Monsters (2010)

Kuusi vuotta sitten NASAn luotain toi mukanaan näytteitä avaruuden muista elämänmuodoista. Sääli vain että teknisen vian vuoksi luotain syöksyi Meksikoon ja näytteistä kasvoi lonkero-olentoja jotka rupesivat samantien pistämään paikkoja hyrskyn myrskyn ja repimään ihmisiä riekaleiksi. Siispä nyt pohjois- ja etelä-amerikan hallinnot ryhtyivät yhteiseen sotilaalliseen yhteistyöhön suojelemaan Meksikon kansalaisia ja eristämään avaruusolentoja omalle alueelleen.
Hetkinen?
Jo pelkkä elokuvan nimi viittaa siihen, etteivät nämä avaruusolennot ole hyväksi ja sitten ne vain tappavat ja tappavat ja tappavat, ja mitä armeija tekee? Koettaa eristää niitä? Ja get this, silti ne olennot liikuskelevat jossain Sao Paolossa kuin kotonaan. Öö, eikö Sao Paolo ole Brasiliassa eikä Meksikossa? No, mitä väliä. Jos ne kerran ovat niin julmetun vaarallisia, eikä tässä ole mikään Weyland-Utani mukana, niin mikseivät vain possauta niitä atomipyssyillä palasiksi. Toisaalta taksikuskikin sanoo, että joo hän on jo tottunut kaikenmaailman kummallisuuksiin, joten Cthulhut eivät ole enää mitään outoa. Nämä monsterit eivät kuitenkaan ole mitään leijonia jotka vain puolustavat itseään uhattuina ollessaan, vaan repivät raajoja irti heti tilaisuuden tullessa.
No, väliäkö tuolla.
Kuitenkin, idea on että pissismäinen valokuvaaja Andrew (Scoot McNairy) joutuu saattamaan (Meksikon) Sao Paolossa olevan työnantajansa murjotustyttären Samanthan (Whitney Able) takaisin jenkkilän puolelle, kun Andrew jäisi mielummin kuvaamaan monstereita. Sitten lähdetään matkaan ihan vain noin junalla, mutta koska elokuva olisi liian simppeli jos he vain junailisivat itsensä kotiin niin pysäyttäkäämme juna ja miettikäämme kaikenlaisia salakuljetusmahdollisuuksia sun muita joilla päästäisin rajan ylitse ja se on seikka mitä minä en tajua laisinkaan. Heti alussa korostetaan sitä kuinka molempien maiden valtiot tekevät kaikkensa turvatakseen kansalaisten liikkumisen ja elämän ylipäätään, ja sitten sieltä on jopa turvallisia junareittejä pois maasta jotka eivät kulje ns. saastuneen alueen läpi. Sitten näillä kahdella pässillä on suurinpiirtein vaikeuksia päästä edes ovesta ulos, vaikka mitä väliä sillä on, sillä nämä hahmot ovat niin helvetin tylsiä että oikein toivoo lonkero-olion tulevan ja syövän heidät.
Istuskellaan tylsistyneinä baarissa juttelemassa tylsästi ihmissuhteista ja ollaan tylsiä.
Sitten mariachimusiikkia soi ja ollaan tylsiä, mutta onneksi lähes tauotta huojuva käsivarakamera tekee elokuvasta aidon ja uskottavan dokumentaarin muuttuneesta maailmasta. Yeah right.
Okei, ensin Samantha osoittaa kaikin tavoin ettei ole järin halukas palaamaan kotiin ja siellä odottavaan ennaltamäärättyyn pumpulielämään ja nyt heti neiti on halukas pääsemään kotiin kaikin keinoin ja tietenkin jse keino on kulkea juuri saastuneen alueen läpi.
Ei tapahdu oikeastaan mitään.
Ei tapahdu oikeastaan mitään.
Ei tapahdu oikeastaan mitään.
NO NYT... Ei tapahdu oikeastaan mitään.
Sitten katsellaan jonkun temppelin päältä jenkkilää suojelevaa muuria, joka on kieltämättä aika vaikuttavan näköinen. Joskin aika hyödytön, kun aiemmin kerrottiin olentojen olevan parhaimmillaan 100 metrisiä ja tuo muuri on ehkä 20 metriä korkea jossa on hemmetin leveä oviaukko ilman sitä sulkevaa aitaa. No, yllätys on tietenkin se, että kukaan ei vartioi muuria koska olennot ovat jo jenkkilässä aiheuttamassa tuhoa.
Kulkiessaan raunioituneessa kaupungissa Andrew ja Samantha kohtaavat kodittoman naisen imitoimassa New York Ripperiä.
Lopussa kaksi mustekalaa hässii.

Monsterin trivia kertoo, että elokuva kuvattiin guerrillameiningillä jossa vain mentiin ja kuvattiin kahta pääosaesittäjää, jotka sitten saivat improvisoida repliikkinsä ja toimensa ennalta sovitun idean pohjalta. Siispä esimerkiksi tämän vuoksi statisteiksi ja muiksi sivuosaesittäjiksi päätyivät kulloinkin taustalle eksyneet paikalliset.
Mielestäni varsin ihailtava idea ja tämä "improvisaatiotyyli" toimi eduksi esimerkiksi Blair Witch Projectissa, jossa siinäkään esiintyjät eivät olleet mielestäni erityisen hyviä näyttelijöitä, mutta tilanteista kuitenkin saatiin sopivan realistisia, sekä elokuvallisia. Kun taas taas tämän elokuvan Scoot McNairy ja Whitney Able ovat aivan uskomattoman puuduttavia ja heidän tilannetajunsa on ilmeisesti aivokuolleen laiskiaisen tasoa. Tiedättehän kun maito pilaantuu ja kun sitä kaataa niin se valuu hitaasti klöntteinä? McNairy ja Able ovat sitäkin ikävämpiä ja maistuvatkin taatusti pahemmalta.

Tekotapa tuo mukanaan joitakin hienoja oivalluksia, olivat ne sitten tahattomia tai eivät. Kuten District 9:ssä, myös tässä elokuvassa käsitellään vähemmistöryhmiä, mutta toisin kuin tuossa esimerkissä niin tässä se kuulemma on enemmän sattumaa kuin tarkoituksellista.
Tapahtumapaikan ollessa Meksiko ja idean ollessa rajan ylitys, tuovat ne tietenkin vahvasti mieleen laittomat siirtolaiset ja kun elokuvassa ohimennen puhutaan aidasta jonka tarkoitus on pitää avaruusolennot poissa yhdysvalloista, korostuu asia entisestään. Oli se vahinko tai ei, niin se on elokuvan mielenkiintoisimpia seikkoja. Lisäksi kun tämä kuvaustyyli tuo mukanaan ideaa tukevia aitoja paikkoja, aitoja ränsistyneitä taloja ja rappeutuneita maalipintoja, niin se on muy bueno.

Käsivarakameralla haettu dokutyyli ei kuitenkaan lopulta auta elokuvaa, sillä vaikka paikat ovat kiinnostavia, niin ontot ja muoviset päähenkilöt tekevät elokuvan realistisuudesta yhtä uskottavaa kuin Big Brother omastaan.

Elokuvan budjettiin nähden lonkero-oliot olivat ihan hienoja, vaikka tietenkin ja luonnollisestikin budjetin vuoksi niitä näytetään hyvin harvoin ja silloinkin aika huonosti. Seikka kuitenkin toimii, joten sinänsä pidin siitä olentojen olemassaolosta, mutta niiden näyttämättömyydestä. Ongelma vain on, että silloin kun emme ole olentojen läheisyydessä, niin elokuva kuolee paikoilleen koska ihmisnäyttelijöistä ei ole viemään tarinaa eteenpäin, tai pitämään sitä elossa edes rautakeuhkossa.

Ohjaaja Gareth Edwards ei onnistu pitämään elokuvan improtyyliä kasassa, saati tekemään siitä kovinkaan kiinnostavaa. Elokuva tuntuu liian hajanaiselta, joukolta irtokohtauksia ja logiikka heittää häränpyllyä niin usein että kylmägeeliä kuluu litrakaupalla. Jos kerran olennot on saatu rajattua tietylle alueelle Meksikossa, niin miksi olemme niiden kanssa Brasiliassa? Jos armeija on pystynyt turvaamaan kulkureitit, niin miksi näin ei ole? Ja miksi nämä kaksi päähenkilöä lähtevät kulkemaan juuri saastuneen alueen läpi, kun he olisivat voineet lähteä vaikkapa pidemmän kaavan kautta kiertämään sitä kauempaa ihan samoilla autoilla ja veneillä?
Ja miksi ja miksi ja miksi?
Yhteenkään elokuvan herättämään kysymykseen ei tarvitse edes keksiä kovinkaan monimutkaista, tai kunnolla tyhjentävää vastausta, sillä se ei ole tarpeen. Nämä elokuvan herättämät kysymykset johtuvat vain siitä, että vaikuttaa kuin elokuvaa tehdessä ei olisi muistettu mitä edellisellä kerralla kuvattiin ja se on aiheuttanut jatkuvuusvirheitä ja samalla niitä kysymyksiä.

Monstersia on hyvin usein verrattu District 9-elokuvaan, mutta ovat nämä kuitenkin sen verran erilaisia etteivät vertailut ole juuri tarpeen.
Jonkinlainen ns. dokumentaarinen kuvaustapa, lievät yhteneväisyydet vähemmistökuvauksessa, avaruusolentojen pitäminen muka-rajatulla alueella ja juuri se, että molemmat ovat avaruusolentoelokuvia ovat ne asiat joiden vuoksi elokuvia voi tavallaan yhdistää toisiinsa. Mutta siinä missä Disctrict 9 tuntuu kauttaaltaan oikealta elokuvalta, on Monsters kuin kaveriporukassa tehty näyte jolla toivotaan pääsevän elokuvakouluun opiskelemaan, taikka ainakin Hassuimpiin Kotivideoihin.

Perusidea on toki kohdillaan, mutta huonot näyttelijät, huono dialogi ja huono yleiskunto tekevät elokuvasta aika puuduttavan kokemuksen.
Ja ihan oikeasti, elokuvan nimi on typerä.

Monsters on niitä elokuvia joista oli halunnut pitää, mutta valitettavasti ei pidä.

Tähdet: *
Monsters