perjantai 24. helmikuuta 2017

Aseeton saalis (Surviving the Game, 1994)

Tunnetut bisneshait ja hyväntekijät Burns (Rutger Hauer) sekä Cole (Charles. S. Dutton) houkuttelevat elämässään umpikujaan ajautuneita ihmisiä, kuten nyt tällä kertaa ylimielisen itsemurhahakuisen kodittoman Masonin (Ice-T) osallistumaan metsästysretkelle. Mitä Masonille ei tietenkään kerrota on, että ryhmä johon kuuluvat edellisten ohella myös arvostettu tohtori Hawkins (Gary Busey), joku muu paksulompakko Griffin (John C. McGinley) ja osakekeinottelija Wolfe (F. Murray Abraham) kera poikansa Juniorin (William McNamara) ovat metsästämässä ihmistä, joka tällä kertaa sattuu olemaan Mason. Pientä jännitystä ryhmän sisällä herättää Juniori joka on ensimmäiselle ihmismetsästysreissullaan ja siten tuomassa mukaan sitä pakollista onko tämä nyt oikein-moraliteettia, mutta samapa tuo onko itse metsästysporukassa hienoinen heikko lenkki vai ei kun tottakai tämä masentunut ja huonossa hapessa oleva Mason onkin jokin hemmetin MacGyver-versio Schwarzeneggerin Commandosta ja siten metsästäjät saattavat olla hänen perässään, mutta he ovat saalis.

Yläasteaikoina yksi suurimmin fanittamiani juttuja oli Rutger Hauer ja silloin tuntui siltä, että vaikka Hauer vain piereskelisi nauhan täyteen niin minä olisin sen ostanut. Joskaan en tuolloin vielä tiennyt, että tulevaisuudessa Hauer tulisi pääosin suurinpiirtein juuri sen tuoksuisia elokuvia tekemään. Silloin Hauerista kun tuli vielä parhaimmillaan mieleen Blade Runner, Liftari, Lihaa + verta, Sokea raivo ja esimerkiksi Saalistaja, kun taas huonoimmillaankin mieleen nousivat Wedlock, Keskiyön jälkeen, Wanted Dead or Alive ja sanotaan vaikkapa Hyytävää peliä. Osa ei tietenkään ole elokuvana niin ihmeellinen, mutta niissäkin Hauer oli enemmän The Boss kuin Bruce. Ilman Hauerin (ja sen supercoolin sarjamurhaajademonin) maanista esiintymistä olisi Saalistajakin uponnut pelkkään keskitien suohon, mutta juuri Hollannin Paul Newman nosti elokuvat ylös sieltä, antoi suusta suuhun-hengitystä ja vielä kopeloi tissejäkin. Vuoden 1992 Aavikon laki vaikutti silloin olevan ainoa silkkaa sontaa oleva Hauer-elokuva jota edes Hauer ei halunnut herättää henkiin, mutta koska sen näkemistä on aikaa 24 vuotta niin kenties sitä nyt näkisi siinäkin elokuvassa jotain muuta kuin omien kämmenten sisäpuolet. Ehkei se kuitenkaan liene ihme, että erinomainen näyttelijä pystyy nostamaan keskitason elokuvaa, varsinkin jos siellä on edes joku muu joka auttaa siinä (hyvä tarinallinen idea, hyvä ohjaaja, sopivat vastanäyttelijät, tms.) jolloin keskiarvo pysyi peukuttamisen puolella, eikä tuolloin tietenkään tullut edes ajatelleeksi, että jossain vaiheessa mieleen eivät enää nousisi Kadun haukat, Kuolemanottelu, Legenda haukasta, eikä rehellisesti sanoen oikein enää se Blade Runnerkaan. Ei niin ettäkö menneen ajan hyvää olisi unohtanutkaan, mutta kun Hauerin filmografia alkoi täyttymään enemmän ja enemmän elokuvista kuten Dracula 3, Omega Doom (joka on aivan ihanaa roskaa), Bleeders ja vaikkapa Scorcher ("The only hope for humanity to survive a natural disaster is to detonate a nuclear bomb in Los Angeles.") niin odotukset hyvästä alkoivat valumaan käsistä ja sitä vain toivoi, että olisipa se edes niin huono että olisi ainakin siksi jotenkin hyvä. Jos kerran hyvä näyttelijä pystyi nostamaan ok-leffan tasoa, ei sellainenkaan kyllä pystyisi muuttamaan suolistokaasuelokuvaa parfyymiksi. Eikä Hauer kyllä tuntunut haluavankaan tehdä tuollaisissa elokuvissa muuta kuin katsella kelloa, että koska se päivä nyt taas päättyikään, kohta jää Emmerdale näkemättä. Toki miehellä on sittemminkin tehtynä edelleen hyviäkin pikkuleffoja ja vakuuttavia pieniä sivuosia isoissa elokuvissa, mutta sonnan määrä oli kallistanut vaakaa siten, että hänen kohdallaan katsoo mielummin menneisyyteen kuin tulevaan. Ehkä hänen olisi pitänyt ottaa oppia siitä Nostradamus-elokuvasta jossa aikoinaan esiintyi ja ymmärtää, että enteet tulevaisuudesta olivat suurelta osin negatiivisia. Vielä tänäpäivänäkin Hauer on kaikesta huolimatta jonkinlainen vähintään puolittaisen laadun tae ja siten syy valita elokuva katseluun, mutta pitkiin aikoihin hänen läsnäolonsa ei ole ollut syy töniä muut tieltä sivuun kun he ovat hakemassa tuoreinta Vin Dieselin läjää, vaan Vin Diesel itse on syy töniä muut nurin jotta he eivät erehtyisi katsomaan Vin Dieselin elokuvaa. Hauer ei kuitenkaan enää kuiskaa korvaa "tee se, poika" vaan korkeintaan toteaa, että tein joskus aivan sairaan hyviä elokuvia, nyt maksan vain vuokraa. Tämä Aseeton saalis oli vuonna 1994 vielä niitä Hauereita joiden vuoksi innostus oli Spinal Tapin yhdessätoista, vaikka okei, ei se mikään mestariteos ole, mutta silloin se oli ainakin ennen katselua nimenomaan sitä koska oli Hauerin elokuva.

Aseeton saalis on yksi  moninaisista Zaroffin koirien (tai The Most Dangerous Game) filmatisoinneista ja vaikka näitä ihmismetsästystarinoita on tehty jo aikaisemminkin useita niin suorimmin tämä nimenomainen elokuva vertautunee vuotta aiemmin ilmestyneeseen Jean-Claude Van Dammen Hard Targetiin. Se tulee tietenkin suurelta osin mieleen tekoajankohtansa vuoksi ja ymmärtääkseni Aseeton saalis lykkäsi julkaisuaikatauluaan nimenomaan jotta ei jäisi Hard Targetin jalkoihin, ja kenties myös jotta saman tarinan hyödyntäminen ei olisi aivan niin vahvasti esillä. Varsinkin kun molemmissa elokuvissa ideana on kodittomien hyödyntäminen saalistettavina kuin vaihtoehtoisesti vankien, vahingossa paikalle päätyneiden, Nälkäpelien, tms., jotka olisivat siinä tapauksessa saattaneet erottaa tämän Hard Targetista ja kenties vieneet ajatuksia jonkin toisen elokuvan suuntaan, joka olisi tapahtunut koska tarina tosiaan ei ole Aseettoman saaliin kohdalla ennenkuulumaton.
Tarina on kuitenkin edelleen hyvä vaikka onkin myönnettävä Ice-T:n supersotilasgangstakodittoman olevan hyvin rasittava hahmo, jota hyvin isolta osin nimenomaan Ice-T:n itsensä ja pakollisen imagoonsa kuuluvan kovanaamamutrunaamailun, jolloin hänen ei toivo selviytyvän vaan pikemminkin päätyvän saalistajien uhriksi heti eikä kohta. En nyt tarkoita etteikö ole hyvästä, että ihmismetsästyksen uhri on fyysisesti kykeneväinen ja henkisesti vahva taistellakseen takaisin, mutta tämä Ice-T:n Masonin osoitetaan heti alusta asti olevan liiankin ylivoimainen vastus (vrt. käytännössä jokainen Steven Seagal-rooli) ja kun siihen päälle laitetaan vielä hahmon ylitsevuotava Denzel Washington ain't got shit on me!-uho niin se vei liikaa jännitystä elokuvan jahdilta. Sitä siis pikemminkin vain odottaa koska hän voittaa, kuin voittaako hän. Toki Hard Targetilla on sama ongelma päähahmon kanssa, koska ei siinäkään missään vaiheessa usko Van Dammen kuolevan yhtään sen varmemmin kuin Jason Voorheesin, mutta tässä tapauksessa Masonin kuitenkin koetetaan uskotella olevan jopa itsemurhayritykseen saakka asemaansa ja elämäänsä kyllästynyt, jolloin hänen pitäisi olla jo siksi hivenen hiljaisempi tapaus. Siinä itsemurhayrityskohtauksessakin hän suurinpiirtein vain rummuttaa rintaansa kuin alfaurosgorilla, ettei mikään itsemurha minua tapa! Ongelma Masonin kohdalla ei kuitenkaan lopulta ole se millaiseksi hahmo on kirjoitettu vaan nimenomaan se miten Ice-T hänet esittää. Kuten kollegansa Ice Cuben hänen pitäisi vain päästä eroon siitä gangstaräppäri-imagostaan ja esittää jotain muutakin kuin juuri sitä. En tiedä, vaikka näytellä? Toisaalta kun jahtiporukka koostuu hyvin koostetusta ensemblesta jossa jokainen on vähintäänkin hyvä ja osa vielä parempi, niin Ice-T:n paras keino saada itsensä esille olikin harrastaa älämölyä ja siten hän onkin kuin se luokan pelle joka huutaa sutta saadakseen tekoviiksinaamansa esille. Mikä on sääli kun kerran muille riittää hyvä yhteistyö ja harkittu esiintyminen, ei mikään päälle huutaminen. Joskin se on myönnettävä, että Hauerin ja muiden ei tarvitse muutenkaan olla kiipeämässä toistensa niskaan, koska heidän tiiminsä on tehnyt tätä jo kauan ja ylimääräiset uhot sekä epävarmuudet on jätetty ajat sitten pois. Seikka mitä painotetaankin sillä miten ryhmään on tuotu uusi jäsen mukaan, joka ei sitten istu joukkoon... ainakaan vielä.
Hauskaa on se, että vaikka Ice-T onkin elokuvassa eritetylty soolohahmoksi ja muut ovat yhtenäinen ryhmä, tuntuu se tietty uho lipuneen jo hahmon ulkopuolellekin kun krediiteissä on hyödynnetty sitä kuka saa ykkösaseman-kompromissia jossa toinen tähti on nimenä korkeammalla, mutta ns. yhtäläinen tähti on luettuna ensimmäisenä.
No mutta kuitenkin, se kuinka pidän Ice-T:n hahmoa liian ylimielisenä ja esittäjäänsä samaten ei se kuitenkaan estä pitämästä Aseettomasta saaliista, sillä kuten jo totesin on tarina varsin hyvä ja onneksi Hauer tiimeineen kulkee kuin öljytty sika. Vaikka itse elokuva ei olekaan yllättävä, toiminta tai mikään muukaan ei ole tavallisuudesta poikkeavaa, niin kyllä tämäkin osoittaa kuinka näyttelijät kuten Gary Busey osaavat esiintyä vakuuttavasti ja olla muutakin kuin jokin julkkistositelevisio-ohjelmaan osallistuva vitsi. Nyt kun seuraa tuoreen jenkkien presidentin toimia niin tällainen itseään muita parempien raharikkaiden verenjanoa kasvattava ihmisjahti tuntuu vieläpä realistisemmalta kuin pitäisi ja tällä nimenomaisella katselukerralla elokuva tuntuikin lähes yhtä hyvältä (ja edellä mainitun vuoksi pelottavammaltakin) kuin silloin vuonna '94, eikä se ole enää vain Hauer-fanituksen ansiota.

Tähdet: ***

Ei kommentteja: