Mielisairaalan tohtori Tremayne (Donald Pleasance) on ratkaissut neljä erityisen vaikeana pidettyä tapausta, joten kollega Nicholas (Jack Dawkins) on saapunut onnittelemaan miestä ja siinä samassa sitten puidaan läpi edellä mainitut potilaskertomukset.
MR. TIGER
Paul (Russell Lewis) on veikeä pikkumuksu jonka riitaisat vanhemmat alkavat hieman huolestumaan, kun jälkikasvun mielikuvitusystävä mr. Tiger vaikuttaa liiankin eläväiseltä. Esimerkiksi veriset luut joita Paul tarjoilee mr. Tigerille ovat pikemminkin merkki muistakin ongelmista kuin halusta olla isona töissä lihanjalostusalalla, mutta riittääkö pelkkä tukkapölly saamaan lapsen aivoitukset oikeille raiteille? Mr. Tiger on kuitenkin varsin nälkäinen ystävä.
Potilaskertomukseen kirjataan kuitenkin, että riitoihin kyllästynyt lapsi tappoi vanhempansa.
Lassi ja Leevi kauhuversiona.
PENNY FARTHING
Pahasti kasvonsa polttanut Timothy (Peter McEnery) on päätynyt hullujenhuoneelle koska omien sanojensa mukaan tappoi Albert-setänsä (Frank Forsyth), mutta tietenkään aivan näin yksioikoinen ei totuus ole. Pieni osoitus tästä on se, että Albert-setä on muotokuvamaalaus ja siinä asustavasta pahasta hengestä joka muun muassa pakottaa Timothyn polkupyöräilemään. Tämä siirtää nuoren herran mielen menneeseen aikaan kokemaan Albertin nuoruutta ja kyseinen ruumiinhallinta tulee estää polttamalla sekä pyörä että maalaus. Kiusallisesti Albertin yritys siirtyä turvaan menneisyyteen vie tulen muassaan aiheuttaen kohtalon josta Timothy alussa puhui.
Penny Farthing on se vanha polkupyörämalli jossa oli pikkiriikkinen takarengas ja mammuttimainen (ei fatbike) eturengas ja tässä tapauksessa se toimii eräänlaisena porttina menneisyyteen. Sinänsä tähän varmasti olisi riittänyt pelkkä taulu itsessään, mutta ehkäpä pyörä oli mukana suurelta osin kuvastaakseen aikakautta ja toimii siinä ihan kelvollisesti. Tarinana Penny Farthing ei ole niinkään mikään amityvillemainen kummistustarina, tms., vaan enemmänkin näitä apinankäsi-kertomuksia jossa jokainen päätös johtaa turmioon. Joten kun aikoinaan kuollut Albert-setä koettaa ottaa uuden elämän vallatessaan sukulaispoikansa kehon sekä mielen, niin siirtyminen takaisin nuoruuteen aiheuttaa juuri sen hetken joka hänet aikoinaan tappoikin. On se surku.
MEL
Kuvanveistäjä Brian (Michael Jayston) raahaa kotiinsa ihmismäisen muotoisen puunrungon ja alkaa osoittamaan sitä kohtaan romanttisempia eleitä kuin puolisoonsa Bellaan (Joan Collins), joka tietenkään ei järin arvosta kilpailijaansa. Puu osoittaa omaltakin osaltaan mustasukkaisuutta, haluten raivata Bellan tieltään ja kun Brian viimein tekee päätöksensä ketä todellisuudessa rakastaa, johtaa se tragediaan.
LUAU
Auriel (Kim Novak) on tyytyväinen kun kotona lojuva tytär Ginny (Mary Tamm) kohtaa hurmaavan ja rikkaan Kimon (Michael Petrovitch), ja edessä on vieläpä suuret juhlat, että kaikki on ihan super. No, se kuinka Kimo osoittaa kiinnostusta Ginnya kohtaan koska etsii neitsyttä uhratakseen hänet pakanallisissa menoissa ja syöttää ruumis juhlavieraille on viittaus siihen, että ehkei Aurielin kannattaisi odottaa kovinkaan pitkäikäistä liittoa tyttärelleen.
Tarinoista suosikkini on Mel, sen creepyn eläväinen puu ja epätoivoinen rakkaus/himo jotain... sanotaan erilaista kohtaan (vrt. May tai Splice) on varsin tehokas aihe. Toteutuksessa onkin enimmäkseen onnistunutta ahdistavuutta, mutta vastaavasti neljästä elokuvan tarinasta se on myös ainoa joka tuntuu pahasti typistetyltä eikä siten pääse oikeuksiinsa lyhyessä mitassaan. Kaikista näistä voitaisiin varmasti koostaa täyspitkä elokuva, mutta Mel olisi varmaankin ainoa joka näin toteutuessaan ei tuntuisi venytetyltä sen muutoinkin keskittyen enemmän tunnelmaan kuin iskusävelmiin. Vastaavasti toteutuksen suhteen Mel sisältää yhden kaikkien aikojen rumimmista unijaksoista jossa Joan Collins näkee unta siitä miten puu tappaa hänet (tai raiskaa Evil Deadin tavoin), mutta 70-luvun diskotyyliin se näyttää siltä kuin Austin Powers toikkaroisi humalassa. Se hieman rikkoo fiilistä.
Kakkoseksi nostaisin Mr. Tigerin ja sen suurelta osin siksi, että se tosiaan vaikutti siltä kuin olisi kauhufilmatisointi Lassi ja Leevi-stripistä, mutta sekä sen kohdalla että muutoinkin Tales That Witness the Madness on varsin tavanomainen kauhuantologiaelokuva. Siispä tyypilliseen tapaan mukana on vähän arkisemman oloinen tarina, jotain yliluonnollista ja tietenkin osa kallistuu hivenen huumorin suuntaan. Brittiläiseen tapaan huumori on kylläkin kuivahkoa eikä laisinkaan esimerkiksi amerikkalaiseen tyyliin (esim. Tales From the Crypt) kallistu äänekkääseen näyttävyyteen.
Kokonaisuutena Tales That Witness Madness ei herätä suurempia hurraa-huutoja, mutta toisaalta ei myöskään yhdenkään tarinan kohdalla saa kuikuilemaan kelloa, että kyllä se asiansa puolentoistatunnin ennalta arvattavana viihteenä ajaa. Enkä oikein uskokaan, että tässä olisi edes yritetty hakea mitään todella syvyyttä, koska muutoin olisi vaivauduttu edes hieman paremmin osoittamaan miten Donald Pleasancen esittämä tohtori ratkaisi ongelmatapaukset. Nyt hän vain yksinkertaisesti toteaa, että tarinat ovat totta eivätkä hullujen hourailuja ja se on suht' sinisilmäistä herra tieteentohtorilta. Ja koska kaikki mitä katsoja näkee ei edes ollut potilaiden tiedossa (esim. Auriel ei tiedä syöneensä kuolleen tyttärensä lihaa, vaan luulee lapsensa vain kadonneen) niin sekin aiheuttaa aukkoisuutta ihmiskohtaloissa. Mutta samapa tuo, koska ei tätä nyt pidäkään niin vakavasti pohtia.
Tähdet: **(*)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti