Käännekohdassa (Intersection, 1994)

Komea ja mukavasti menestyvä arkkitehti Vincent (Richard Gere) on tylsistynyt avioliitossaan Sallyn (Sharon Stone) kanssa, mutta löytänyt uutta elämäniloa suhteestaan eläväiseen Oliviaan (Lolita Davidovich.) Ollessaan matkalla Olivian luokse ajautuu Vincent auto-onnettomuuteen, jonka vuoksi näkee niin sanotusti elämänsä filminauhana ja se on se mitä meille katsojille esitetään, ja sinä aikana näemme päälle 90 minuutin ajan sitä minkä kerroin jo ensimmäisessä virkkeessä. Eli saamme seurata kuinka Vincent ja Sally välittävät toisistaan, mutta ovat enemmänkin kuin ystäviä rakastuneiden sijaan. Kuinka Olivia ei lopulta pahemmin eroa Sallysta, paitsi siten että hän hymyilee enemmän ja kun Sallylla on hiukset tiukalla nutturalla niin Olivialla ne hulmuavat vapaina. Emmehän me muuten ymmärtäisi Olivian olevan se ns. vapaa sielu ja Sallyn frigidi.
Siellä on se Vincentin pomo, elokuvan vanhempi viisas mies Neal (Martin Landau) jonka tehtävänä on toimia jonkinlaisena omatuntona, paitsi ettei häntä hyödynnetä elokuvassa juuri laisinkaan ja Vincentin ja Sallyn teini-ikäinen tytär Meaghan (Jennifer Morrison) joka on se Vincentin varsinainen syyllisyys, vaikka eipä häntäkään juuri elokuvassa näe. Ollako yhdessä lapsen vuoksi, vaiko seuratako sydämen sykkeitä?
Lopuksi palataan alkuun siihen auto-onnettomuuteen ja Vincent kuolee, joten emme saa tietää kumpi on se oikea rakkauden kohde, Sally vaiko Olivia. Mikä on hieman ikävä tapa lopettaa elokuva, koska vastaamatta jättäminen on kuin se lopetustapa jossa kaikki paljastuu uneksi. Se tuntuu usein vastuun välttelyltä. No, ainakin sekä Sally että Olivia jäävät siihen uskoon, että hän on juuri se oikea.

Olen aina ollut siinä käsityksessä, että Käännekohdassa olisi jonkinlainen trilleri jonkin Vaarallisen Suhteen tavoin, joten olin oikeasti positiivisesti yllättynyt huomatessani kyseessä olevankin rauhallinen ihmissuhdedraama.
Oli siis mukava huomata olleensa väärässä elokuvan tyylilajista, mutta ei se nyt kuitenkaan elokuvaa parantanut, sillä kyseessä on aiheestaan huolimatta aika tunneköyhä tekele. Hienoa oli että elokuva käsitteli avioliiton ulkopuolista suhdetta ilman puukotuksia ja lemmikkien keittämistä, mutta elokuva ei missään vaiheessa vakuuttanut siitä että Geren hahmo oikeasti rakastaisi niin Davidovichin kuin Stonenkaan hahmoa, saati sitten Morrisonin esittämää tytärtä. Vastaavasti Geren hahmo ei myöskään piirtynyt mieleen mitenkään narsistisena, tms. jonka vuoksi tavallaan ymmärtäisi tunteiden puuttumisen, vaan hän vaikuttaa ihan mukavalta hepulta. Mutta koska kaikki muutkin elokuvan hahmot vaikuttuvat vain ja pelkästään ihan mukavilta, niin draaman määrä jää liian tyyneksi vedeksi jotta se jaksaisi pitää mielenkiintoa yllä tarvittavalla voimalla. Suhdedraama jää Kotikadun tasolle, eli ei olla yhtä pinnallista tekoshokeerausta Salattujen Elämien tapaan, mutta ei myöskään yhtä supervaljua kuin mitä Uusi Päivä tarjoaa. Siispä ollaan harmaata.
Mutta tosiaan, positiivista oli se ettei sorruta tavanomaiseen aiheen agressiivisen kuvaamiseen, vaikka jotain energiapiikkia olisikin kaivattu mukaan.

Vaikka näyttelijät ovat ihan kelvollisia, niin vaikeahan se on varmaan olla mieleenpainuva jos sisältö muistuttaa hieman liikaa puhelinluettelon lukemista. Siispä eniten huomiota kerää suloista tytärtä esittävä Jennifer Morrison ja hänkin vain siksi, että elokuvaa katsellessa tulee se ahaa-elämys että "toihan on se Housessa oleva väritön neiti!"

Jotenkin mielenkiintoista oli elokuvan rakenteessa se, että se alkaa tällä auto-onnettomuudella jonka kautta siirrymme takaumaan ja sitten täällä takaumassa kuljetaan uuteen takaumaan, etc. Tällä tavoin siis osoitetaan miten ja missä avioliitto alkoi sortumaan, kuinka Geren hahmo tapasi Davidovichin hahmon, ja muuta tälläistä jotka siis tapahtuvat eri ajoissa. Mutta näiden eri takaumien kohdalla ei tehdä numeroa siitä, että nyt siirryttiin eri vuoteen, kuukauteen, tai viikkoon, vaan se tulee vain huomioiduksi tapahtumien kulusta. Se oli ihan veikeää.

Tähdet: **
Käännekohdassa