Creedin perhe muuttaa isä-Creedin, Louisin (Dale Midkiff) mukana jonnekin takahikiälle vilkkaasti liikennöidyn tien vierelle. Ennen kuin he ehtivät edes asettautua taloksi, perheen tauotta ärsyttävästi mäkättävä tytär Ellie (Blaze Berdahl) huomaa talon luota lähtevän polun ja uteliaana haluaa lähteä selvittämään polun määränpäätä. Siispä naapurin leppoisa vanhus, Jud Crandall (Fred Gwynne) kertoo näyttävänsä mitä polun päässä on ja samalla kertovansa veikeän tarinan siitä. No, se veikeä tarina on se, että polun päässä on eläinten hautausmaa ja sinne Jud hautasi oman koiransa. Oi noita lempeitä vanhusten opettavaisia kertomuksia. Äiti, Rachel (Denise Crosby) ei hirveästi lämpene Judin turinoille. Perheeseen kuuluu myös kolmevuotias Gage (Miko Hughes), jonka funktio on jokeltaa ja näyttää äärimmäisen creepyltä.
Louis toimii paikallisen koulun terveydenhoitajana ja saa ensimmäisenä työpäivänään potilaakseen teini-ikäisen Victor Pascowin (Brad Greenquist) jonka pää on halki. Tässä tuleekin mielenkiintoinen kohtaus. Pascow makaa hoitopöydällä kuolleena ja pää halki. Pascow herää, tarttuu Louisiin ja kertoo tulevansa tapaamaan Louisia. Sen sijaan että Louis ihmettelisi miten kuollut nousi pystyyn, on hän kiinnostuneempi siitä miten Pascow tietää Louisin nimen. Hei c'mon, mikä ihme se on on että oppilas tietäisi terkkarinsa nimen, mutta eikö se ole erikoisempaa kuinka kuollut nousee pystyyn?
No, Pascow tulee yöllä jonkinlaisena puolihaamuna Louisin luokse, johdattaa tämän sinne elukoiden hautausmaalle ja näyttää ettei tuon hautausmaan viereiselle alueelle saisi mennä. C'mon Pascow, ilman sinua Louis ei edes tietäisi koko paikasta ja sitten sinä menet kieltämään häneltä sinne menon.
Heti perään Creedien kissa Church jää ilmeisesti rekan alle ja heittää veivinsä. Muitta mutkitta Jud johdattaa Louisin juuri sinne hautausmaan takaiselle hautausmaalle jonne menon Pascow kielsi. Paikka on intiaanien hautausmaa ja jos sinne jonkun hautaa, niin tämä palaa kuolleista. Seikka joka nyt ajatellen pistää ihmettelemään, että miten se oikeastaan on hautausmaa jos kaikki sinne haudatut ovat nousseet haudoistaan. No, Jud ehdottaa että Louis hautaisi Churchin sinne, mutta ei kerro syytä. Jostain syystä Louis suostuu tähän sen kummempia miettimättä, vaikka se saa katsojan miettimään että miksi? Se ei riittänyt että Pascow varoitti menemästä sinne, mutta kun Jud ei kerro syytä miksi he menivät sinne, miksi kissa piti haudata lähes umpikallioon ja miksi Jud sanoi ettei voi auttaa kun kerran jokaisen on haudattava omansa. Luulisi että jossain vaiheessa Louis olisi edes ihmetellyt mitä tapahtuu. Mutta ei, siispä Church pistettiin kiviseen maahan.
Kohta kissa palaa kuolleista ja käyttäytyy vihamielisesti Louisia kohtaan. Jud kertoo viimein Lousille oman tarinansa koirastaan Spotista. Spot oli kuollut ja Jud hautasi sen samaiselle intiaanien hautausmaalle ja kuten Lousin tapauksessa, oli Spot palannut vihamielisenä elävänäkuolleena takaisin ja Jud joutui tappamaan koiransa. Tietenkin Louis olisi varmaan arvostanut jos Jud olisi ennen Churchin hautaamista kertonut, että tämä nousisi kuolleista ja lopulta Louisin olisi kenties tapettava Church.
Seuraavaksi ajotien uhriksi jää Gage.
Surussaan Louis harkitsee Gagen hautaamista intiaanien hautausmaalle ja tällä kertaa Jud kertoo etukäteen tarinan siitä kuinka sinne oli aiemmin haudattu ihminen ja kuinka huonosti siinä oli käynyt. Tämä on siis periaatteessa ihan sama juttu kuin sen koiran kanssa. Kuollut palaa, käyttäytyy vihamielisesti ja lopulta hänet tapetaan uudestaan.
Nyt Jud toistelee kuinka se intiaanien hautausmaa on paha paikka,,, PAHA!
Miksei hän kertonut sitä aiemmin, ennen kissan hautaamista. Tai miksei hän pitänyt vain turpaansa ummessa.
Tässä vaiheessa elokuvaa myös mainitaan siitä, kuinka Rachelin isä vihaa Louisia ja uskoi Louisin olevan pahasta Rachelille. Mutta sitä ei käsitellä sen enempää. Tämä on surku, olisi nimittäin ollut mielenkiintoista tietää miksi Rachelin isä vihaa Lousia, kun koko ajan Louis on kuitenkin kuvattu varsin mukavana ihmisenä.
Louis lähettää vaimonsa ja tyttärensä Rachelin vanhempien luokse, ja näille kertomatta kaivaa Gagen haudastaan, haudatakseen hänet uudemman kerran sinne intiaanien hautausmaalle.
Tietenkin se ärsyttävästi vinkuva tytär, Ellie näkee enneunia kuinka asiat tulevat menemään perseelleen.
Gage nousee, paloittelee Judin, paloittelee takaisin palanneen Rachelin ja joutuu isänsä tappamaksi.
Oppiko Louis ettei ihmisiä saa haudata paikkaan josta he palaavat takaisin?
No ei tietenkään.
Muistan kuinka tämä elokuva ja etenkin Stephen Kingin kirja olivat silloin jotain parikymmentä vuotta sitten huisin pelottavia, mutta nyt kaikki elokuvan ääliömäiset repliikit, juonelliset epäloogisuudet ja joidenkin näyttelijöiden umpisurkea eläytyminen vievät aivan liian paljon sitä tahattoman komiikan puolelle. Toki jos olisi joku maksimissaan tämän elokuvan ikärajan ikäinen, eli 15 vuotias, niin tämä saattaisi toimia vieläkin mainiosti.
Elokuvassa kuitenkin on muutamia hyvin toteutettuja jaksoja. Etenkin elokuvan loppupuolelle osuvat Gagen kuolemasta palaaminen, Judin kuolema, Gagen uudelleen kuoleminen ja Rachelin paluu Louisin luokse ihan elokuvan lopussa.
Elliot Goldenthalin erinomainen musiikki on kuitenkin se onnistunein kauhuelementti koko elokuvassa ja ilman sitä elokuva olisi huomattavasti heikompi tapaus.
Tarinallisesti parasta antia on Louisin surun sumentaman ajatusmaailman osoitus Gagen henkiinherättämisellä, oman lapsen tappo ja lopulta Rachelin kautta saman asian kierrätys. Nämä seikat osoittavat hyvin kuinka ajatusmaailma voi vääristyä luonnollisesti läheisten kuolemien kautta, etenkin kun annetaan mahdollisuus korjata asia, mutta tekemällä siitä sen vuoksi entistä pahempaa.
Idea siitä kuinka jokainen vastaa omista hautaamistaan on erinomainen kauhuelokuvaa ajatellen ja tästä ideasta olisi voinut tehdä vaikka kuinka hyvän moraalisten dilemmojen zombeilun.
Sääli että muutamat elokuvan naurettavuutta hipovat savukoneiden käytöt, nolot hidastukset ja muut paremmin Meatloafin videoon sopivat keinot heikentävät elokuvan visuaalista tehoa.
Vaikka visuaaliset kommellukset eivät itse tarinaa pilaakaan, niin joidenkin näyttelijöiden työskentely kuvallisen mokailun rinnalla saa itse tarinan niin pahasti piiloon, ettei meinaa edes muistaa pohjalla lymyilevän varsin onnistuneen juonen. Dale Midkiff ja Denise Crosby esittävät roolinsa niin puunaamaisina, että välillä luulee katselevansa stillkuvia. Sinänsä voisi kyllä ajatella ettei se haittaa, sillä kuka nyt tämänkaltaisesta elokuvasta odottaakaan parempaa näyttelemistä. Okei, Midkiff ja Crosby ovat periaatteessa ihan siedettävän tyypillisiä tälläiseen elokuvaan, ja he eivät olekaan näyttelijöistä heitä jotka tämän pilaavat. Hän joka on niin uskomattoman raivostuttavan huono tässä elokuvassa on Ellietä näyttelevä Blaze Berdahl. Hän ei tee muuta kuin huutaa, vinkuu, mouruaa ja käyttäyttyy kuin pilalle hemmoteltu superpallo karkkikaupassa. Al Pacino vaikuttaa hiljaiselta mieheltä Berdahlin rinnalla. Hyvä on, Berdahl on ollut yhdeksänvuotias elokuvaa tehtäessä, joten voitaisiin ajatella minun olevan turhan vaativa hänen suhteensa. No, Gagea näyttelevä Miko Hughes oli elokuvaa tehtäessä kolmevuotias, mutta Berdahlin rinnalla hän on kuin Robert Duvall. Vaikka Berdahlin kohdalla ei voikaan ehkä suuremmin kritisoida hänen näyttelijänkykyjään, niin voidaan kuitenkin kyseenalaistaa ohjaaja Mary Lambertin taidot ohjata näyttelijöitään. Oliko sitä ihan pakko laittaa elokuvaan juuri ne kohtaukset jossa Berdahl käyttäytyy kuin pahinkin kaupan lattialla hytkyvä raivokohtauksen saanut kakara.
Fred Gwynne näyttelee varsin mainiosti, mutta hänen hahmonsa motiivit ovat ihan kädestä. Hänen pitäisi olla se elokuvan lempeä, mukava naapurin mies, mutta samalla hänen hahmonsa on oikeastaan syypää kaikkiin elokuvan pahoihin seikkoihin. Hänen toimintansa ovat koko ajan ristiriidassa ja saakin miettimään, että kuinka pahasti hänen hahmoaan on kirjoitettu uusiksi elokuvaa tehtäessä. Vai onko hänen hahmonsa seniili?
Elokuvan paras näyttelijä on Gagea esittävä Miko Hughes. Ollakseen vain kolmevuotias esittää hän eniten tunnetiloja ja kasvua hahmossaan. Mielenkiintoinen seikka on vieläpä se, että kuinka paljon samannäköisiä keskenään ovat Gage ja Church. Molemmat ovat samanlaisia suloisia nappisilmiä, jotka kuitenkin ovat samalla niin pelottavia etten minä ainakaan haluaisi olla heidän kanssaan samassa tilassa.
Uinu, Uinu Lemmikkini sisältää jonkin verran aivan järjetöntä sekoilua juonessaan, joitakin umpisurkeita näyttelijäsuorituksia ja suhteettoman paljon naurettavia kuvallisia ideoita.
Mutta vastaavasti se sisältää yhden aivan loistavan lapsinäyttelijän suorituksen, erittäin onnistuneen musiikin ja noin 15 minuuttia todella toimivaa kauhistelua. Joten Stephen Kingin kauhuelokuvia ajatellen, tämä kuuluu sinne onnistuneimpien joukkoon.
Tästäkin näyttää olevan uusintaversio tekeillä ja voimme vain vedota suurempiin voimiin, että sitä ei koskaan tapahdu.
Kun katson elokuvan kantta, niin yksi asia vaivaa minua suuresti. Kuvassa on kissa hautausmaalla ja toisin kuin taustalla oleva Pascowin naama, niin kissa ilmeisesti kuuluu hautausmaakuvan kanssa yhteen. Miksi siis kissa on noin sairaan iso? Vai onko tämä jokin Smurffien hautausmaa. Sillä jopa eläinten hautakivien mittakaavassa tuo kissa on King Kongin kokoluokkaa.
Tähdet: ***
Uinu, Uinu Lemmikkini
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti