Movie monday: Mikä fiilis

Panokseni Movie Monday-haasteeseen jossa aiheena Mikä fiilis
.
.
.
Movie Mondayssa kyseltiin tällä kertaa sellaisen elokuvan perään, jota kohtaan omaa tietynlaisia tunteita. Esimerkiksi annettiin mahdollisen ensisuudelman kokeminen, se jonka näki kuultuaan huonoja uutisia. Eli vähän niin kuin Alphavillen Forever Youngin kuuleminen juuri ennen kuin syvästi rakastamasi tyttö kertoo ihastuneensa parhaaseen ystävääsi. Ah, muistoja.

Päätin ottaa tähän elokuvan josta en aio ikinä kirjoittaa varsinaista arvostelua, koska en usko pystyväni tekemään sille oikeutta ja täydellisesti kertomaan tunteistani sitä kohtaan.
Eikö siis olekin loogista valita juuri se elokuva fiiliksien kuvaamiseen.
No, tämä saa kuitenkin luvan olla lähinnä arvostelua kyseisestä elokuvasta, joka on...

Ernest Goes To Jail

Hahaha! Ei nyt sentään.

2001: Avaruusseikkailu

En edes oikein tiedä mitä tunteita koin ja koen tuota kyseistä Stanley Kubrickin elokuvaa kohtaan, jota siis pidän kaikkien aikojen parhaimpana elokuvana.
Saatoin The Crown nähtyäni kutsua sitä tuolloin kaikkien aikojen parhaimmaksi elokuvaksi, mutta se oli vain paras elokuva juuri siihen hetkeen. Kuten oli se ja se ja se, mutta 2001 on SE elokuva joka aina muistuttaa olevansa kuitenkin juuri se ainoa kaikkien aikojen paras elokuva ja mikä parhainta, se on kaikkien aikojen vaikuttavin elokuva.
Eikä aina ollut näin.
Ensimmäisellä katselukerralla ajattelin sen olevan liian pitkä, liian hidas ja liian sekava ollakseen hyvä, mutta toisaalta tuolloin oletin kaikkien tieteiselokuvien olevan joko Alienin tai Tähtien Sodan kaltaisia teoksia. Kuitenkin silläkin kerralla ajattelin, etten vain ollut ymmärtänyt elokuvaa, että olin vain väärässä mielentilassa, että olin vain liian nuori, että sitä ja tätä. Siispä kun myöhemmin päätin rohkaistua katsomaan elokuvan uudemman kerran, ymmärsin kaiken.
Ihan oikeasti. Kaiken.

Tiedättehän kuinka Lynchin, Jodorowskyn ja vastaavien ohjaajien elokuvien kohdalla sanotaan niiden räjäyttävän tajunnan. Ennen toista kokemustani 2001:n parissa en oikeasti tiennyt mitä se tarkoitti. Olin toki käyttänyt tuota lausetta juuri jonkun El Topon kohdalla, mutta 2001 osoitti minulle että El Topokin oli vain äärimmäisen nautinnon kokeminen, kun taas 2001 oli enemmän, paljon enemmän.
Tunsin kuinka kehoni värisi, kuinka minua itketti ja nauratti hysteerisesti, mumisin sekavia ja vannon ja vakuutan tunteneeni kuinka irtauduin kehostani. Enkä ollut käyttänyt mitään tajuntaalaajentavia aineita. Se oli kuin jonkinlainen pato olisi murtunut päässäni ja yht'äkkiä kaikki oli auki. Vähän niin kuin kun Connor MacLeod sanoo tuntevansa kaikkien elollisten sydämenlyönnit, kuin Teräsmies sanoo kuulevansa kaikki maailman äänet samanaikaisesti, kuin Neo sanoo "no" ja pysäyttää luodit ilmaan, kuin David Bowie kävelemässä suutelemaan Ryuichi Sakamotoa, kuin Roy Batty kertomassa Tannhauserin portista, kuin,,, en minä tiedä.
En kokenut vain iloa tai surua, vaan jokaisen tunteen kovemmalla volyymilla kuin mihin Spinal Tap ikinä yltäisi ja kun minä kerron tätä teille, niin en usko teidän oikeasti ymmärtävän minkään mielikuvan avulla kokemaani. Minua rupeaa itkettämään jo nyt kun kirjoitan tätä ja se tuntuu hyvältä, olematta kuitenkaan sitä ja olemalla sitä. Se on tunteiden sekamelska, järjestäytynyt kaaos, kömpelö kielikuva, psykedeelinen matka halki värien ja se on avaruusvauva.

"My God, it's full of stars"