Batman -Paluu kuuluu siihen sarjaan jatko-osia että se ei koeta keksiä pyörää uudestaan, mutta se ei myöskään tyydy toistamaan itseään.
Batman -Paluu ei siis enää saa avukseen yllätysmahdollisuutta ja siinä on jatko-osille tyypilliseen tapaan hieman enemmän kaikkea, mutta siinä on myös oikeasti otettu tavoitteeksi parannella edellisen osan virheitä.
Virheitä?
Mitä virheitä?
Eihän edellisessä osassa ollut oikeastaan mitään virheitä, joten mitä ihmeen parannettavaa siitä löytyisi ja miten siinä on onnistuttu.
Batman -Paluu on kuin onnistunut ohjelmistopäivitys. Vaikka edellinen ohjelmisto oli mielestäsi ihan tarpeeksi hyvä, niin jotain muutoksia olisit silti siihen toivonut ja Batman -Paluu on se muutos. Eli vaikka se ei varsinaisesti mitään uuden uutta tuokaan peliin, niin se tuo ne perinteiset jatko-osaseikat sellaisella varmuudella kuvioihin, että se saa elokuvan tuntumaan aivan tuoreelta.
Batman -Paluussa on siis ensimmäistä osaa enemmän päähenkilöitä, mutta toisin kuin yleensä jatko-osissa, niin hahmoja ei ole tungettu mukaan vain täytteeksi vaan kaikki kolme suureen asemaan nostettua hahmoa (Kissanainen, Pingviini ja Max Shreck) ovat jokainen oikeasti mielenkiintoinen hahmo jossa on syvyyttä.
Elokuvan ulkoasu on viimeistellympää kuin edellisessä osassa ja muutenkin Batman -Paluun tyyli ja tunnelma on samanlaista kuin ensimmäisessä osassa, mutta aivan kuin joku olisi tussannut aiemmat lyijykynäluonnokset.
Tunnelman kautta huomaamme myös että ensimmäisessä osassa esiintynyt huumori on kadonnut. Yksi hyvä esimerkki Paluun vähäisemmästä huumorista on Princen tyylisen musiikin puuttuminen ja elokuvan laulavana artistina kuullaankin Siouxie Siouxia, joka ei kuulosta järin ilomieliseltä. Ei Paluu huumorintajuton ole, mutta siinä missä ensimmäisessä osassa huumori oli jokseekin synkkää, niin se oli kuitenkin pikemminkin tummanharmaata kuin mustaa. Paluun huumori on niin mustaa että käsikirjoituskin on varmaan kirjoitettu pimeässä huoneessä.
Mutta itse elokuvaan.
Elokuvan alussa näemme kuinka Cobblepotin hienostopariskunta pitää ilmeisen väkivaltaista vauvaansa häkissä ja lopulta ratkaisee ongelmansa heittämällä vauvan jorpakkoon kuin Mooseksen ikään.
Siirrytään 33:n vuoden päähän nykyaikaan ja saamme huomata että tuosta vauvasta on kasvanut hirmuinen viemäreiden muotopuoli pingviinimies joka komentaa sirkussekopäistä koostuvaa armeijaansa. Pingviini/Oswald Cobblepot (Danny DeVito) on siis perheensä hylkäämä, viemäreissä ja friikkisirkuksissa kasvanut sekopää. Ei hyvä.
Gothamissa liikuskelee myös hermoheikko puoliseniililtä vaikuttava miljonäärin avustaja Selina Kyle (Michelle Pfeiffer) joka tunkee nenänsä väärään paikkaan ja tulee heitetyksi ikkunasta ulos. Seuraavaksi Selina riehuu kämppänsä säpäleiksi, pukeutuu mustaan kissapukuun ja käy potkimassa ryöstäjää kelleille. Ryöstön uhrin kiittäessä tätä Kissanaista, kiusaa Kissanainen ryöstön uhriakin. Kissanainen on siis hysteerikko sihteeri, joka potkii niin pahantekijöitä kuin uhrejakin. Ei hyvä.
Ja sitten on se elokuvan todellinen pahis, miljonääri Max Shreck (Christopher Walken). Shreck haluaa rakentaa uuden ydinvoimalan, mutta pormestari ei lämpene ajatukselle. Siispä pormestarista on päästävä eroon. Pingviini kiristää Shreckia auttamaan häntä pääsemään ihmisten ilmoille hyväksyttävästi ja Shreck rupeaa muovaamaan Pingviinista uutta pormestaria. Eihän Shreck oikeasti välitä Pingviinistä, mutta hänen avullaan Shreck pääsisi eroon pormestarista ja Pingviini voisi toimia muutenkin hyvänä likaisten töiden toimijana. Niin ja Shreck tietenkin heitti uteliaan sihteerinsä, Selina Kylen ikkunasta ulos ja vahingossa tätä kautta sekoitti Selinan lopullisesti ja synnytti Kissanaisen. Ja se Shreckin ydinvoimalakin on vain suuri akku johon hän imee energiaa muilta, sen sijaan että avuliaasti antaisi sitä kansan käyttöön. Max Shreck on tosi paha tyyppi. Ei hyvä.
Niin ja sitten siellä tietenkin on aiempaa masentuneemman oloinen Batman (Michael Keaton) joka samalla tuntee sympatiaa Pingviiniä kohtaan, että samalla tietäen tämän olevan pahis, koettaa murjoa hänet muusiksi. Sitten Batman/Bruce Wayne tietenkin ihastuu Selinaan/Kissanaiseen ja aiheuttaa mukavan... neliödraaman?
Katsokaan kun Batman ihastuu Kissanaiseen ja päinvastoin ja Bruce ihastuu Selinaan ja päinvastoin, mutta kummatkin toimivat erillisinä yhtälöinä, koska kumpikin ihastuu kahdesti toisiinsa, mutta eri henkilöinä joita kumpikaan ei tietenkään tunne. Ja luonnollisesti Batmanin pitää saada paha Kissanainen kiinni ja Kissanainen yhdistää voimansa Pingviinin kanssa saadakseen Batmanin hengiltä. Mutta he pitävät toisistaan. Tottakai.
Batman lavastetaan murhaajaksi, Pingviini koettaa tappaa Kissanaisen, Batman paljastaa Pingviinin todellisen minän, Shreck kääntää selkänsä Pingviinille, Bruce tajuaa kuka Selina on, Selina tajuaa kuka Bruce on, Pingviini pöllii kasan vauvoja ja koettaa tappaa joka hiivatin ihmisen Gothamissa.
Ja lopulta Batman pyörii hämmentyneenä ympäriinsä, Pingviini kuolee, Max Shreck kuolee ja Kissanainen kuolee mutta ei kuole.
Batman -Paluu todistaa erinomaisesti sen, että perusteemaa hyödyntämälläkin voidaan tehdä elokuva joka samalla muistuttaa edellisestä, että tuntuu uudelta. Kyseessä kuitenkin on pohjimmiltaan se tavallinen "paha uhkaa, Batman potkii pahiksia"-tarina, mutta hyvin kirjoitetuilla hahmoilla ja hyvin luodulla maailmalla voidaan tehdä sama uudestaan erilaisena.
Batman -Paluun hahmot ovat pirun onnistuneita.
-Batman on tietenkin Batman ja hän ei suuremmin eroa edellisestä elokuvasta, joten aiemmasta Batman-arvostelustani löydätte enemmän kirjoitusta tähän nimenomaiseen hahmoon liittyen.
-Pingviinistä näytetään että hän on ollut jo vauvana tuhmuri, mutta kuinka paljon hänen mielensä on kehittynyt viemäreissä ja friikkisirkuksissa. Pingviini on selkeästikin elokuvassa pahis, mutta hänkin on monen negatiivisen asian yhteissumma. Etenkin hieno kohtaus Pingviinin itsetunnosta ja itsetuntemuksesta tulee siinä, kun Pingviini toteaa olevansa eläin, eikä ihminen. Hänhän on ihminen, mutta tuntee olevansa enemmän eläin. Pahus tuota huonoa Amerikkalaista kasvatusta.
-Kissanainen kuvataan aluksi arkana, alistettuna ihmisenä joka väkivaltaa kokiessaan muuttuu kumipukuiseksi vigilanteksi. Mutta oli sitten kissapuku päällä tai ei, emme edelleenkään oikeasti tiedä millaisena hänet tulisi nähdä. Sillä hän on neurootikko molemmissa muodoissaan. Ei hyvä, ei paha, mutta ei oikein mitään siltä väliltäkään. Pahus tuota Amerikkalaista naisen asemaa.
-Max Shreck on kuitenkin se koko elokuvan herkullisin hahmo. Miljonääri ja kaupungin todellinen johtaja, joka tekee kaikkensa saadakseen oman tahtonsa läpi. Siinä sivussa ei muutama henki ja mielentila tunnu missään, kun oma etu on tärkein. Mutta hetkinen, kaikki paha jonka Shreck tekee, niin hän tekeekin ne poikansa vuoksi. Joten omalla kieroutuneella tavallaan, Shreck ainakin uskoo toimivansa hyvillä aikein, sillä hänhän vain toimii isällisesti. Pahus Amerikkalaista isäkuvaa.
Jokainen tämän elokuvan ns. pahishahmoista on sopivalla tavalla pelkkää omaa etuaan tavoitteleva ja niin vinksahtanut että oikeastaan itse toimii itseään vastaan tekemiensä valintojen kautta. Erinomaista hahmojen kohdalla on myös se, että tällä kertaa he ovat tasavertaisempia toistensa kanssa. Jos ajattelee Jokeria, niin hänhän on hahmo jonka tarkoitus onkin olla huomattavasti näkyvämpi kuin muiden hahmojen, mutta sellainen johtaa usein myös siihen että muut jäävät liikaakin varjoon. Tällä kertaa kukin hahmo saa samanlaista näkyvyyttä.
Batman -Paluu on julmetun hienon näköinen, hyvin näytelty ja äärimmäisen harkitun oloinen kokonaisuus, että vaikka siitä puuttuu edellisen elokuvan yllätysmomentti, niin vähintään yhtä hyvästä elokuvasta on kyse.
Vaikka itseäni elokuvan tyyli ei haitannut yhtään, niin nyt elokuvaa katsoessani tavallaan ymmärrän miksi seuraavan elokuvan (Batman Forever) tullessa ravisteltiin kaikkinainen Burtoniaanisuus pois harteilta. Sillä jos ajatellaan massayleisöä niin Batman ja etenkin Batman -Paluu ovat aika erikoisia blockbustereita. Etenkin kun ajattelee tätä nimenomaista Paluu-elokuvaa, sillä tämä on tungettu niin täyteen kaikenlaisia sekopäitä, makaabereja hahmoja ja visuaalisuutta, karnevaalimeininkiä ja hysteriaa, että se vaatii jo katsojalta jonkinlaista asennoitumista. Toisin sanoen tämä elokuva ei oikein käy siihen tilanteeseen, kun tahdot katsoa American Pieta ja Transporteria, vaan tämä on suunnattu yleisölle joka ei tahdo vain maata lattialla kuola suunpielistä valuen. Et ehkä joudu hirveästi itseäsi rasittamaan, mutta joudut käyttämään aivojasi hiukan enemmän kuin kenties tahtoisit. Ja siinä missä Batman Forever ja Batman & Robin ovat myöskin vähintään visuaalista ilotulitusta, niin ne ovat enemmänkin iloisia karkkivärejä. Kun Burtonin elokuvat ovat salmiakki- ja lakritsisekoituksia, niin Schumacherin elokuvat ovat hysteerisen iloisia, sokerisia ja värikkäitä hedelmäkarkkeja ja täten ajatellen enemmän suuren yleisön makuun. Mutta kuten tiedämme, salmiakki ja lakritsa ovat enemmän Batmania kuin Amazon-karkit.
Ja Danny Elfmanin musiikki on edelleen todella hienoa.
Edelleen toiseksi paras Batman-filmatisointi.
Tähdet: *****
Batman -Paluu
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti