The Crow: Pelastus (The Crow: Salvation, 2000)

Ensimmäinen James O'Barrin The Crow-sarjakuvaan pohjautuva elokuva osui kohdallani juuri parhaimpaan mustahuulikauteen, jolloin se sarjakuvan ohella tuntui muultakin kuin vain mielestäni erinomaiselta elokuvalta. Se oli henkilökohtainen. Kakkososa ei sitten tietenkään enää pystynyt sillä omakohtaisuudella vaikuttamaan mielipiteisiini ja kyseessä olikin mielestäni vain ihan tyypillinen, ensimmäistä osaa kopioimaan pyrkinyt jatko-osa. Mitä se onkin ja siitä ei pääse yli eikä ympäri edes millään sydänpistolla. Samaa kamaa, mutta enemmän ja liian laskelmoivan suunnitelmallisesti hyödynnettynä. Siinäpä se. Mutta se oli ihan ok leffa ja elokuvan musiikki, niin Graeme Revellin sävellykset kuin valmiit biisitkin ovat edelleen pääosin miellyttävää kuunneltavaa.
Kun tämä nyt vuorossa oleva kolmas osa ilmaantui, niin se ei juuri miltään tuntunut ja elokuvaa paremmin jäi mieleeni sen soundtrack, joka sekin tuntui muutamasta erinomaisesta biisistä huolimatta kalpealta kopiolta edellisistä, mutta oli sentään emotuotostaan hivenen mielenkiintoisempi. Kolmososan soundtrackin kohdalla se laskelmoiva tunnelma tuntui jo pelottavankin häikäilemättömältä. Tokihan ensimmäisenkin leffan soundtrackilla oli isoja nimiä kuten Nine Inch Nails ja Stone Temple Pilots, kuten myös kulttimainetta nauttivia yhtyeitä. Kakkosleffan sountrack puolestaan sisältää tuolloin juuri kasvussa olevan numetal-genren kansikuvamalleja kuten Deftones ja Korn, mutta molemmat aiemmista soundtrackeista tuntuivat kuitenkin koostetun biiseistä jotka sopivat niille valittuun elokuvakohtaukseen, eivätkä ole mukana vain siksi että saataisiin myytyä jotain oheismateriaalia. Kolmas soundtrack puolestaan kyllä sisältää edelleen tyyliin sopivia biisejä, mutta ne valinnat kuten Filterin The Best Thing, Rob Zombien Living Dead Girl, Static X, Kid Rock, etc. tuntuivat olevan mukana enemmänkin mainostaakseen kyseisiä artisteja kuin, että he ja valitut kappaleet olisivat mukana tukemassa elokuvaa. Tai tältä se ainakin tuntuu. Eli hieman kuin valittaisiin U2:n Where the Streets Have no Name mukaan vain koska se on iso tunnettu biisi, eikä siksi että sen sopivuus lentokoneräjähdysmontaasiin olisi sopivin.
Tämä keskittyminen soundtrackeihin osoittaa, että kolmannen elokuvan kiinnostavin ja muistettavin asia valitettavasti on sen oheistuote, eikä elokuva itse. Jopa se Mark Dacascosin tv-versio teki suuremman vaikutuksen ja se oli aika löysää kamaa.

Näinhän se sitten menee...

Alex Corvis (Eric Mabius) on astumassa sähkötuoliin tuomittuna tyttöystävänsä murhasta, eikä kukaan tietenkään usko pojan viattomuuteen, mitä hän luonnollisestikin on. Kuten asiaan kuuluu, niin Alex herää kuolleista ja kaapii palaneen ihonsa pois, jonka seurauksena hänen kasvoilleen jää se tutunoloinen Crow-naamiointi. Joten jokin nukkatakki päälle ja korruptoituneita kyttiä kiusaamaan. 

Okei, vaikka tarina ei olekaan mitään uutta, vaan itse asiassa vielä enemmän ykkösosan jäljillä kulkeva kuin City of Angels johtuen sitä kuolleen tyttöystävän palaamisesta motiiviksi, niin ainakin he olivat koettaneet muuntaa jollakin tavalla sitä selitystä miksi tälläkin "Crowlla" on samanlainen naamiointi kasvoillaan. Eihän se nyt yhtään palojäljiltä näytä, mutta ainakin väittää olevansa sellainen. Hahmon luonteessa on pidetty mukana se molemmista aiemmista osista tuttu epätoivo, kostonhimo ja tietynlainen mielen epätasapaino joka johtaa arvaamattomiin tekoihin, mutta mukana vaikuttaa olevan sellaista teinixyleisöön vetoavaa söpöilyä jonka vuoksi tämä vaikuttaa enemmän pehmoilulta. Siispä Mabiuksen esittämä hahmo on aiempia enemmän emoileva runopoika joka kohtaa pehmonallepahiksia ja kivoja tilanteita. Tottakai se on edelleen kostotarina rakkauden puolesta, mutta musiikissa, kuvauksessa, hahmoissa ja jopa siinä palojälkimaskissa on lähestytty kaiken kosiskelevuutta, siinä miten se nyt on mahdollista tarinassa jossa kuolleista nouseva pandasilmä lahtaa ilkimyksiä. Ei se nyt välttämättä pahastakaan ole koska ainakin se sellaisena tuntuu olevan edes hiukan erilainen, mutta kun sitä toivoisi erilaisuuden olevan rohkeita liikkeitä eikä turvallisuuden tuntoa, niin en uskalla sitä mennä plussaksi väittämään, etenkin kun tässä tapauksessa se nimenomaan on syy elokuvan keskinkertaisuuteen ja jopa unohdettavuuteen. Kakkososassa ehkä ärsytti se, että se pyrki kopioimaan edellisen elokuvan hahmoja, mutta vain tekemällä sarjakuvamaisuudesta yrjöttävän räikeää, mutta ainakin sellainen jää paremmin mieleen kuin pehmoilu, jota ei ei rajummaksi mikään tummasävyinen valaistus tee. On siis kiva, että nahkatakki vaihtuu pehmustettuun, mutta ei sillä olisi tarvinnut koko elokuvaa vuorata. Nyt liikutaan Die Hard nelosen linjoilla, jossa kyllä sanotaan samat asiat ja ammutaan kulkusille, mutta haava ei vuoda ja kirosanat jäävät piiloon.

Mabius on laimea kuin vedellä jatkettu rasvaton maito, mutta ainakin on elokuvaan sopiva, joka sekin on agressiivinen kuin lapsiturvallinen korkki. Mutta jos hyväksyy Gossip Girl-version The Crowsta, niin angstailussa tämä on ihan siedettävää lol-kiukuttelua, vaikka silloinkin aika pitkästyttävän löysästi kulkeva. Etenkin loppua venytellään aivan liikaa.

Minulla on lieviä hankaluuksia kommentoida tätä elokuvaa, sillä haluaisin kehua sitä siksi, että se kuitenkin on The Crow-filmatisointi. Mutta kun se on aika p*ska.

Mielenkiintoa tätä levyjulkaisua kohtaan nostaa se, että ennen menua on valittava jokin neljästä kielestä ja takakansikin toteaa ettei elokuvaa voi katsoa ilman tekstitystä. No, minun bluraysoittimeni ei toistanut mitään neljästä tekstitysvaihtoehdosta ja niinpä kokeilin huvin vuoksi samaa dvd-soittimella ja läppärillä, mutta kumpikaan niistä ei menuvalikon vaihtoehdoista huolimatta antanut nähdä elokuvaa millään tekstityksellä. Vau!

Tähdet: *
The Crow: Pelastus