Liftari (The Hitcher, 2007)

Ja niin vuoroon astelee Liftarin remake, mutta miksi ei vuonna 2003 ilmestynyt jatko-osa? Hei c'mon, kukaan ei edes muista sen olemassaoloa ja sitä paitsi, se on unohdettava. Jake Busey on elokuvan psyko ja C. Thomas Howell on suurinpiirtein vain stuncastattu. Alkuperäisen Liftarin ohjanneen Robert Harmonin Highwaymen tuntuu enemmän oikealta Liftarin jatko-osalta,,, valitettavasti.
Siispä siirrytään suosiolla remaken pariin, koska yksi potku kasseille riittää tällä erää.

Koko perheelle sopiva yliopistorokki soi ja kaupallisella tavalla vaihtoehtoiset nuoret, ihmiset jotka saavat Voice of Finlandin vaikuttamaan Caligulalta,  eli Jim (joku näyttelijä jonka nimeä en halua tietää) ja Grace (näyttelijä jonka nimen tiedän, mutta en haluaisi) ajelevat autolla keskellä ei-mitään, kunnes meinaavat ajaa sateella miehen päälle. Tottakai kyseessä on John Ryder (Sean Bean), psykopaatti joka tappaa ihmisiä ja nyt hän aikoo tappaa Jimin ja Gracen.

Koska vuoden 2007 Liftari on ajalleen tyypillinen remake, niin tottakai kyseessä on rutiinilla tehty tarpeettoman oloinen uusintaversiointi josta saa sitä versio-osuutta etsiä täikammalla. Kun mennään sieltä missä aita on matalin, niin merkittävin ero on vain siinä, että elokuvan sankariksi vaihdetaan miehen sijaan nainen. Siispä uusi Liftari on kuin jos alkuperäisen elokuvan Jennifer Jason Leigh olisi pääosassa ja alusta loppuun saakka asti mukana, ja siinä se sitten onkin. Muutoin mukana ovat vain ne tyypilliset kaikki tehdään nopeammin ja kovemmalla metelillä antimuutokset, eli tässä pitkälti pilataan juuri ne seikat jotka tekivät minuun vaikutuksen alkuperäisessä elokuvassa. Ei enää hidasta, minimalistista painostavaa tunnelmaa ja vähäeleistä sosiopaattia jonka kasvoista ei voi lukea mitä hän aikoo tehdä. Sen sijaan ajetaan saatanan lujaa, tapellaan ja nujakoidaan, osoitetaan että 2000-luvun risuparrat ovat sukupuolesta riippumatta kunhan ovat naisia kovempia kuin jotkut 80-luvun nynneröt ja kännykkä on maailman ihmeellisin asia. Siispä kyseessä on elokuva heille jotka eivät pysty olemaan puhelimestaan erossa yhdelläkään kahvitauolla ja joille Facebook on yksi maailman seitsemästä ihmeestä. Persoonattomat hahmot tekevät arvattavia ratkaisuja kun vastassa on stereotyyppisesti toimiva stereotyyppinen pahis ja sisältöä on mukana kuin ontossa kuorettomassa ilmapallossa. Jopa suorat kohtausimitaatiot alkuperäisestä elokuvasta pilataan alleviivaavilla musiikkivalinnoilla ja repliikeillä, ja jos jotain on mahdollista vääntää rautalangasta, niin se tottavie tehdään.

Mitä tulee Sean Beaniin esittämässä psykoa, niin kyseessä on valitettavan helppo ratkaisu, tietäen Beanin pystyvän sellaiseen unissaankin. Siispä miehestä jää tällä kertaa mieleen vain jatkuva virnuilu, jonka vuoksi Mr. Bean on pelottavampi ja saa olettamaan Sean-version Beaneista tarkoituksella lyövän läskiksi kliseepahista.
Parhaimmillaan Bean,,, Sean, ei mister,,, on siinä kohtauksessa jossa pakenee käsiraudoista. Siinä on hieman sitä tunnekylmyyttää ja pelottavaa rauhallisuutta jota olisin kaivannut muultakin osalta. Tottakai sitä seuraa hillitön räjähdys ja musiikki joka olisi ollut enemmän kotonaan Transformerseissa. HAH! Ette muuten usko tätä, mutta en tosiaankaan tiennyt Transformersit säveltäneen Steve Jablonskyn tehneen myös tämän Liftarin musiikin ja tarkistin säveltäjän vasta tehtyäni tuon Transformers-maininnan, koska se musiikki kuulostaa niin yksi yhteen samalta.

Elokuvan suurin plussa on Neal McDonough elokuvan kyttänä ja tämä mies olisi ollut parempi valinta pahikseksi, silllä katsokaa nyt miehen silmiä.

Puhdasta pahuutta.

Pohjimmiltaan ja pinnaltaan Liftari vuosimallia 2007 on niitä ikävimmän oloisia remakeja. Se ei suututa tarpeeksi, se ei ole hyvä, se on vain elokuva joka vie levytilaa. Piirtyy siis jälleen kerran kysymys siitä, että miksi uusia jotain jos ei kerran ole oikeaa kykyä tai halua uudistaa sitä?

Tähdet: *
Liftari