True Colors (1991)

Tim (James Spader) ja Peter (John Cusack) tapaavat kultaisella 80-luvulla päätyessään kämppiksiksi oikeustieteellisessä ja pienen eripuran jälkeen heistä tulee parhaita ystävyksiä. Luonnollisesti toinen, eli tässä tapauksessa Peter on se ns. huonoista oloista tiensä raivannut katujen kingi ja toinen, eli Tim on hulmuavahiuksinen maalaispoika. Molemmat pääsevät saman senaattori Stilesin (Richard Widmark) avustajaksi Washingtoniin ja tässä vaiheessa alkavat miesten Persuaders-luonteet tulemaan paremmin esille, kun Peter on valmis joustamaan säännöissä päästäkseen politiikan huipulle ja Tim uskoo reiluun peliin ja raskaaseen puurtamiseen.
Timin tyttöystävä Diana (Imogen Stubbs) jättää hänet koska ei usko miehen olevan tarpeeksi kunnianhimoinen ja sieltä Dianan tie viekin Peterin sänkyyn ja koska Diana sattuu olemaan myös senaattori Stilesin tytär, niin siinähän on Peterille avaimet onneen. Siispä avioliitto kutsuu ja vaikka se saakin Timin aluksi kiukkuiseksi, niin äkkiäkös se suuttumus jää bff:n jalkoihin.
Kun Peter pyrkii itse senaattoriksi senaattorin paikalle, niin hän saa huonoja neuvoja hämäräperäiseltä bisnesmies Palmerilta (Mandy Patinkin) ja sen seurauksena Tim joutuu pulaan lakimiestyössään oikeusministeriössä, joka puolestaan hyödyttää Palmeria saamaan itselleen tiettyjä rakennussopimuksia. Eli se vanha tuttu tarina poliitikosta joka tyhmyyttään sekaantuu rikollisiin ja sen seurauksena alkavat asiat lähteä käsistä, etenkin kun Tim päätyy työssään pyydystämään parasta ystäväänsä. Mutta hei, se on politiikkaa.

True Colors on ihan pätevää poliittista draamaa jossa on kelvollista dialogia ja hyvää työtä tekevät näyttelijät, mutta tarinallisesti siinä ei ole mitään erityistä ja vaikka näyttelijät tekevätkin hyvää työtä, niin kukaan ei erityisemmin loista osassaan. En tiedä olenko sitten hieman Aaron Sorkinin kirjoitustavan "uhri", kun jotenkin sitä nykyään odottaa kaikilta poliittisilta elokuvilta West Wingmaista sarjatulipuhetta, kun sen rinnalla True Colors vaikuttaa aika hitaalta. Elokuvassa oleva juonittelu poliittisissa pyrkimyksissä tuo lopulta aika kiltin West Wingin sijaan mieleen elokuvan Päävärit, mutta kyllä tätä molempien ystäville uskaltaa jotenkin suositella.
Jostain syystä keskellä elokuvaa on sellainen ihme James Bondmainen hiihtotakaa-ajokohtaus, joka ei laisinkaan sovi elokuvaan ja rikkoo tunnelman kuin potku nivusiin kastetilaisuudessa.
Ja vaikka unohtaisi tuon 007:n, niin ei se silti jää mieleen muuna kuin Boiler Roomina Wag the Dogin Wall Streetille.

Tämä elokuva on siis vuodelta 1991 ja on hauskaa nähdä kuinka esimerkiksi Paul Guilfoyle ja Mandy Patinkin ovat muuttuneet ajan myötä. 
Mutta missä humidoorissa John Cusack oikein asuu, kun näyttää edelleen ihan samalta?

Tähdet: **
True Colors