Pako Alcatrazista (Escape From Alcatraz, 1979)

Vuosi on 1960 ja Frank Morris (Clint Eastwood) viedään San Franciscon pahamaineen Alcatraz-vankilaan, paikkaan josta kukaan ei ole vielä paennut. Vielä on se sana joka paljastaa elokuvan lopputuloksen.
Frank on tunnetusti liukas kaveri pakenemaan ja siksi hänet on tuotu tänne pakovarmaan saarivankilaan jossa inhimillisyyden rippeitä pyyhkii pois tiukka vankilajohtaja (Patrick McGoohan. Heti ensitöikseen Frank rupeaa tekemään mentaalimuistiinpanoja keinoista päästä vapauteen ja joutuu suihkussa ollessaan hakkaamaan ison pahan vangin joka aikoo suorittaa toisenlaisia pakkopanoja. Frank tutustuu kirjastotöissä vankien eräänlaiseen johtohahmoon, Englishiin (Paul Benjamin) jonka kanssa koetaan pian mielestäni yksi elokuvahistorian parhaimpia kohtauksia ja siitä mainitsen myöhemmin hiukan enemmän.
Tapaamme tuttuja vankilahahmoja. Kilttejä vartijoita, ilkeitä vartijoita, rasisteja, hepun jolla on hiiri lemmikkinä ja Doc-nimisen tyypin, sillä yksikään sota- tai vankilaleffa ei ole oma itsensä ilman Docia. Tappelua, vankien kidutusta, eristysselliä ja muuta kivaa kuten sitä että vankilajohtaja tukahduttaa vankiparkojen elämänhaluja.
Kohta vankilaan saapuvat uudet vangit, hermoheikko Charley (Larry Hankin) ja rehvakkaat Anglinin veljekset Clarence (Jack Thibeau) ja John (Fred Ward), joiden kanssa Frank rupeaa kehittelemään pakosuunnitelmaa. Alkaa kärsivällisyyttä koetteleva suunnitelma jossa pikkuhiljaa kaiverretaan tunnelia, rakennetaan lauttoja ja valmistetaan näköisnuket jotta karkurit pysyisivät vähintäänkin askeleen kauempana viranomaisista. Tunnetustihan Myytinmurtajat suorittivat saman pakosuunnitelman onnistuen siinä, mutta se että onnistuivatko Frank ja kumppanit paossaan jää mahdollisesti ainaiseksi hämärän peittoon, sillä ruumiita ei koskaan löydetty. No, se ei ollut ongelma Charleyn kohdalla joka ei ehtinyt mukaan.
Kukka on symboli vapaudesta ja haistattelu vankilajohtajalle.

Tämä elokuva kuuluu Eastwoodin parhaimpiin ja on roolisuorituksena vähintäänkin yhtä korkealla. Erityisen hienoa on katsella kuinka normaaliakin minimalistisemmin Eastwood esittää roolinsa, tehden kuitenkin pienillä eleillään ja etenkin ilmeillään suuria liikkeitä ja tunteita. Katsokaapa esimerkiksi miten Eastwood toimii eräänlaisena elävänä piilokamerana siellä alun kohtaamissa McGoohanin kanssa. Kuinka hän hyödyntää katseellaan muun muassa vankilajohtajan pöydällä olevaa pienoismallia Alcatrazista. Kuinka sitä voisi arvata, että kuultavana oleva vanki vilkaisisi kaikille esitteillä olevaa pienoismallia arvioidakseen parhaita pakopaikkoja. No, okei sen arvaaminen ei olisi vaikeaa, mutta että siitä olisi vangille mitään hyötyä onkin vaikeampi arvioida.
Hienoa Eastwoodin minimalistisessa työskentelyssä on myös se, että vaikka Frank ei paljoa puhele ja vaikuttaa hieman tylyltä, mutta silti mies osaa sanoa juuri oikeat vähäiset asiat joilla saa puolestaan muut puhumaan kaiken mahdollisen. Tästä loistavana esimerkkinä kohtaus jossa Frank kävelee istuinrappuset ylös tapaamaan Englishia joka sitten toteaa, ettei Frank istunut alas siksi että "either you're too scared, or you just hate niggers. Now which is it, boy? You too scared?", mihin Frank toteaa lakonisesti "Nah. I just hate niggers." Kepillä jäätä kokeilu kannatti, sillä tämän jälkeen English kertoo suurinpiirtein koko elämäntarinansa ja kunnioittaa Frankia rohkeutensa vuoksi. Kyseessä ei siis epäkorrektiuudestaan huolimatta ole rasistinen kohtaus. Elokuva on täynnä tälläisiä kohtauksia joissa Frank joko sanoo jonkin pienen sarkastisen kommentin, tekee pienen liikkeen, tai vilkaisee hiukan sivulle ja samalla tekee näillä tempuilla enemmän kuin mitä David Blaine on koko urallaan saanut aikaiseksi.

Patrick McGoohan oli erinomainen jääkylmänä vankilajohtajana joka uskoo metodinsa jossa kaikki tunteet tukahdutetaan olevan paras tapa sekä rangaista, että ohjata vankeja. Julmimmillaan tämä näkyy kohtauksessa jossa maalauslupansa menettänyt vanki lyö kirveellä epätoivoisena itseltään sormet irti.
Elokuvassa kuvataan muutoinkin hyvin onnistuneesti vankilan tapaa eristää ja turruttaa vankejaan, ja varsinkin kohtaus jossa Charleyn puhelinyhteys vaimolleen katkaistaan pienen väärän huomautuksen vuoksi särkee sydämen.

Hyvien roolisuoritusten lisäksi elokuva tarjoaa mielenkiintoisen tositapahtumiin pohjautuvan tarinan, jonka todenperäisyydestä saa toki kiistellä, mutta ainakin elokuvan kiiretön ja asiallinen lähestymistapa aiheeseensa aiheuttaa sen, että oli tarina täysin totta tai ei, niin se ainakin vaikuttaa todelta. Elokuvassa ei siis ole sellaisia kohtauksia joiden kohdalla tulee ajatelleeksi, ettei se nyt ainakaan ole totta, vaan koko elokuva pysyy sopivan hillityn realistisena. Ei siis soi Gonna Fly Now, ei siis korosteta tapahtumia hidastetuilla ohilentävillä hävittäjillä jenkkilipun liehuessa taustalla, vaan näytetään että jos jotain tapahtui, niin se saattoi tapahtua juuri näin.

Jos (loistava) Shawshank Redemption tarjoaa mielestäsi liian romantisoidun käsityksen vankilasta, Prison Break liian teinitrendikkään ja OZ:ssa on liikaa peppuseksiä, niin Pako Alcatrazista on oikea elokuva siihen väliin, kuten se on muihinkin.

Tähdet: *****
Pako Alcatrazista