä kuten me kaikki tiedämme niin koko kaupungin pommitus rajoittuu aina vain ja ainoastaan sairaaloihin, joten niiden pihallakin ollaan turvassa räjähdyksiltä.
Loppu.

Modernia Seagal-elokuvaa tulee katsottua vain hänen vanhan maineensa ansiosta. Enää hänen elokuviltaan ei uskalla odottaa mitään oikeasti hyvää, kunhan vain toivoo ettei se nyt ihan täyttä kuraa olisi. Valitettavan usein toiveet kaikuvat kuuroille korville.
En missään nimessä odottanut Againt The Darkinkaan olevan hyvä elokuva, mutta myönnän että minua hieman kutkutti ajatus Seagalista vampyyrielokuvassa. Mies kun ei juuri ole yliluonnollisilla aineksilla varustettuja elokuvia tehnyt ja itse asiassa tähän hätään en saakaan mieleeni muita tämän käsittelyssä olevan elokuvan lisäksi. Yliluonnollista on korkeintaan se, että miten hän jaksaa suurinpiirtein vuoden jokaisena viikkona tekemään uuden keskieurooppatoimintaelokuvan.

Mutta piti Against The Darkin yliluonnollisuutta henkivää ideaa kuinka veikeänä tahansa, niin ihan oikeasti, tähän ei kannata tuhlata niinkään paljon rahaa kuin minä tein (4,95 €) sillä se menee suoraan viemäriin.
Toteutukseltaan elokuva on yhtä kömpelö ja ruma kuin Seagalin elokuvat 2000-luvulla ovat lähes poikkeuksetta olleet.
Näyttelijät ovat huonoja, mutta toisaalta en oikein usko kenenkään mukana olleen oikeasti edes yrittäneen muuta kuin karata Albertin häistä kolmasti.
Suurin pettymys on kuitenkin se, että Seagalin elokuvaksi tässä on liian vähän Seagalia ja hän on kuitenkin se millä tätäkin elokuvaa myydään.

Aiemmin olisin sanonut Flight Of Furyn olevan Seagalin huonoin elokuva, jo pelkästään sen vuoksi että siinä näyttelijä/tuottaja/käsikirjoittaja-Seagal ei ollut vaivautunut itse edes dubbaamaan omia pieleen menneitä repliikkejään. Niinpä siellä on kohtaus jossa Seagal puhuu, sitten joku toinen puhuu Seagalina, sitten Seagal ja taas joku toinen, ja kyseessä on yksi ja sama keskustelukohtaus. No, Against The Darkin rinnalla Flight Of Fury on nerokas elokuva ja tuo dubbausjuttu tekee siitä post modernia taidetta, kun taas Against The Dark on vain ja ainoastaan helvetin ruma ja tyhmä elokuva, joka aiheuttaa pelkkää suuttumusta.

Yhdellä vampyyrilla oli hampaana jokin poranterä.

Tähdet: ~
Against The Dark

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Exit Wounds (2001)

No, otetaan nyt pienimuotoinen Seagalputki edellisen elokuvan herättämän innostuksen vuoksi. Tässä osassa puhumme myös Seagalin hiuksista.

Orin Boyd (Steven Seagal) on tutunoloinen Likainen Harry-sarjan kyttä joka saa tuloksia aikaan, mutta aiheuttaa toistuvaa närää esimiehissään jotka eivät pidä Boydia hyvänä poliisien imagolle. Niinpä kun Boyd pelastaa varapresidentin saa hän kiitoksien sijaan haukut siitä, että oli saattanut varapresidentin noloon tilanteeseen heittämällä hänet jokeen, teko joka nyt sitten vain sattui pelastamaan hänen henkensä. Siispä Boyd siirretään kaupungin pahamaineisimpaan piiriin jonka kapteeni Annette Mulcahy (aivan järjettömän hot Jill Hennessy) ei tietenkään tule suvaitsemaan miehen sooloiluja, vaan avuksi otetaan vihanhallintakurssit joiden aikana Boyd ainoastaan onnistuu herättämään muissa kurssilaisissa kapinahenkeä. Kurssilla Boyd tapaa myös elokuvan toisen koomisen kevennyksen, eli puheohjelmaa vetävän Henry Waynen (Tom Arnold) ja ei, hän ei ole kovinkaan hauska.
Samaan aikaan toisaalla meille esitellään eräänlainen rikas hämärämies Latrell Walker (DMX), jolla on myös sydän ilmeisen kultaa koska hän kantaa huolta vankilassa olevasta velipojasta. Tapaamme myös elokuvan toisen koomisen kevennyksen, Latrellin ääliöapulaisen T.K.:n (Anthony Anderson) ja ei, ei hänkään ole hauska.
Boyd osuu paikalle tilanteeseen jossa Latrell on suorittamassa jotain hämärähommia ja Boydin ansiosta ne menevät pieleen ja samalla ilmenee että hämähomman toinen osapuoli on soluttautunut kyttä Montini (David Vadim) ja Boyd saa taas kuraa niskaansa. Samalla Boyd huomaa, että omassa piirissä on olemassa jonkinlainen poliisien hyväveli-systeemi jossa on jotain rikollisen outoa ja sitä pidetään tietenkin visusti piilossa kapteeni Mulcahylta. Poliisien oman klubin johtajana on vallan mukavan tuntuinen Lewis Strutt (Michael Jai White.) Piirin ulkopuolella puolestaan on Boydin uudeksi pariksi joutuva sinisilmä George (Isaiah Washington) ja hänestä tulee siis Boydin uskottu ja uskollinen apulainen.
Tässä välissä poliisien todistevarastosta on keikattu järjetön määrä hepoa ja Boyd epäilee salaperäistä Latrellia syypääksi.
Tottakai Montini on oikeasti korruptoitunut poliisi ja hänen hämäräbisneksensä Latrellin kanssa olivat hänen omiaan, eivät poliisitehtävää. Luonnollisesti Boyd on heti alusta asti epäillyt Montinia ja hän on valmis pyytämään apua kapteeni Mulcahylta likaisten kyttien kiinnisaamiseksi.
Katsojalle tehdään nyt se yllättävä paljastus, että mukavan oloinen Strutt onkin pahojen poliisien paha pomo, mutta hei, jos se oikeasti yllätti yhdenkään katsojan niin SE on yllättävää. Ja yllätyksistä puheenollen, seuraavaksi meille kerrotaan että Latrell onkin oikeasti kiltti internetmiljonääri jonka vähintäänkin yhtä kiltti veli lavastettiin huumekauppiaaksi juuri Montinin ja Struttin toimesta. Joten nyt Latrell esiintyy muka-huumekauppiaana ja haluaa ostaa pahoilta poliiseilta kamaa, jonka nämä hankkivat ryöstämällä sen todistevaraston. Latrell iloisine joukkoineen koostaa piilokameramateriaalia jonka avulla saisi pahat kytät kiinni.
Boyd tapaa Mulcahyn joka kuolee ja Boyd päätyy pyytämään apua entiseltä pomoltaan Danielsilta (Bruce McGill), mutta se on virhe sillä tottakai Daniels on myöskin paha kyttä. Sen sijaan toistuvasti Boydin kanssa riidellyt esimies Hinges (Bill Duke) on se oikeasti hyvä kyttä josta on apua.
Vuorossa on siis se lopputaistelu jossa ovat kaikki pahat kytät ja hyvät kytät ja hyvät internetmiljonäärit.
Pahat kuolevat, hyvät eivät.

Muistan muutaman mielenkiintoisen trivian liittyen Exit Woundsiin, joista osa saattaa hyvinkin olla perättömiä, mutta kun niitä miettii niin kyllä ne omassa huhumaisuudessaankin aika järkeviltä kuulostavat:

- Ensinnäkin sekä tämän, että hyvin samantyylisen Romeon On Kuoltava-elokuvan tuotti Joel Silver ja muistelen Silverin tehneen Exit Woundsin eräälaisena B-suunnitelmana, koska hän oli huolissaan siitä miten amerikkalainen yleisö ottaisi vastaan elokuvan jonka pääosassa on Kiinalainen ja romantiikan kohteena tummaihoinen neiti. Siksi syntyi Exit Wounds jossa on hyvinkin amerikkalainen valkoinen mies, jolla ei nyt ole varsinaista rakkauden kohdetta, mutta jotenkin sellaiseksi luokiteltavassa roolissa on valkoinen amerikkalainen nainen (no Kanada on ihan tarpeeksi lähellä.) Ei niin ettäkö tämä elokuva tuntuisi jotenkin rasistiselta, kaikkea muuta, mutta voin hyvin kuvitella nimenomaan jonkun tuottajan olleen huolissaan Romeon On Kuoltavan menestyksestä.

- Samainen Joel Silver oli kuulemma soittanut Steven Seagalille, jonka ura oli alkanut olla laskusuunnassa ja ehdottanut elokuvan tekoa jos hän A. laihduttaisi ja B. leikkaisi ponihäntänsä pois. Jos Seagal näin tekisi, lupaisi Silver tuottaa hänelle hittielokuvan ja näin tapahtui, sillä Seagal teki työtä käskettyä ja Exit Wounds oli hittielokuva. Se oliko laihduttamisella ja hiusmallilla mitään merkitystä Exit Woundsin menestykseen kuulostaa kyllä hiukan absurdilta, mutta kuitenkin.
Silver oli kuulemma myös päättänyt alunperin ottaa yhteyttä Seagaliin, koska tiesi saavansa tämän suht' halvalla juuri Seagalin laskevan urasuunnan vuoksi ja samalla saataisiin kuitenkin hyödynnettyä Seagalin jo luomaa toimintasankarimainetta.

- Vastaavasti Seagal on väitetysti sanonut katuvansa vain kahta elokuvaa urallaan, joista toinen on juuri Exit Wounds. Nähtävästi juuri kontrollin puute omaan elokuvaan kismitti Seagalia, joka aloitti elokuvauransa suoraan hittielokuvan pääosaroolissa ja on alusta asti vaatinut saada viimeisen sanan käsikirjoitukseen, näyttelijävalintoihin, yms. liittyen. Exit Woundissa hän oli "vain" näyttelijä ja sekös suututti.
Tämä on kontrollin puutteen aiheuttama kiukuttelu on helppo uskoa jo siksikin, että Seagal oli ehtinyt ennen Exit Woundsia olemaan tovin kaikkein suurin toimintatähti ja oli sen innoittamana ruvennut tuomaan vahvasti elokuviin näkemyksiään luonnonsuojelusta ja omasta filosofiastaan, jotka sitten puolestaan olivat osaltaan aiheuttaneet uran hiipumisen. Joten ymmärrettävää oli ettei Silver halunnut elokuvaansa hippimeininkiä, mitään lemmenhelmiä ja räikeitä paitoja, vaan Katujen Laki-Seagalin ja tämä onkin sen ajan Seagalin leffoista vähiten new age-Seagal. Eli jos Vaarallisella Alueella ei olisi aiheuttanut uran laskua, olisi Seagal varmasti ollut vielä määräysasemassa ja Exit Woundskin olisi saattanut olla Exit Oil Companies. Sitä ajatellen on tavallaan ymmärrettävää, että Seagal pitäisi enemmän keskieuroopassa tekemistään sontaelokuvista, koska hän on niissä edelleen suurin stara mitä voi kuvitella.

Koska Exit Wounds on varmaan ainoa Seagalin leffoista jossa hänellä on lyhyet hiukset, voisimmekin hiukan puhua niistä.
Yksi seikka joka tuntuu pysyvän Seagalin tunnusmerkkinä elokuvasta toiseen ovat hänen pitkät, mutta pirun tiukalle ponnarille laitetut hiuksensa. Sitä minä en ole koskaan ymmärtänyt. Miehellä on pitkät hiukset, mutta elokuvasta toiseen oli roolihamo sitten mikä tahansa, kova sotilas, kova poliisi, tai kova sotilaspoliisi niin aina ne hiukset on vedetty kireälle ponnarille ja hiusmalli muistuttaa enemmän lyhyttä sliipattua geelitukkaa, kuin tuulessa hulmuavia vapauden symboleja.
Jostain syystä Seagalin elokuvissa häntä kuvataan aika harvakseltaan sellaisesta kulmasta, että hiustenpituus näkyisi, joten hän näyttää aina lyhythiuksiselta.
Itsekin pitkähiuksisena ymmärrän, että esimerkiksi töissä joutuu ajoittain pitämään hiukset kiinni, mutta luulisi että Seagalin leffamäärällä siellä olisi yksi tai kaksi sellaista joissa hänen ei tarvitsisi näyttää niin pirun kireältä. Se tuntuu jotenkin turhalta ja tarpeettomalta kasvattaa pitkät hiukset, jos ei kertaakaan anna niiden olla sellaisena. Vähän niin kuin ottaisi anaalivaalennuksen, eikä koskaan näyttäisi sitä poliiseille. Siis oikeasti, anaalivaalennus! Se on taatusti yksi idioottimaisimpia muoti-ilmiöitä ikinä. Jopa ne Spice Girls-kengät jäävät sen rinnalla toiseksi.
Mutta niin,
ainoa Seagalin leffa jossa muistan hänellä olleen hiukset auki on Vaikeasti Tapettava ja siinäkin sillä (ja parrankasvulla) vain osoitetaan hänen olleen koomassa pitkän aikaa. Heti sen jälkeen mies leikkaa hiuksensa vetämällä ne ponnarille.
Let my people go!

Melkein uskallan sanoa Exit Woundsin olevan Seagalin paras elokuva ja jos ei nyt ihan sitä, niin vähintäänkin hänen parhaimpiaan. Erityistä plussaa elokuva saa siitä, että tässä vaiheessa usko Seagaliin alkoi horjumaan jo aika pahasti ja sitten mies osoitti olevansa edelleenkin varteenotettava toimintatähti. Se että onnistuisiko se enää, onkin jo eri asia. Toisaalta Van Damme onnistui JCVD:llä osoittamaan vielä näinkin myöhään olevansa ihan oikea näyttelijä, joten kaipa se Seagaliltakin onnistuisi.

Hyvä on, juoni on ihan perusshaibaa, mutta sellaisenaan tarpeeksi yksinkertainen toimiakseen pelkän toimintaelokuvan pohjana, eikä se silti ole liian simppeli ollakseen pelkkää ääliömäisyyttä. Eli se on juuri sopiva Seagalin ja DMX:n tasoisille näyttelijöille joiden ammattinimikkeen voi halutessaan asettaa lainausmerkkien väliin.
DMX:stä puheenollen. En ole koskaan oikein ymmärtänyt räppäreiden elokuvanäyttelemistä, joka on joko koviksena oloa, tai dämn mä oon stouned-komiikkaa. Jos kyse on jostain imagojutusta, että pitää olla vaikkapa katu-uskottava, niin sori vaan mutta silloin juuri se uskottavuus on kovin kaukana.
DMX:n murjotusjäykkyyttä masentavampaa on tosin katsella Anthony Andersonin koomista sivuhahmoa, joka ei ole laisinkaan hauska kuten Anderson ei koskaan ole tainnut ollakaan. Tuntuu melkein surulliselta sanoa Tom Arnoldin koomisen sivuhahmon olleen hauskempi kuin Anderson ja sekin on kuin joutuisi valitsemaan potkun nivusiin ja potkun kasvoihin väliltä.
Seagal itse kuitenkin on aivan loistava valinta rooliinsa vihanhallintaa tarvitsevana kyttänä ja mies näyttää olevan väärässä paikassa ainoastaan niissä parissa vaijeritempussa, mutta hänen puolustuksekseen on todettava ettei edes 90-luvun alun Seagal olisi näyttänyt luontevalta vaijeritempuissa. Niin ja Seagal on aika komea lyhyissä hiuksissaan.

Exit Wounds on tehokkaan tylyä toimintaa, jossa muutama väkinäinen vitsi ja hassu liike ei poista sitä ajatusta, ettei tälläistä epäkorrektia väkivaltaviihdettä enää juuri tehdä. Vaikka elokuvista on saattanut toki tulla raaempia kuin Exit Wounds, niin ne pyrkivät olemaan joko poliittisesti kantaa-ottavia, tai itseironisia ja siten oikeuttavat väkivaltaansa. Exit Wounds on rehellisesti hyvä vastaan paha-elokuvaa joka ei koeta olla liian tenditietoinen ja se tekee siitä toimivan, vaikka sellaista ei ehkä haluaisikaan kannattaa.

Ja Bill Withersin Ain't No Sunshine kuulostaa hyvältä jopa DMX-versiona.

Tähdet: ****
Exit Wounds