Tultaessa 2000-luvulle Suomessa tuntui alkaneen viihdetaiteilijaelokuvien ja Martti Suosalon aikakausi, sillä edellisiä tuntui tulevan ovista ja ikkunoista ja Suosalo vaikutti olevan joka ainoassa mainitun lajityypin elokuvassa merkittävässä osassa (Kulkuri ja joutsen, Sibelius, Rentun ruusu). Välillä vaikutti siltä, että edes painajaisiin ei voinut paeta ilman, että Suosalo olisi tullut sinne tekoviiksissään. Ainoastaan Badding jäi ilman Suosaloa ja edellä mainittujen elokuvien ohjaajaa Timo Koivusaloa. Sanomattakin lienee selvä, että vaikka Suosalo tänä vuosien 1999 - 2003 kestäneen fiktiona tehdyn viihdetaiteilijadiktatuurinsa aikana näytteli myös vahvasti väritettyä Kari Hotakaista erinomaisessa Klassikossa, niin Suosalon naama alkoi herättämään ajatuksia nyrkkeilysäkistä ja asiaa ei todellakaan auttanut Koivusalo, jonka liukuhihnamaiset kaikkien kaveri-elokuvat olivat värittömättömyydessään kuin yhtä ja samaa, mitä ne ovat pitkälti vieläkin. Mutta se oli silloin se, sillä nyt kun molemmat ovat edelleen aktiivisia, mutta eivät enää päällekäyviä, saa Rentun ruusukin minut nauttimaan siitä enemmän kuin vuonna 2001.
Alun hidastetut lapset heittelemässä horsmaa ja lopun haudalla seisoskelu ovat kyllä aika ällöttävän siirappisia tapoja vedota tunteisiin ja jos Koivusalo tekisi toimintaelokuvia, saattaisi hän ohjata paikallisen Pearl Harborin. No, Täällä pohjantähden alla on melkein sama asia. Pelkästään Rentun ruusua ajatellen Koivusalolla on siis aika paha tapa koettaa vedota tunteisiin liian pinnallisilla ratkaisuilla, kuten nyt nuo äsken mainitut kohtaukset, mutta myös tälläisessä tosihenkilön kuvauksessa todella rasittava tapa vääntää rautalangasta kenestä ja mistä on kyse. Niinpä esimerkiksi Irwinin musiikkia soitetaan kuin levyä, että kappaletta kappaleen perään ja pian alkaa tuntumaan, että ne soivat vain koska ovat Irwinin biisejä, ei koska ne sopisivat kulloiseenkin kohtaukseen (esimerkiksi ajankuvan kertomiseen). Joten vaikka ne kappaleet varmasti kuulostavatkin Irwinin musiikin ystävien korviin yhtä hyviltä kuin levyltäkin, niin silloin voisi yhtä hyvin kuunnella sitä levyä ja antaa äänettömän television tarjota mitä tahansa taustakuvaa ja se varmaan osuisi kappaleiden kanssa yhtä usein yhteen. Taatusti Koivusalo on joitakin kohtauksia varten miettinyt kappaleiden sopivuutta, sillä kyllä siellä pariin otteeseen laulu sopii sanoituksiltaan esitettyyn kuvaan ja vaikka se nyt kuulostaa ristariitaiselta edellisen narinani kanssa, niin ei sekään oikein toimi. Tarkoitan siis, että jos joku pukee kenkiä jalkaansa, niin siellä ei tarvitse soittaa taustalla laulua jossa kerrotaan kenkien laittamisesta jalkoihin. Suurin ongelma elokuvan musiikin kanssa taitaa siis olla siinä, että vaikka elokuva kertoo muusikosta, niin ei elokuvan silti tarvitse soida koko aikaa. Ja siellä saisi soida muutakin kuin elokuvan päähenkilön musiikkia, sillä ajoittain joku toinen voisi istua paremmin tilanteeseen.
Ja jos kyseessä ei ole elokuvassa soiva musiikki, niin kaikki punaisten lyhtyjen kaduista tunnettuihin laulusanoituksiin on upotettu tarinaan pistämälle ne sekoittamisen sijaan kuin kiljuviksi koristeiksi kakun päälle. Huomaa minut! Huomaa minut!
Niin ja hetkinen, onko tämä elokuva Irwinistä?
Etu- ja takakannessa sekä alkuteksteissä kyllä mainitaan kyseessä olevan "elokuva Irwin Goodmanista", mutta vähintään tunnin ajan voisi vannoa elokuvan kertovan Vexi Salmesta. Kovasti kehuttu Suosalo kyllä vetää roolinsa hyvin, mutta se on kyllä Koivulan Salmi joka on koko ajan äänessä ja esillä. Eikä sitä pelkästään siten, että oikea Vexi Salmi toimii elokuvan kertojana, mutta myös siten, että aina kun Salmi ja Goodman ovat yhteisissä kohtauksissa, on Goodman turpa rullalla ja toimii kuin jonkinlainen jeesmies. Sitten kun he ovat erillisissä kohtauksissa, niin elokuva tuntuu silti enemmän seuraavan Salmea kuin Goodmania. Heistä jälkimmäinen pääsee kunnolla esille vasta kun elokuvaa on kulunut päälle tunti ja miehestä on tullut mumiseva alkoholisti jolla rupeaa kaikki menemään anukselleen. Toki ymmärrän, että tragediat ovat lähes poikkeuksetta elämänkertojen koukuttavinta osaa ja näin ollen hyväksyn ne luonnollisena osana elokuvaa, mutta c'mon, olisin minä halunnut tietää Irwinistä muutakin kuin sen, että hänen tehtävänsä oli laulaa. Kyseessä on seikka johon kyllä tehdään elokuvassakin kiukkuinen huomautus, joten se ei ole jäänyt täysin noteeraamatta. Kuitenkin se, että päähahmo vaikuttaa pääsevän kunnolla esille vasta tunnin jälkeen ei ole kovinkaan hyvä juttu, jos kerran elokuvaa on kulunut yli puolet. Kyse ei ole siis mistään Batman Beginsista, sillä siinä itse Batman tuli mukaan ehkä aika myöhäisessä vaiheesa, mutta elokuva sentään keskittyi jo alussa Bruce Wayneen. Kun taas Rentun ruusu on noin tunnin ajan Vexin ruusu ja vasta sitten Rentun.
Mutta näyttelijät ovat hyviä ja vaikka Suosalo vaikuttaakin hieman jäävän sivuosaan, niin sekä hän että Koivula ovat rooleihinsa erittäin sopivia. Ja vaikka nyt kritisoinkin Koivusaloa, niin pakkohan se on myöntää, että hänen särmätön tapansa ohjata ja koettaa miellyttää jokaista hengitysaukoilla liikkuvaa tuottaa helposti nieltävää elokuvaa. Toivottavaa vain olisi, että hän edes joskus viitsisi pistää mausteitakin mukaan. Eli kyllä minä edelleenkin sinne Baddingin suuntaan kallistun.
Tähdet: **
Rentun ruusu
1 kommentti:
"Tivoli" :D
Lähetä kommentti