Oli The Vega Brothers joka olisi yhdistänyt Michael Madsenin ja John Travoltan hahmot elokuvista Reservoir Dogs ja Pulp Fiction, mutta ymmärtääkseni se elokuva on jäänyt pitkälti toteutumatta siksi, että ajan kuluessa molemmista pääosaesittäjistä tuli liian vanhoja rooleihinsa jotka olisivat vaatineet elokuvan olevan prequel.
Oli sotaleffa joka sitten tunnetusti myöhemmin ilmaantui Kunniattomien Paskiaisten muodossa.
Oli länkkäri, joka kuten tiedämme on tällä hetkellä tekeillä.
Ja sitten oli Warren Beattyn ja Uma Thurmanin tähdittämä kostoelokuva, joka sitten nousikin hieman muokattuna tärkeysjärjestyksessä ensimmäiseksi.
Ellette usko, niin katsokaapa tätä vanhaa minkä lie vuoden lehtileikettä.
Beatrix Kiddo (Uma Thurman) oli yksi Deadly Viper Assassination Squadin jäsenistä, mutta haluttuaan eroon ryhmästä ja kohti omaa elämäänsä, päätti ryhmän johtaja Bill (David Carradine) muiden vipereiden kanssa muokata Beatrixista Deadrix.
Kun Kiddo ei kuollutkaan, tekee hän Lazarusmaisen nousunsa kunniaksi listan vipereista ja kohta Elle Driver (Daryl Hannah), Budd (Michael Madsen), Vernita Green (Vivica A. Fox) ja O-Ren Ishii (Lucy Liu) saavat kohdata ex-kollegansa raivon.
Verisen tien päässä odottaa Bill.
Jos aiemmat Tarantinot loivat mielikuvia muista elokuvista ja popkulttuurista ylipäätään, niin Kill Billit ne vasta niin tekevätkin. Wuxia, blaxploitaatio, trash, Walter Hill, John Woo, Sergio Leone, Ennio Morricone, Don Siegel, Jack Hill, Roger Corman, Remo Williams, Bruce Lee, soul, rock, funk, proge, sarjakuvat, tv, etc. Nimeä se ja Kill Billit näyttävät sen. Hitto, jopa Star Trek on edustettuna. Välillä tuleekin fiilis kuin katselisi jotain clipshowta, tai fanivideota jossa esitellään omia suosikkeja. Eikä se mitään, sillä Kill Billit potkivat takamusta.
Tai, siis Kill Bill ja Kill Bill niin tekevät.
Katsokaas kun silloin kun ensimmäinen Kill William ilmestyi, olin aivan innoissani nähdessäni kaikki sateenkaarin värit, mutta toisen tullessa olin jo oikeastaan saanut tarpeekseni. Tämä ei siis tarkoita, etteikö jälkimmäinen Billeistä olisi mielestäni erinomainen elokuva, mutta minun on myönnettävä nauttivani niistä enemmän jos en katso niitä peräkkäin. Vaikka BIllit eroavat toisistaan tyylillisesti, ensimmäisen ollessa riehasta hysteriaa ja toisen ollessa seesteisempi, niin yhtenä elokuva se on mielestäni aivan liian pitkä. Joten jotta saisin itse niistä eniten irti, on minun katseltava ne täysin erillään toisistaan ja siksipä nytkin mielestäni kaksi neljän tähden elokuvaa muuttuvat keskiarvoaan huonommaksi. Mutta hei, kyllä ne katsoessa kuitenkin aikamoista hubaa ovat. Tiedättehän, melkein niin kuin Marsupilami.
Pidän toki siitä, että tavallaan mainoskatkon aikana elokuva muuttuu lähes erilaiseksi (vrt. Hämärästä Aamunkoittoon), mutta tosiaan, yhtenä elokuva ajatellen kaipaisin tiivistystä (vrt. Taru Sormusten Herrasta.)
Parasta Kill Billeissä on katsella kuinka vakuuttavasti Uma Thurman puskee esteestä kuin esteestä läpi päästäkseen kostamaan Billille, jota David Carradine esittää tehokkaan kylmäävästi.
Thurman näyttelee hahmonsa seksikkäänä, älykkäänä ja huumorintajuisena, ja näyttää aivan hiton coolilta. Eli kyseessä on roolisuoritus jota voisi helposti pitää uran parhaana ja kun kyse lajityypistä, jota ei (kauhun ja komedian ohella) suuremmin huomioida juuri näyttelijäsuoritusten kautta, on lopputulos sitäkin vakuuttavampi. Tai ei oikeastaan, sillä hitonko väliä sillä on mistä elokuvan lajityypistä on kyse. Hyvä näyttelijäsuoritus on hyvä jos se on hyvä ja sitä se on.
Jälleen kerran elokuva on osuvasti roolitettu ja mukana on edellisten tapaan joitakin hievenen yllättäviä valintoja, sillä vaikka minusta Daryl Hannah on ihan hyvä näyttelijä, niin eipä häneltä suuremmin hyviä roolisuorituksia tule mieleen Kill Billien ja Blade Runnerin väliltä.
Michael Madsen jää Billeissä hieman valjuksi ja muutoinkin voi sanoa, että mieshahmot ovat itse Billiä lukunnottamatta seinäkukkasia, kun naiset saavat mellastaa mielin määrin ja hitto, jos naiset mellastavat näin niin kyllä minultakin saa leikata raajat verisesti irti.
Kuten aiempien Tarantinojen kohdalla, mainitsen myös Billeistä kohtaussuosikkini:
- Ensimmäisessä osassa on se taistelu Crazy 88-ryhmän kanssa ja nimenomaan se kun muurahaisparven tavoin purkautuva joukko ympäröi Thurmanin, niin hän nostaa miekan ilmaan saaden koko joukon ottamaan samanaikaisen perääntyvän askeleen.
- Kakkosen lopussa itse Billin rauhallinen ja kunniakkaan ymmärtäväinen kuolema
Hauska, räjähtävän toiminnallinen, näyttää kauniilta kuin sika pienenä ja musiikki saa jalan vipattamaan.
Yhdessä liian pitkä ja ensikatselun jälkeen se ensimmäisen osan Kiddon nimen piippaus ei toimi sitten yhtään.
Tähdet: putkeen *** / erillään ****
Kill Bill vol. 1
Kill Bill vol. 2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti