"Originally scripted as The Love Children, the title when tested caused people to think it was about bastards, so Samuel Z. Arkoff came up with the ultimate title based on a recent successful reissue of Psycho."
Kuuro tavistyttö Jenny (Susan Strasberg) on karkuteillä ja saapuu ihmettelemään San Franciscon kukkaisihmeitä. On kukkia, helmiä, väriloistoa, vedetään pilveä, vilautetaan pakolliset sota- ja mellakkaviittaukset, koetaan happotrippejä, kaikki ovat karvaisia, näytetään kylttejä joissa mainitaan "flower power" ja joka saatanan nurkassa jankataan rakkaudesta ja rauhasta. Eli kyseessä on elokuva jossa oikeastaan juonesta viis, sillä tärkeintä oli hypätä aikansa hippipsykedeliatrendikelkkaan ja niinpä kamera huojuu, ihmiset huojuvat ja musiikki huojuu.
Mutta onhan siellä jotain tarinan tekosyytäkin.
Jenny siis saapuu karkulaisena San Franciscoon ja on ihmeissään kaikesta hippimeiningistä. Hän tapaa hippibändin jota johtaa hippi Stoney (Jack Nicholson)...
... ja ihan oikeasti, jos esität kuuroa, niin teeskentele edes ettet kuule kun joku puhuu selkäsi takana. Tottakai tässä tehdään ne pakolliset kohtaukset joissa hän ei kuule takaa tulevaa autoa, etc., mutta toistuvasti Jenny reagoi ääniin ja välillä vastaa suoraan kysymykseen jota hän ei voisi lukea huulilta edes olemalla januskasvoinen.
Jenny etsii kadonnutta ja mahdollisesti pulaan joutunutta veljeään Stevea (Bruce Dern), joten jammaillaan laavalamppujen valossa.
Stoneysta ja Jennysta tulee pari, mutta kun edellisen bändi alkaa saamaan nimeä, ei hän enää huomioi jälkimmäistä hänen toivomallaan tavalla ja muutenkin Jennya alkaa pikkuhiljaa nyppimään moppitukkien löysäily. Toisaalla ilmenee, että Steve on vetänyt liikaa happoa ja jäänyt pysyvälle Jeesustripille. Jammaillaan! Yummy yummy yummy, i got love in my tummy. Duunarit koettavat mukiloida Steven ja Stoneysta alkaa muodostumaan korporatiivinen jäykkis, joten masentunut Jenny vetää mielenlaajentajaa joka osoittaa, että kyllä se on tuli joka puhdistaa. Unohdetaan sitten suurin osa juonenpätkistä ja lopetetaan tähän.
Vaikka siellä nyt onkin epäuskottavuutta kuurouden esittämisessä, niin en menisi sanomaan näyttelijöiden suoriutuvan rooleistaan huonosti, sillä kaikilla tuntuu olleen rento meininki päällä ja näin ollen esiintymisestä huokuu eräänlaista hyvää oloa. Ongelmaksi tosin muodostuu se, että liian vapaa esiintyminen tälläisessä hippikuvauksessa johtaa liiankin helposti täydelliseen päämäärättömyyteen ja hällä väliä-asenteeseen. Sinänsä sen luulisi olevan jopa hyvästä kun kuvataan ihmisiä jotka ainakin uskovat elävänsä täydellisessä vapaudessa, mutta kun visuaalisesti pyritään liian pinnallisesti tunkemaan esille jokainen mahdollinen hippiaatteeseen yhdistettävä klisee, niin päällimmäiseksi ajatukseksi jää hippien olevan tietämättään isoveljen orjuuttamia. Siispä rahastuksen vuoksi tehdyllä happomatkalla voi tietenkin viihtyä, mutta silti sitä tietää ettei tätä tehty vain jostain kunnioituksesta pilvenpolttorauhanaatetta kohtaan.
Pidän tosin aika veikeänä ideana sitä, että päähenkilö on kuuro, kun elokuvan aiheen mukaisesti se on piripintaan täynnä happomusiikkia. Jos hän vielä olisi sokea, eikä näkisi spiraalivärikarttaa. No, ainakaan hän ei kuule purppuraa.
Monia mainioita näyttelijöitä (mainittujen ohella mm. Dean Stockwell), aika messevää musiikkia, sympaattisesti vanhentunutta kuvastoa ja kaleidoskooppiperhonen ampuu siitepölylasereita yksisarvisen sateenkaariselästä.
Tähdet: **
Psych-out
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti