Sopivasti pakkaa tuleekin sekoittamaan sheikki Omar Khalifa (Spiros Focás) joka viekoittelee Joanin lähtemään mukaansa Afrikkaan kirjoittamaan hänestä ja ihmisystävällisistä teoistaan kirjan. Eikö muuten kuulostakin joltakin saippusarjan idealta, että sheikki tulee ja pelastaa jonkun Brooken, mutta Ridge lähtee perään todistamaan kuka se oikea rakkauden kohde on. Näinpä siis Joanin ja Jackin tiet eroavat, mutta pian jälkimmäinen saa tietoonsa ettei Omar ole se kaikkein mukavin mies, vaan silkkaa omaa etuaan tavoitteleva, muiden veneitä räjäyttelevä tyranni, joka tarvitsee Joania vain propagandatarkoituksessa. Omarin hallussa on tietty "jalokivi", jonka avulla hän voi johtaa maataan rautaisella kädellä ja niinpä Jackin tulee Joanin pelastamisen ohella saada tuo jalokivi haltuunsa. Avuksi lähtee aiemmasta seikkailusta tuttu pikkurikollinen Ralph (Danny DeVito), joka syyttää Jackia vankilareissustaan, mutta kostavan tappamisen sijaan tyytyy osaan tuosta Niilin jalokivestä.
Kinastellaan, räjäytellään, ammutaan ja etsitty jalokivi on toki hiilipohjainen, mutta timantti se on vain henkisyydeltään.
Onko se huvittavaa vai ei jääköön tulkintakysymykseksi, mutta kiinnostavaa kuitenkin on se, että kun Vihreän timantin metsästyksen kohdalla ohjaaja Robert Zemeckis ja toinen pääosan esittäjistä, eli Michael Douglas olivat studion silmissä mahdollisia virhevalintoja jolloin kenkää oli tarjolla joka käänteessä ja vaikka elokuvaa muutoinkin pidettiin vain mitäänsanomattomana Indyrahastuksena, niin yllättävän menestyksen myötä mielipiteet kääntyivät kuin kuuluisat takit (ei se Leonard Cohenin sadetakki). Jatko-osan koittaessa Zemeckis ei ollut enää kiinnostunut jatkamaan ohjaajana, eivätkä myöskään kumpikaan pääosan esittäjistä. Heistä jälkimmäisten kohdalla sopimustekniset asiat johtivat kuitenkin roolien toistamiseen. Douglas olisi ymmärtääkseni mielummin pysynyt tuottajana ja Niilin jalokivestä oltaisiin tehty Vihreän timantin metsästyksen hahmoista irrallinen tarina, joskin varmastikin samalla tyylillä. Douglasille päätös jatkaa tuottamisen ohella Jack Coltonin roolissa tuskin vaati mitään suurempia uhkauksia, mutta jotenkin muistelen jonkun jossain kesäpäivänä (pisteet sille joka tuon viittauksen ymmärtää) ja se joku oli oletettavasti Douglas itse, suostuneen kuitenkin näyttelemäänkin Niilin jalokivessä koska studio oli todennut, että uutta korvaavaa hahmoa ei luoda ja jos ei Douglas ole Jack Colton niin joku muu on. Joten luovuttaako rooli ns. vieraalle, vaiko suostua toistamaan se?
Kathleen Turnerille asia oli ilmeisesti hankalampi, sillä studio oli uhannut sopimusrikesakolla (olikohan se 22 miljoonaa dollaria) jos hän ei rooliin palaisi. Joten siinä vaiheessa jos ei haluta siirtyä Boxing Helena-linjalle, sitä on ehkä helpompi ottaa palkkio näyttelemisestä kuin maksaa toisesta vaihtoehdosta. Etenkin kun aika varmasti Turnerin palkka elokuvasta oli pienempi kuin mahdollinen sakko.
Voisin uskoa tämän Douglasin ja Turnerin vastentahtoisuuden toistaa roolinsa johtuneen nimenomaan siitä, ettei Zemeckis ollut ohjaajana, sillä varmasti jokainen Vihreän timantin metsästystä katsonut uskoi heillä olleen ongelmista huolimatta lopulta hauskaa sitä tehdessään ja näin ollen uskoisin heidän luoneen niin lojaalin siteen keskenään, että yhden puuttuminen tarkoittaisi muidenkin kohdalla automaattista kieltäytymistä. En kyllä muista Zemeckisin juuri muuta maininneen Niilin jalokivestä kuin ettei hän vain halunnut tehdä jatko-osaa ja ettei sitä oltu kuulemma kovin innostuneesti hänelle edes tarjottukaan. Muistaakseni Zemeckis on myös sanonut ettei ole edes nähnyt Niilin jalokiveä ja sellaisen mainitseminen luo helposti ajatuksen siitä, että kyseinen elokuva olisi hänelle mahdollisesti kipeä kohta.
Kenties sitä mielummin kokee ongelmia siitä ettei saa tehdä jotain, kuin tekee sen jokin pakotetusti. Tai sitten vain kirjoitan läpiä päähäni.
Ihan samanlaista saippuafantasiaseikkailuahan tämä Niilin jalokivikin on kuin Vihreän timantin metsästys, joten oli taustalla sitten jälleen minkälaisia kiistoja tahansa, niin olisi ihme jos aiemmasta elokuvasta pitäneet eivät nauttisi tästäkin. Niilin jalokivi tarjoilee jälleen eksoottisia maisemia, kieli poskessa tehtyä humoristista toimintaa ja esiintymisissä on edelleenkin tiettyä iloisuutta.
Turnerin ja Douglasin duo on vaihtunut osaksi Douglasin ja DeViton yhteistyöksi, jolloin DeViton rooli on muuttunut edellisen elokuvan näkyvästä koomisesta sivuroolista melkeinpä kolmanteen pääosaan. Hyvinhän Douglas ja DeVito pelaavat yhteen, vaikka myönnänkin ehkä pitäväni enemmän siitä kuinka DeVito on se kolmas pyörä ja Douglas/Turner se varsinainen pääpari. Eipä se nyt oikeasti tässäkään muodossa suuremmin haittaa, vaikka Turner jääkin sitten hieman sivuun ollessaan sheikin vankina.
Syy siihen miksi se pienoiseen sivuasemaan jääminen ei Turnerin kohdalla haittaa on siinä, että nyt sheikin vankina oleminen noudattelee aivan loistavasti niitä romanttisen seikkailukirjojen asetelmia, ollen jälleen mukavaa parodiaa aiheesta, kuin myös selvän tarkoituksellista hömppää. Mutta silti se DeViton nouseminen Douglasin pariksi on kuin jos Joe Pesci olisi korvannut Danny Gloverin.
Ilmestyessään Niilin jalokivi sai kuulemma kritiikkiä heikosta juonestaan, mutta eipä tämä nyt yhtään sen hölmömpi tarina ole kuin Vihreän timantin metsästyskään. Samaa kevyen ilmavaa viihdettä ja sellaisena jälleen hyvin miellyttävää katseltavaa. Ehkä se enemmänkin haittaa, että kun se saippuaunelma tehtiin jo hyvin onnistuneesti aiemmin, niin Niilin jalokivi tuntuu liiaksikin olemaan vain toisinto, eikä oikeasti edes yritä olla muuta. Siinä se toki onnistuukin, mutta jos ajatuksissa vilahtaa halu saada muuta, niin saa pettyä.
Samapa tuo, sillä heti kun Douglas, DeVito ja Turner ovat yhteisessä kohtauksessa minkälaisessa muodostelmassa tahansa, niin kaikki pohdinnat sopimussakoista, tms. katoavat, sillä hyvä henkilökemia on hyvää henkilökemiaa.
Kenties kuvien ja kasarisynasoundtrackin (joka toki on maittavaa) sitominen elokuvaa tekoaikaansa, kuten myös se tietty pyrkimys tehdä jatko-osassa isompia räjähdyksiä laimentavat pohjimmiltaan itseään toistavaa elokuvaa, jolloin saattaa helposti ajatella että juurihan minä tämän katsoin, vaikka halusin katsoa Niilin jalokiven.
Ja se mitä ei ehkä voi katsoa miinukseksi, mutta ainakin minun ajatuksiani se jotenkin välillä kiusaa, on se kuinka aavikkomaisemiensa takia Niilin jalokivi sekoittuu visuaalisesti välillä Richard Chamberlainin Allan Quatermain-elokuviin ja se puolestaan tuo mieleen tietyn alennushinnoittelun. Tämä ajatus tulee mieleen etenkin siinä nuubialaiskylässä jossa Douglas saa pataan eri tavoin kuin miten sen Chamberlain ja Sharon Stone kokivat.
Toisaalta esimerkiksi kaikessa hölmöydessään se takaa-ajo kaupungin halki hävittäjälentokoneella on tarpeeksi hauska harhauttamaan suurinta kriittisyyttä.
Se nauratti minua, että elokuvan loppupuolella Omar esiintyy kansalle kuin stadionkeikalla ja logoilla sun muilla on varmaan ollut tarkoitus luoda natsisymboliikkaa, mutta soivan musiikin ansiosta minulle tulee enemmänkin mieleen Jean-Michel Jarren keikkataltiointi.
Tähdet: ***
Niilin jalokivi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti