Terror in the Aisles (1984)

Donald Pleasence istuskelee elokuvateatterissa katselemassa kauhuelokuvaa ja toteaa, että se on vain elokuvaa, vain elokuvaa, vain elokuvaa...

Kyseessä on siis dokumentti koskien kauhuelokuvia ja se on toteutettu siten, että olisimme muka teatterissa katsomassa kuin eräänlaista kauhuelokuvien best of-kokoelmaa. Pleasencen ohella Nancy Allen on yksi yleisöstä ja he kaksi heittelevät ilmaan aika yhdentekeviä kommentteja siitä kuinka on kiva välillä pelätä, varsinkin kun sen tekee teatterin turvassa. Kauhuelokuvilla voi purkaa lapsuuden pelkotiloja ja sen sellaista. Ei siis mitään kovin ihmeellistä tai uutta, vaan enemmän kuin elokuvan kanteen tarkoitettuja lainauksia. Tottakai muu yleisö koostuu kasarilookin pahimmista ilmentymistä, jolloin he ovat joko tarkoituksellisen taikka tahattoman koomisia, mutta ainakin nykyhetkestä katsottuna auttamattoman hölmön näköisiä. Onneksi heitä ei näytetä kovinkaan usein. Pääasia kuitenkin elokuvaklipeissä, joita riittääkin runsaasti ja ne ovat leikattu peräkkäin aina samankaltaisia tilanteita esitellen. Niinpä kun yhdessä elokuvassa juostaan jotain pahaa pakoon, niin seuraavien elokuvien pätkät noudattelevat samaa tilannetta ja sitten on vuorossa jotain muuta samalla idealla yhteen leikattuna. Muutama elokuva kuten The Texas Chain Saw Massacre mainitaan erikseen, mutta enimmäkseen elokuvat esiintyvät nimettöminä ja kaikkien tunnistamisesta voisikin kehitellä jonkinlaisen leikin. Sinänsä kyseessä ei olisi kovinkaan vaikea leikki, sillä muutamia elokuvia esitellään niin ahkerasti, että suuresta klippimäärästään huolimatta elokuvia ei lopulta ole niin montaa kuin olettaisi. Halloweenia, Scannersia, Alienia, Hohtoa, Psykoa ja muutamaa muuta esitellään hyvinkin runsaasti. Melkein kuin näkisi kokonaisen elokuvan.
Hiton hauskahan näitä elokuvapätkiä on katsoa, mutta mitenkään informatiiviseksi ei tätä ns. dokkaria voi hyvällä tahdollakaan väittää. Se on oikeasti vain pitkä traileri esittelemässä läjää kauhuelokuvia, mutta on sellaiseksi ainakin hyvin onnistuneesti koostettu. Jopa niin hyvin, että voisin uskoa monenkin katsojan luulevan useiden eri elokuvista otettujen kohtausten olevankin yhdestä ja samasta tuotoksesta.

Leffakohtausten lomassa on pari satunnaista mistä lie haastatteluista napattua pätkää, joissa Alfred Hitchcock kommentoi elokuviaan samalla tavalla kuin miten Pleasence ja Allen puhuvat yleisesti kauhusta. Eli ei siinäkään mitään yllättävää.

Hauskaa on se kuinka Pleasencen puhuessa esimerkiksi siitä miten hyvä kauhuelokuva nostattaa pulssia, niin hyvin usein elokuva jota hän muka yleisössä katselee on mikäpäs muu kuin Halloween jossa Pleasencen esittämä tohtori Loomis kertoo millainen kauhun ruumillistuma Michael Myers on.
Miellyttävää myös on juuri se miten kohtausten yhteenliittämisellä saadaan välillä eri elokuvat vaikuttamaan samalta. Vaikka siellä ei nyt hirveästi lajittyyppien välillä loikitakaan, sillä kauhun ohella koukataan korkeintaan ahdistavamman puoleisien trillereiden seurassa, niin tiettyjä elokuvia tuntematon saattaaa hyvinkin olettaa Sylvester Stallonen Kadun Haukat, Dustin Hoffmanin Maratoonarin ja Michael Ironsiden Scannersin olevan yksi ja sama elokuva.
Terror in the Aislesin leikkausta täytyy kehua myös siksi, että osa heikoimmistakin esimerkkielokuvista alkaa vaikuttamaan paremmalta, kun mukaan on valittu niiden tehokkaimpia pätkiä.

Mutta niin hauskaa kuin tätä kohtauskokoelmaa onkin katsoa, niin kyllähän se koko pituudeltaan käy hieman tylsäksi ja nykyään kun yrittämättäkin löytää kaikenlaisista videopalveluista vähintään yhtä tyylikkäästi toteutettuja fanituotoksia, niin ilman Pleasencen kertojaa ja John Bealin mainiosti tunnettuja ja uutta kauhumusiikkia sekoittava äänimaailma ei tämä jaksaisi koko aikaa pitää poissa jääkaapilta. Tai ei ainakaan toisen katselukerran koittaessa. Varsinkaan kun kaikki ne tunnetuimmat ja täten myös käytettyimmät kohtaukset ovat jo liiankin tuttuja (puhelu tulee yläkerrasta, "here's Johnny", suihkupuukotus, etc.). Tosin myönnettäköön, että ensimmäistä kertaa kun tämän dokkarin näin, päälle 20 vuotta sitten, niin silloin ne kaikki eivät vielä olleet yhtä vahvasti pureutuneet tajuntaan. Joten ensikokemuksena tunne lienee aivan eri nykyäänkin.

Tuosta Bealin musiikista pitääkin vielä mainita, että on todella hienoa kuinka hän erään Kadun Haukat-kohtauksen kohdalla varioi Jerry Goldsmithin Alienia ja se sopii kohtaukseen täydellisesti. Ja sama tapahtuu muun muassa Halloweenista muistuttavan musiikin yhdistämisessä Keskiyön pikajunan lentokenttäpidätys-kohtaukseen.

Tähdet: ***
Terror in the Aisles