ja miksi ette uskoisi, sillä Salainen agentti 86 (Get Smart, 1965 - 1970) kuuluu ehdottomasti kaikkien aikojen hauskimpien tv-sarjojen joukkoon. Kuka voisi pätkänkin sarjaa nähtyään unohtaa monien ovien intron, hiljaisuuden kuvun, kenkäpuhelimen ja Adamsin narisevan tavan puhua.
Näyttelijä Don Adamsin lihallistama lähes pätevä ja toistaitoinen salainen agentti jolla kyllä on suuri usko omiin kykyihinsä, mutta suorittaa tehtävät onnistuneesti itsestään huolimatta, on yksi loistava komediahahmo joka on selvä esikuva kaikille Austin Powerseille ja etsivä Gadgeteille (jona Smart jatkoikin elämäänsä). Smartin rooli on jopa niin vahvasti Adamsiin henkilöityvä, että en millään meinaa koskaan muistaa miehen muita roolisuorituksia, vaikka filmografiaa tutkaillessani moni tuntuukin lopulta tutulta. Steve Carellhan tähditti modernisoitua versiota Smartin seikkailuista ja edes tuon elokuvan aikana en millään meinannut saada päähäni hänen esittävän samaa hahmoa kuin Adams ja kyse ei ole siitä etteikö Carell olisi rooliaan vetänyt läpi kunnialla, tai osaisi muutenkin näytellä, vaan Maxwell Smart on aina silmissäni Don Adams eikä kukaan muu.
Olikin siis ymmärrettävää, että jossain vaiheessa tv-sarjan päättymisen jälkeen hahmo saisi elokuvallisen ilmentymänkin (oikeastaan kaksikin) osakseen ja tottahan toki pääosassa on itseoikeutetusti Adams. Niin ja tv-sarjakin sai uuden yrityksen vuonna 1995, mutta vaikka kuinka pähkäilen niin en muista nähneeni yhtäkään tuon uudemman sarjan seitsemästä jaksosta. Ehkei se sitten ollut kovinkaan hyvä.
Mutta palatakseni tähän nyt vuorossa olevaan elokuvaan.
Uskoisitteko ettei kyseessä ole kovinkaan hyvä elokuva.
Uskokaa pois.
Bondmaisuutta tavoitteleva alkutekstiosuus, diskomusiikkia, isoja aurinkolaseja ja poolopaitoja. Jep, nyt ollaan kaukana siitä 50-lukuisesta imagosta Mad Menmäisine pukuineen ja jatsahtavine musiikkeineen. Tämä on vastalause punkille jos mikään.
Pahisjärjestö KAOS on taas uhkaamassa vapaata maailmaa kehittämällä pommin joka poistaa ihmisiltä vaatteet ja sehän ei käy päinsä. Se tarkoittaa tietenkin sitä, että jostain kumman syystä ammattilaisena arvostettua salaista agenttia numero 86, eli Maxwell Smartia (Don Adams) tarvitaan. Tietenkin Smart saa apua muun muassa pätevältä agentti 22:lta (Andrea Howard) ja muutamalta muulta kollegalta (mm. Sylvia Kristel). Mutta joku joukosta on kaksoisagentti. Onko se hän joka eniten syylliseltä vaikuttaa? Ei.
Maailma pelastuu, vaikka sitten vahingossa.
Koska Alaston pommi on tehty 10 vuotta alkuperäisen tv-sarjan päätyttyä, on vain ymmärrettävää siinä olevan paljonkin erilaista alkuperään verrattuna. Pelkkä tekninen kehitys muuttaa elokuvien ulkoasua, trendit muuttuvat ja näyttelijät ikääntyvät. Joten Alastonta pommiakin lähtee katsomaan tietoisena siitä, että sen täytyy ainakin joiltakin osin olla erilainen kuin tv-sarja, vaikka tietenkin sen saattaa katsoakin yksinomaan juuri tv-sarjan ansiosta.
Kun tv-sarja teki pilaa enemmänkin Jerry Cottonmaisista agenteista, niin Alaston pommi oikeastaan varsin ymmärrettävästi ottaa kohteekseen James Bondin, mikä tulee ilmi jo elokuvan alussa olevasta Bondmaisesta alkutekstiosuudesta ja lentokonehyppytoiminnasta. Valitettavasti terävin ajatus parodioinnista menee jo siinä metsään, että vuonna 1980 elettiin Roger Mooren Bond-kautta ja verrattuna Sean Conneryn näkemykseen, esitti Moore Bondia huomattavasti kevyemmällä otteella ja hänen elokuvansa olivat muutoinkin jo koomisempia tunnelmaltaan. Joten Alaston pommi lähti tekemään huumoria elokuvasarjasta joka oli jo itse alkanut hyväksymään komediallisemman puolensa. Siispä Alaston pommi on sitä ajatellen hieman myöhässä ja ilman Bond-parodiointiakin elokuva tuntuu olevan yksinkertaisesti myöhässä. Lopputulos vaikuttaa aivan liiaksi pyrkivän olemaan ajan hermolla visuaalisesti ja musiikin käytöllään, mutta aikansa synasoundit ja vaatetus ovat vanhentuneet aika lailla. Toki tv-sarjakin henki tekoajastaan huolimatta kymmenisen vuotta aikaisempaa mielikuvaa, mutta siinä ei koetettu liiaksi keskittyä osoittamaan sitä ajanjaksoa, kun taas Alaston pommi pyrkii koko ajan sanomaan, että nyt on se vuosi kuin on, muistakaa se. Siispä hetkeä myöhemmin se on juuri sen vuoksi yhtä mennyttä kuin millenniumkertomukset nyt. Lisäksi on todettava, että sama se mitä aikakautta Alaston pommi kuvaa, se on aika hemmetin ruma ja jos joku ajattelee new romantics-lookin olevan nyt nolostuttava, niin pappapooloilu on enemmän.
Tottakai se on myönnettävä, että tuossa vanhentuneisuudessa on myös hyvät puolensa, sillä tietenkin juustoinen disko ja hassut muotiluomukset herättävät huvittuneisuutta, mutta koska ne tekevät sen sillä tahattomalla tavalla, niin tietää ettei siinä ole tarkoitus takana. Ja koska suurimman osan elokuvasta Smartkin pukeutuu perinteiseen pukuun, tuntuukin siltä että ne aikaansa kuvaavat seikat ovatkin mukana vain samasta syystä kuin jokin kulloisenkin hetken kuuumimman popstaran cameorooli jo parhaat ideansa käyttäneessä sitcomissa.
Niin ja hieman taisin liioitella tuota diskofiiverin esiintymistä, sillä enimmäkseen elokuvassa soi 70-lukulainen kyttäelokuvien jatsi (itsensä Lalo Schifrinin säveltämänä), mutta kun se vähäinen diskoilu soi sen verran painokkaasti, että se jää pitkälti leimaamaan koko elokuvaa, niin ei sitä voi unohtaa. Sama juttu on sen poolopukeutumisen kanssa. Smart pukeutuu ylhäällä olevan kuvan tyylillä vain alkuteksteissä ja sitä voi vain kysyä että miksi, hyvä luoja miksi?
Onhan siellä oikeasti hauskojakin hetkiä ja vitsejä, ettei tarvitse pelätä jäävänsä ilman tarkoituksellistakin komiikkaa. Kun Smart saa kehuja mestarillisesta toiminnastaan joka tapahtuu silkan vahingon kautta, sitä pitää samalla tavalla hauskana kuin esimerkiksi Alastoman aseen kohtausta jossa Frank Drebin aiheuttaa oman autonsa hallitsemattoman liikehdinnän, ampuu sen liekkimereksi ja kysyy näkikö kukaan rekeisterinumeroa. Tässä nimittäin on vastaavanlainen kohtaus ja aivan yhtä hauska se on Smartinkin versiona, joka mahdollisesti siis on toiminut Alastoman aseen esikuvana.
Tv-sarjasta tutut ideat kuten hiljaisuuden kupu joka on aivan hyödytön neuvotteluissa ja Smartin omaan jalkaan ampuvat kommentit ovat mukana, joten muistumia vanhasta on. Hymyilin maireasti kun Smart kuuntelee pomonsa varoituksia siitä, että tehtävä on vaarallinen ja hän tutusti toteaa siihen "...ja rakastan joka hetkeä."
Pidän myös kovasti kohtauksesta jossa Smart näyttää virkamerkkiään eräälle naiselle, joka toteaa ettei kuva näytä yhtään mieheltä. No eipä tietenkään, koska kuvassa on hänen sormenjälkensä.
Valitettavasti viittaukset tv-sarjaan jäävät vaillinnaisiksi, pakollisiksi tilanteiksi ja esimerkiksi uusien hahmojen ympärille tehdyt vitsit ovat aika laimeita. Elokuva kärsii aika lailla siitä, etteivät agentti 99 (Barbara Feldon) ja Pomo (Edward Platt) ole mukana, vaan tilalla on eräänlaisia kopioita. Kyllähän esimerkiksi uutta pomoa esittävä Dana Elcar on ihan hyvä, mutta Plattin tuskaisaa turhautumista Smartiin hän ei osaa esittää yhtä onnistuneesti.
Ja jos otetaan pois muistumat tv-sarjasta, niin ilman Don Adamsin tutulla energiallaan esittämää hahmoa on Alaston pommi kooste päälleliimattua trendikkyyden hakua, Universal-studioiden mainostamista (elokuvassa on pitkä osuus joka käytännössä vain esittelee studion huvitteluhärveleitä) ja löysää Bond-parodiointia joka oltaisiin voitu toteuttaa millä hahmolla tahansa.
Toisin ja samoin sanoen, kyseessä on elokuva jonka ottaa innolla katseluun tv-sarjan ansiosta, mutta jota katsoessa hyvin harvoin ajattelee sen liittyvän tuohon sarjaan. Eivätkä seksi- ja alastomuusvihjailut kastuneiden nännipaitojensa avustuksella oikein tunnu soveltuvan Smartin todellisuuteen.
Silti siinä on jotain kummallisen miellyttävää.
Tähdet: ***
Alaston pommi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti