sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Tennessee Buck (The Further Adventures of Tennessee Buck, 1988)

Ennen itse asiaan pääsyä se kaikkein oleellisin: toivoisin että jos Identtiset kaksoset uudelleenversioitaisiin sen kaavaillun kakkkososan sijaan niin pääosiin palkattaisiin David Keith ja Keith David. Ihan vain jotta saisi julisteen jossa nimi on kirjoitettu äkkiä kyhäämäni kuvan tavoin.
No mutta, siinähän se jo on. Peruuttakaa Identtiset kaksoset!

Syvällä sademetsän kätköissä nukkuu pois krapulaansa Buck Malone (David Keith), seikkailija, erämies, miestenmies, naistenmies ja paras matkaopas koskaan, joka muuten saa pian turpaansa koska vokotteli väärää naista. Kun Buck joutuu putkaan norsuntaposta maksavat lomailevat rikkaat jupit Ken (Brant von Hoffman) ja Barbara (Kathy Shower) hänen takuunsa, saadakseen siten legendaarisen seikkailijasuuruuden oppaakseen ja kun tarjolla on tarpeeksi rommia suostuu Buck vaikka mihin. Siispä pariskunta matkaa Buckin opastuksella syvemmälle viidakkoon viettämään laatuaikaa eläintentappamisen parissa ja samalla kohdataan ongelmia pääkallonmetsästäjien osalta. No, saadaanhan Ken tapettua pois jotta Buck voi osoittaa Barbaralle millainen on tosimies.

Tennessee Buck on paremmin näyttelijänä tunnetun David Keithin toinen kolmesta ohjaustyöstä ja samalla toinen jonka olen itse nähnyt, mutta ensimmäinen jonka huomioin olevan hänen ohjaamansa.
Kansi kertoo elokuvan liikkuvan Indiana Jonesin jalanjäljissä ja valmistumisvuosi viittaa siihen, että ollaan sen tiimoilta hieman jälkijunassa koska nimekkäin esikuva ehti seikkailla jo kahdesti aiemmin (1981 ja 1984) ja tässä välissä pääsivät ns. imitaattorit kuten Vihreän timantin metsästys (1984) kuin sen jatko-osakin Nillin jalokivi (1985), Tulijalka (1986), Joka vaaroja etsii... (1983) ja monet muutkin jo apajille (Richard Chamberlainin Allan Quatermainkin kahdesti vuosina '85 ja '86), joten mitä tähteitä Tennessee Buckille enää jäi? En tiedä menestyksestä niin kaupallisesti kuin maineenkaan osalta, itselleni elokuva oli sen löytäessäni uusi tuttavuus, mutta kuten monet muut myöhemmät elokuvat jotka olivat arkeologiseikkailijan inspiroimia lukeutuu myös Tennessee Buck mainion viihdeannoksen piiriin. Vihreän timantin metsästyksen tavoin komediapainotus on korkealla, mutta Tulijalan ohjeiden mukaisesti kokonaisuus on halpahintaisempaa ja enemmän B-tasoa kuin vain siihen viittavaa, joten tahattomuus on kaikelta osin vahvasti läsnä. Tai siis, satiiri on se sana millä perustellaan lopputuloksen kömpelyys, että tämä on hölmö koska sellaiseksi sen halusimmekin. Varmasti se pitääkin osittain paikkaansa, mutta ei sillä silti kaikkea kateta. Ei se mitään, Tennessee Buck kuitenkin on huvittavaa viihdettä samaan tapaan kuin vaikkapa Roger Cormanin Tähtien sota-apinoinnit, ettei se haittaa vaikka nautinnollisuus syntyykin ajoittain vahingoista eikä tarkoitushakuisuudesta.
Huumori koostuu suurelta osin siitä kuinka Buck on renttu (ts. dokaa ja ilmeisesti haiseekin) ja siitä kuinka Ken sekä Barbara ovat kaloja kuivalla maalla koska ovat kaupunkilaisia viidakossa, jolloin tietenkin pelkäävät kaikkea ja kaikkia. Eikä luonnollisestikaan unohdeta sitä, että Barbara on kaunis, uhkea valkoinen nainen viidakossa, joten siitä revitään huumorin ohella vaatteita pois. Eikä myöskään sivuuteta asiaankuuluvia äänitehosteita kuten matalasti ja venytetysti mörisevä "ouuuuboiiii!" kun nähdään hemaiseva vartalo. Ehkä siis varsin lapsellista menoa ja David Keith tuntuu ottaneen ohjaaja-pääososaesittäjän ominaisuudessa elokuvan jonkinlaisena minulla on suuri penisauto-egotrippailuna (Tennessee Buck on ainoa MIES!, muiden ollessa jotain lähes ihmisenkaltaisia nyhveröitä), mutta energiaa riittää, tunnelma on hilpeä ja kuten monissa muissakin lajityyppinsä edustajissa on mukana tarpeeksi fantastista eskapismia jonka vuoksi on valmis antamaan liikaakin anteeksi. Ei kuitenkaan sitä missä moni keskittymiskyvytön B-seikkailukomedia kompuroi, nimittäin kyvyssä yhdistää eri lajitytyyppien osasia jolloin nytkin kun ollaan komedian puolella niin se on vain pelleilyä ja kun ollaan toiminnassa niin se on edelliseen nähden aivan liian agressiivista sekä vakavissaan tehtyä sopiakseen yhteen. Joten kun väkivalta altaa niin irtopäitä riittää ja kun Barbara joutuu alkuasukkaiden seuraan niin tottakai ollaan jo jossain italokannibaalileffojen reviirillä jolloin pieteetillä esitetty raiskaus on selviö. Eivät ne tunnelmaltaan oikein istu muut hetket täyttävään iloluonteisuuteen, jolloin vaikka suupaloina Tennessee Buckin voikin nähdä ilostuttavana sokeriviihteenä niin lautasen peittävänä annoksena huomaa ettei sitä söisi sikakaan ilman vatsavaivoja.

Tästä seuraavasta julisteesta tulee enemmän mieleen Ducktales kuin Indiana Jones. Woohoo!

Tähdet: **

Ei kommentteja: