Radion tasapaksua puuroa kuunnellessa on vaikea kuvitella sieltä löytävän mitään muuta kuin tunnottomuutta, mutta kun Portrait of an American Family (1994) ilmestyi, niin Radio Mafiassa soitettiin kappaletta Dogma ja jukranpujut kun se kuulosti hyvältä.
Kuitenkin varsinainen Manson-innostukseni levisi lattialle samoihin aikoihin kun se teki valtaosassa maailmaa, eli Antichrist Superstarin (1996) ilmestyttyä ja tovin yhtye nimeltä Marilyn Manson tuntuikin kovimmalta jutulta ikinä. No, toki Mechanical Animalsin aikana sitä tuli sanottua itselleen, että onhan se kiva kun yritetään muuta, mutta Scary Monsters oli jo tehty. Kuitenkin vaikka suurin into onkin jo ajan myötä laantunut, niin vasta mielestäni tarpeeton Tainted Love-coveri oli ensimmäinen merkki siitä, että kenties Mansonin kannattaisi siirtyä muihin hommiin ja sitten vuoden 2007 levy Eat me, Drink Me alkoi vakuuttelemaan ajatusteni olevan oikeassa. Silti vielä kuluvan vuoden julkaisu Born Villainkin on tullut ostettua, että se siitä sitten.
Palatakseni kuitenkin siihen kuinka kova juttu Marilyn Manson aikoinaan oli, niin sen lisäksi että tuli ostettua yhtyeen paitoja, joista pari hyvin kulunutta on edelleenkin tallella, niin sitä itse silkkipainon ihmeen avulla tuli tehtyä omiakin god of fuckeja. Eli joo.
On ollut mielenkiintoista huomata kuinka esimerkiksi My Life With The Thrill Kill Kult, White Zombie ja Marilyn Manson ammentavat ideoitaan samoista lähteistä, mutta synapulputuksia ja shockrokkia lukuunottamatta ne eivät juurikaan samalta kuulosta ja eivät esitä "samoja" ideoitaan samalla tavalla. Jos TKK on Russ Meyeria, White Zombie on Roger Cormania, niin Marilyn Manson on jotain Lucio Fulcia. Mansonin musiikillinen näkemys on edellisten yhtyeiden tavoin kovasti kauhuun kallellaan, mutta ei niin sarjakuvamaisen värikästä kuin heillä. Ja siitä pääsemmekin Mansonin musiikkivideoihin, jotka yllättäen ovat tuntuneet ajan myötä vain muuttuvan koko ajan kömpelömmiksi ja halvemman oloisiksi, kun yleensä yhtyeiden videoita seuraamalla huomaa resurssien kasvaessa musiikkivideoidenkin muuttuvan isommiksi ja varmemmiksi. Siis aivan samalla tavalla kuin jonkun Michael Bayn kehitys Bad Boysista Transformersiin. Samaa kamaa, mutta vakaammalla kädellä tehtynä. Joten Mansonin musiikkivideot ovat mielenkiintoisimmillaan alkupuolella kun katselee hyvinkin creepyn oloisia Sweet Dreamsia ja Dope Hatia, kun taas jotkut myöhemmät tuotokset ovat edelleen kuvaukseltaan ja värityksiltään tyylikkäitä, mutta ovat muun varsinaisen sisältönsä puolesta olankohauttajia. Etenkin tämän Lest We Forget-kokoelman täkyksi pistetty Depeche Moden Personal Jesuksesta tehty versio on sekä musiikillisena versiointina että videona yksinkertaisesti tylsä ja ennalta-arvattava.
Olen nähnyt tätä Lest We Forgetin dvd:tä myytävän jossain nettikaupassa myös erillisenä julkaisunaan, mutta epäilen kyseessä olleen jonkinlainen bootleg, mutta enpä pahemmin välitä kun kerran tämä cd/dvd-painos tuli jo hankittua saman tien sen ilmestyttyä. Mutta jos sellaisen löytää, niin se saattaa olla järkevämpi ostos jo Mansonin cd:t omistaville henkilöille, sillä varsinainen kokoelmalevy ei musiikillaan suuria yllätyksiä tarjoa, paitsi tietenkin sen yllätyksettömän Personal Jesus-coverin muodossa jonka senkin saa tarvittaessa omana singlejulkaisunaan. Suurin plussa tässä cd/dvd-versiossa onkin se dvd joka kokoaa yhteen 20 + Mansonvideota ja niitähän katsoo ilokseen, sillä huonoimmillaankin ne ovat vähintään katseltavia ja parhaimmillaan pirun tyylikkäitä minielokuvia. Ja kun ne minielokuvat useammin kuin kerran näyttävät siltä kuin joku olisi pistänyt tehosekoittimeen Yöportieerin, The Beyondin ja Lost Highwayn (tajusitteko?), niinpä kuten Tod Browning sanoisi: "FREAKS!"
Niin ja sanoin plus siksi, että siellä on jokunen määrä pääsiäismunia joukossa.
En tosin oikein ymmärrä sitä, että jos valitsee play allin, niin videot näytetään uusista vanhaan, kun taas saadakseen ne katsottua oikeassa aikajärjestyksessä on kuljettava video indexin, eli levyn scene selectionin kautta. Edellisen tapauksessa se ei kuitenkaan näytä niitä kuitenkaan aivan käänteisessä järjestyksessä, joten kuten Spock asian ilmaisi: "highly illogical."
Vielä tähän loppuun voisinkin kertoa siitä kuinka tämän kokoelman ilmestymisen aikoihin notkuin edesmenneessä Diskantti-levykaupassa ja sinne tuli eräs äiti jonka yläasteella ollut poika oli toivonut tätä kokoelmaa syntymäpäivälahjakseen. Kyseinen nainen kysyi myyjältä millaista musiikkia tämä Marilyn Manson oikein on ja myyjä siirsi kysymyksen minulle, koska olin kuulemma jonkinlainen ekspertti asiassa. Kuvailin yhtyeen musiikkia suurinpiirtein samoin kuin olen tehnyt nyt tämänkin kirjoituksen yhteydessä, mutta sanoin lopuksi tuolle naishenkilölle, että liekö sillä väliä minkälaisesta tavarasta on kyse, kun mukana on dvd jota ikärajan mukaan ei saisi tuolle muksulle hankkia. Ja niin jäi poika ilman Mansonia.
Tähdet: ****
Marilyn Manson: Lest We Forget / videos
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti