Vaarallisella Alueella (On Deadly Ground, 1994)

Tämä elokuva sai aikoinaan jonkinlaisen Seagalin uran tuhoajan maineen, eikä se ole täysin tuulesta temmattu. Toki tämän perään ilmestyi heti seuraavana vuonna menestyksekäs Kaappaus Raiteilla ja mies vääntää edelleenkin elokuvia suunnilleen kaksi per viikko, mutta aina Vaaralliseen Alueeseen saakka Seagal oli ns. varma hitti, joka nyt ei tietenkään tarkoittanut että elokuvat olisivat olleet automaattisesti hyviä. Seagalia pidettiin kuitenkin turvallisena tähtenä ja hän nousi uransa huipulle Kaappaus Merellä-elokuvalla ja uskalsi mennä antamaan ehdoksi jatko-osalle sen, että hän suostuisi tekemään sen jos saisi ohjata oman toimintaelokuvansa ennen sitä. Mikäpä siinä, kunhan se on toimintaelokuva. Mitä tuottajat (saati sitten katsojat) eivät varmastikaan olleet odottaneet oli poliittisesti kantaa-ottava elokuva, jonka loppuun oli laitettu syyllistävä monologi jossa heilutettiin sormea kaikkien roskaajien silmien edessä. Ei hyvä. Ja muistan kuinka helvetin vihaisia ihmiset (minä mukaanlukien) olivat nähdessään tämän elokuvan. Varmaan me haluttiin katsoa Seagalia puhumassa ekologisista arvoista. Siispä elokuvalle naureskeltiin, tai sille oltiin vihaisia ja näin ollen myös Seagalille naureskeltiin ja oltiin vihaisia. No, onneksi seuraavaksi tuli turvallisemman oloinen Kaappaus Raiteilla ja kaikki vaikutti olevan kunnossa. Paitsi että poislukien sivuosaa Ratkaisun Hetkissä, oli Seagalin ura kääntynyt jyrkkään alamäkeen ja asiaa eivät auttaneet Seagalin jääräpäinen halu jatkaa kantaaottavilla elokuvillaan Tappava Salaisuus ja Patriootti, vaan keskieurooppa kutsui. Eikä sitä eurotrippiä edes Exit Wounds pysäyttänyt.

Jotain Seagalin muinaisesta tähtistatuksesta kertoi se, että vielä Ratkaisun Hetket VHS:n kannessa oli sekä Kurt Russellin että Seagalin kasvot ja Seagalin nimi oli isommalla, vaikka itse elokuvassa mies on selkeässä sivuosaroolissa. DVD-julkaisuista Seagalin kasvot on pyyhitty pois ja nimikin alentui pieneksi präntiksi takakanteen.

Vaarallisella Alueella ei siis tehnyt minuun alunperin mitään positiivista vaikutusta, sillä muiden tavoin minua suututti se kuinka saarnaavasti Seagal toi esille omat poliittisen kantansa ja ylipäätään se, että Seagal-leffa koetti olla merkityksellinen oli ihan kakkaa. Sittemmin olen ruvennut arvostamaan elokuvaa hieman enemmän ja jopa kunnioitan Seagalin pyrkimyksiä. Se ei kuitenkaan tarkoita ettäkö pitäisin elokuvaa varsinaisesti hyvänä, mutta nyt en suutu sen sanomasta, vaan pikemmin tavasta millä se tuodaan esiin. Niin ja muutoinkin elokuva on kieltämättä aika heikko, vaikka esikoisohjaajana Seagal osoittaa vähintäänkin pystyvänsä tekemään elokuvia jotka ovat tasavertaisia niin monen muun ns. ammatikseen elokuvia ohjaavien kanssa.

Alussa kotka katselee kaukaisuuteen, näemme nättejä kuvia lumipeitteisistä vuorenhuipuista, jääkarhu löntystää. Alaska ja öljynporaustorni on tulessa. Onneksi paikalle saapuu sikkeä sauhutteleva Forrest Gump, ei kun siis Forrest Taft (Steven Seagal), joka on niin badass mikä-lie-turvallisuuskonsulttipelastaja, että kaikki paikalla olevat palomiehetkin kuiskailevat että se on Forrest ja se pelastaa meidät kaikki. Forrest räjäyttää tornin tukahduttaakseen tulipalon, mutta onneksi se ei tee mitään muuta ja torni suihkuttaa öljyä iloisesti kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hei, onko se tosiaan niin, että jos öljynporaustorni palaa, niin palokunta oikeasti suihkuttaa vettä sen sammuttamiseksi? Ei kun ihan oikeasti, se vain kuulostaa jotankin oudolta. No kuitenkin, taskumatista naukkailun ohella Forrest alkaa epäilemään, että tornin omistaja Michael Jennings (Michael Caine) oli itse järjestänyt tulipalon ihan vain koska halusi. Ymmärrettävästi Jennings ei myönnä olevansa pahis. Forrest tajuaa heti perään, että hän on syntien tielle langennut ja se sikarin poltto ja mahdollisen alkoholin nauttiminen olivat osoituksena siitä, mutta onneksi mies näkee kuinka Mike Starr kiusaa baarissa jotain intiaania ja kohta Forrest hakkaa kaikki paikalla olevat. Perinteiden mukaisesti kaikki hyökkäävät yksitellen, sillä mitä siitäkin nyt tulisi jos he iskisivät joukolla. Ai niin ja Mike Starr tappelukavereineen ovat tietenkin öljynporaajija, jotta emme varmasti unohtaisi missä se paha luuraa. Pelastettu intiaani ennustaa Forrestin lähtevän matkalle josta koituu kaikille hyvää, joten siinä vähän lisää mystiikkaa.
Jennings on rakentamassa maailman suurinta öljynjalostamoa keskelle Alaskan viatonta luontoa intiaanimaille ja aikaa hänellä on vain 13 päivää, koska muutoin porausoikeudet menevät eskimoille. Damn you eskimot! Joten väliäkö sillä jos laitteet ovat viallisia ja voivat räjäyttää koko maan, kunhan projekti vain saadaan ajoissa valmiiksi. Forrest saa selville Jenningsin suunnitelmat ja siispä perään lähetetään MacGruder (John C. McGinley) pahisapulaisineen, mutta aluksi käydään lahtaamassa Jenningsin pitkäaikainen, mutta ikävän utelias työntekijä Hugh (Richard Hamilton.) Se oli virhe, sillä Hugh sattui olemaan Forrestin kaveri ja kunhan ensin Forrest ollaan houkuteltu räjähtämään ja eskimot pelastavat hänet, niin voidaan puhua Forrestissa olevasta hmiskarhun hengestä ja kotka ääntelee. Istutaan nuotion ääressä kuulemassa tarinaa viisipäiväisestä ihmisestä joka oli korppi karhunhengellä eikä kunnioittanut maata, tai jotain sellaista. Koirien laulua, suuri henki, haluatko tuntea suuren hengen, kotkansulka siirtää Forrestin intiaanijuhliin jossa kaksi ihmistä puhaltaa vuorotellen toisensa kasvoille, kotka lentää, koski kuohuaa ja karhu kaatuu. Joku alaston beibi viettelee turkispukuista Forrestia samalla kun vauvaksi pukeunut vanhus ravistaa helistintä. Häh? Onko tämä Muutostiloja-elokuvan peyotetrippi? Sitten Forrest hyppää vedestä kuin kala.
Seuraavaksi Forrest tappaa niin maan perkeleesti Jenningsin apulaisia (mm. Billy Bob Thornton) ja välissä ekoaktivisti Masu (Joan Chen) herättää Forrestin lihallisia himoja jotka jäävät lihattomiksi. Forrest menee ja räjäyttää Jenningsin uuden superöljynjalostamon ja pahan sedän sen mukana. Lopuksi vielä pitkä puhe siitä kuinka ilkeät öljyparonit estävät sähköauton tulemisen, saastuttavat luontoa ja vahaavan kippuraviiksiään sitoessaan pikku Lulua rautatiekiskoille.
Okei, alunperin 11 minuuttiseksi tehty puhe on lopullisessa elokuvassa siinä kolmisen minuuttia, mutta se tuntuu kolmelta viikolta. Onneksi sentään maailma pelastui.

Aiheensa vuoksi on ymmärrettävää, ettei tässä elokuvassa ole yhtä paljon toimintakohtauksia kuin Seagalin aiemmissa tuotoksissa, vaikka toki silloin aikoinaan juuri toiminnan vähäisyys oli jonkinlainen miinus. Silloin kun sitä on niin se on jopa sadistisen raakaa, mikä ei ole oikein tasapainossa elokuvassa olevan eräänlaisen hyvän tahdon-sanoman kanssa, sillä nyt tulee liikaa vaikutelma siitä, että jompikumpi on jälkikäteen pakotetusti lisättyä. Joko tarkoituksena on ollut tehdä puhtaasti asiallista kantaa-ottavaa draamaa johon on tungettu mukaan toimintaa, tai sitten kyseessä on perus-Seagalia johon on sitten uitettu joukkoon sitä eettisyyttä. Oikeastaan uskon Seagalista itsestään huolimatta ja tavallaan juuri myös hänen itsensä vuoksi, että ajatus on ollut tehdä eräänlainen opetuselokuva yleisölle joka ei sellaisia yleensä katsoisi ja mukana olevalla toiminnalla saadaan sitten se toimintafani kenties näkemään normaalia näkökenttäänsä pidemmälle. Mutta kaikki elokuvan ihmiskarhuhenki-puhe ja symboliikka ovat niin älyttömän lapsellista, että hyväkin ajatus menee pahasti hukkaan. Eikä asiaa todellakaan auta se, että niitä huuhaajuttuja on aivan älyttömän paljon ja sitten se huipentuu siihen lopun ylipitkään puheeseen joka saa jopa sen kuuluisan "intiaani" menee puhumaan Marlon Brandon sijaan-jutun vaikuttamaan maailman syvällisimmältä ja tärkeimmältä jutulta.
Seagal ei vain yksinkertaisesti ole osannut rytmittää elokuvaansa oikein, vaan on venyttänyt hyvää tarkoittavia osuuksia aivan liian pitkiksi jotta ne jaksaivat enää lopulta kiinnostaa, saati että ne saisivat ajattelemaan maailman pahuutta, etc. Niin ja toki ne puheet olisi voinut kirjoittaa hieman paremmin.
Kuitenkin virheistään huolimatta, ei Seagal ole täysin surkea elokuvaohjaajana. Hän on pikemmin tyyliltään aika persoonaton, mutta Sam Firstenberg-tasolla mitattuna hän sijoittuisi yllättävän korkealle.

Hölmö on Seagalin tapa osoittaa hahmonsa olleen aluksi ns. väärässä ja maailmaa ymmärtämätön, antamalla hänen sytyttää sikari jonka hän sammuttaa samantien ja sitten myöhemmin mies ottaa huikan taskumatista, ja näin meillä on ihminen jolle täytyy osoittaa hyveen reittin. Tiivistäminen ja yksinkertaisuus voivat olla hyve, mutta tällä tavoin on vaikea uskoa hahmon muuttuvan oikeasti mihinkään suuntaan.
Ei Seagal kyllä esiintyjänä aivan toivoton ole edes näinkään dialogipitoisessa elokuvassa, mutta ei häntä silti uskalla oikein mennä näyttelijäksi haukkumaankaan.

John C. McGinley oli mainio pahis ja Michael Caine oli vallan mainio esittäessään täydellistä ureapäätä. Basil Poledouriksen musiikki ylsi ajoittain mahtaviin tunnelmiin, mutta lopulta elokuvan parhaimmiksi puoliksi jäävät nätit lumimaisemat ja pelkkä kunnioitettava ajatus siitä, että Seagal uskalsi tehdä tälläisen elokuvan, vaikka valitettavasti kauniista puheistaan huolimatta on olettavaa egon puhuneen ekologisuutta enemmän.
Niin ja olihan se pahista esittävän R. Lee Ermeyn monologi Forrestin tehokkuudesta hyvin huvittava: "Hän juo bensaa, jotta voi kusta nuotioosi."

Näyttelijäbongareille elokuva tuottaa tietenkin hupia jo siksikin, että Billy Bob Thornton esittää yhtä rivipahista ja Die Hard kakkosen Robert Patrickin tavoin, kun hänet kerran huomaa niin hänet aina huomaa.

Tähdet: **
Vaarallisella Alueella