Okei, tuo kansiversio on aina jotenkin vaivannut minua. Siinä on kahdessa kohtaa Eastwoodin kuva ja vaikka kasvokuva on ilmiselvästi sama, niin kyseessä ei ole siltikään sama kuva. Jos katsotte alakuvassa sitä kauluskohtaa niin näette, ettei kyseessä todellakaan ole sama kuva. Ja jotenkin Eastwood näyttää pienemmässä kuvassa vahanukkemaiselta, joka nyt voidaan laskea vaikkapa kuvatarkkuuden muuttumisen syyksi. Mutta siltikin siinä on jotain outoa.
Sitten se välähti. Kello on vääränlainen ja hetkinen, kravatin kuviointikin on erilainen niiden kanssa joita Eastwoodilla on itse elokuvassa. Ja selitys tähän kaikkeen on se, että tuossa alosan pienemmässä kuvassa on oikeasti elokuvan sivuroolissa oleva Dylan McDermott. Siis mitä hittoa? Miksi se on pitänyt muuttaa? Eikö dvd-kansikuvan koossa muka riittänyt iso Eastwoodin kasvokuva?
Voin kuvitella kuinka McDermottia on ketuttanut huomata kasvojensa kadonneen elokuvan kannesta, etenkin kun Tulilinjalla oli ja on varmaan vieläkin miehen isoin elokuva ja herra on varmaan ollut innoissaan päästessään esiintymän Eastwoodin kaltaisen elävän elokuvaikonin kanssa. Sitten joku menee ja mitätöi McDermottin osuutta elokuvassa ei pelkästään poistamalla hänet kannesta, vaan vieläpä vaihtamalla hänet toiseen. Tämä kuulostaa ihan George Lucasin keksinnöltä.
Frank (Clint Eastwood) on salaisen palvelun veteraaniagentti jonka parina on tietenkin ns. märkäkorva Al (Dylan McDermott) ja alussa koetun Tobin Bellin aiheuttaman vaaratilanteen jälkeen jälkeen Al pelkää ettei ole tarpeeksi lujahermoinen työhönsä, mutta Frank saa vakuutettua Alin kovettuvan ajan myötä. Frank tietää täydellisesti miltä tuntuu kokea epävarmuutta työssään, sillä hän syyttää itseään John F. Kennedyn kuolemasta. Jos hän olisi vain ollut tarkkaavaisempi ja nopeampi, ei yhdysvallat olisi menettänyt presidenttiään sinä päivänä jolloin 60-luku kuoli.
Kohta Frank saa elää menneisyyttään uudestaan, kun entinen CIA:n tappaja ja nykyinen hassuja naamiaisasuja pitävä pöpi Mitch Leary (John Malkovich) on päättänyt pistää tuoreimman presidentin hengiltä ja hän haastaa Frankin pysäyttämään hänet. Frankin pomot pitävät miestä liian vanhana ja raihnaisena suojelemaan presidenttiä, mutta niin vain Frank pysyy puuskuttaen mukana kuvioissa. Aina välillä tehdään huomioita Frankin iästä, muun muassa synnyttämällä käytännön pila sydänkohtauksesta ja siitä kuinka aiemmin miesten hallitsemalla alalla Frank luulee agentti Lillya (Rene Russo) sihteeriksi.
Tietenkään Frankin pomot eivät usko Learyn olevan oikeasti vaarallinen, mutta siinä vaiheessa kun Al saadaan hengiltä... eivät he muuta mieltään, eivätkä usko Frankin olevan kykeväinen töihinsä kun olisi nuorempiakin tarjolla.
Psykopaatin metsästyksen ohella Frank hurmaa Lillyn ja lopulta päädytään yleisötilaisuuteen, jonne Leary on salakuljettanut tarpeettoman paljon painotusta elokuvassa saavan muovipyssynsä. Leary selittää jotain puppua siitä kuinka hän ja Frank ovat ihan samanlaisia ja sitten Leary voikin omasta halustaan pudota hissistä kuolemaansa.
Onkin aika Frankin siirtyä eläkkeelle nauttimaan pianonsoitosta ja Lillysta.
Juonellisesti tämä ei ehkä tuota suuriakaan yllätyksiä. On menneisyytensä painama sankari joka houkutellaan kissa ja hiiri-leikkiin, viimeistä käännettä lukuunottamatta muita nerokkaamman pahiksen kanssa. Ja ilkimys esitetään luonnollisestikin monisanaisena ja varjoissa viihtyvänä suun lähikuvana. Mutta ei se mitään, sillä vaikka tarinallisesti ja hahmojen perusteella emme saa varsinkaan nyttemmin katsottuna mitään varsinaisia ahaa-elämyksiä, niin kyseessä erinomaisella maulla ja vakaumuksella tehty elokuva joka toimii kuin häkä keuhkoihin. Mukana on hyvin kirjoitettua dialogia, sopivasti jännitystä, erinomaisia näyttelijöitä (aiemmin mainittujen lisäksi mm. Gary Cole ja John Mahoney) ja Ennio Morriconen kolea takominen on mukavasti hermostuttavaa.
Kyseessä on siis laatujännäri jonka tuttuus ei ole miinusta.
Hahmoista puheenollen, tämä sijoittuu Armottoman ohella ajallisesti Eastwoodin ikä painaa-elokuvien alkupuolelle ja sittemmin mies on tehnyt useammankin elokuvan joiden hahmoissa on yhtäläisyytenä juuri se, että heidän ikänsä on tärkeäksi nostettu kysymys (vrt. Verivelka, Space Cowboys, Rajaton Valta.) Tätä ikä painaa-hahmoa ovat lainausmerkeissä joutuneet monet muutkin vanhemmat näyttelijät esittämään viime vuosina, kuten vaikkapa Harrison Ford ja Sylvester Stallone, ja usein se on tehty yllättävänkin onnistuneesti. Se on kyllä tavallaan rajoittava tekijä ja sitä tunnetta ei Eastwoodkaan pystynyt estämään, mutta tässä elokuvassa se ei ole vielä mikään taakka vaan etu.
Tähän elokuvaan tullessa olin aina visioinut Malkovichin vain sellaisiin draamoihin kuten Suojaava Taivas, mutta mies esittää sen verran hyvin psykoa, että aivan viime vuosiin saakka Mitch Leary on tullut aika nopeasti mieleeni Malkovichia ajatellessani. Etenkin kohtauksessa jossa Leary tappaa ne pari naista on hän erityisen pelottava. Nyttemmin Malkovich on vetänyt dandyroolinsa niin vahvasti päälle, että siitä on tullut aika leimaava.
Learysta puheenollen, hänen naamiaisasunsa eivät ole yhtä hupsuja kuin Bruce Willisillä Sakaalissa, mutta joka kerta niistä näkee samantien lävitse.
Muutoinkin elokuvan näyttelijät ovat hyviä ja jälleen tulee mieleen, että Rene Russo on jotenkin aliarvostettu. Ei hän nyt tässä mitenkään timanttisen loistava ole, mutta on kuitenkin hyvä ja on yleensäkin hyvä. Silti jotenkin tuntuu kuin suurin osa hänen rooleistaan olisi ollut jotenkin sivuunlakaistun oloinen. Hän ei esitä elokuvissaan paljaspintabimboja, mutta ei ole oikeastaan koskaan päässyt tekemään mitään omaa elokuvaansa (esim. Tomb Raider, Erin Brockovich, Monster, tms.), vaan on aina ollut enemmänkin tukemassa muita.
Thorista huolimatta, on kiva nähdä hänen kenties tekevän paluuta.
Tulilinjalla on ehdottomasti suositeltava trilleri niistä pitäville.
Tähdet: ****
Tulilinjalla
1 kommentti:
Leffa on todella hyvä, mutta tuo kansi on jotakin niin sieltä ja syvältä että... Joku markan photoshoppaaja vissiin ollut astialla...
Lähetä kommentti