Meksikolainen Armando (Will Ferrell) elää isänsä Miguelin (Pedro Armendáriz Jr.) kanssa suurella karjatilalla ja suurin huoli on vain hillitä hikoilua kauniiden naispalvelijoiden seurassa (tai sitten se olen vain minä joka siitä kärsii). Ongelmien mustia pilviä alkaa ilmaantumaan kun Armando huomaa tunnetun huumekauppiaan Onzan (Gael García Bernal) levittäytyvän rikoksineen heidän alueelleen ja silloin sopivasti kotiin palaa Armandon veli, musta lammas, tuhlaajapoika, mutta tietenkin Miguelin silmissä se parempi jälkikasvun osoitus Raul (Diego Luna) superhotin morsiamensa Sonian (Genesis Rodriguez) kera. Ymmärrettävästi Armando ja Sonia iskevät silmiään yhteen, mutta retinavahingon sijaan välillä villitsee ihastuminen, joka sitten synnyttää kolmiodraamaa. Tottakai Raul itsekin on huumekauppias, lyöden näin ikävyyttä itsensä ja veljensä väliin ja aiheuttaen huumesotaa Onzan kanssa, jonka entinen nainen Sonia sattuu olemaan. Niin ja tietenkin Onza on myös Sonian setä.
Siispä sattuu tuttu häämassacre jossa monien muiden ohella surmansa saa Miguel ja tämä syöksee Armandon kostohaluihin, jossa häntä rohkaisee valkoinen taikakissa.
Minua hymyilytti heti alussa kun Will Ferrellille on sopivan huonosti synkattu puhe, mutta toivoin ettei se jää ainoaksi vitsiksi. Ei huolta, sillä tämä on niitä Top Secretin kaltaisia elokuvia joissa ensikatselulla ei varmasti edes huomaa jokaista tarjottua vitsiä, sillä kaikki taustoilla olevat metsästysmuistot (täytetty orava), selvästi maalatut taustat viittaamaan studiokuvauksiin, paikallaan olevat tekohevoset joiden liike kuvataan näyttelijöiden heilumisella ja monet muut vastaavat jipot tulevat niin suuressa määrin, että on suuri ilo bongailla niitä. Telenoveloihin, tai ylipäätään saippuoopperoihin liitettävät selvimmät vitsit ovat tietenkin pitkät lähikuvat kasvoista, valaistus joilla peitetään ryppyjä, sekä se että kaikki suhdedraamakliseedialogi esitetään koko ajan naama vakavana. Näistä jälkimmäinen saattaa aiheuttaa mielikuvan jäykästä näyttelemisestä. Jonkinlaisiksi latinokliseiksi voidaan luokitella ne, että valaistus on lämpimän kellertävää, naiset ovat herkän kauniita kukkasia joilla on kukkasia hiuksissaan ja tietenkin kieleen liitettävät painotukset kaikkine eläväisine eleineen (ei tule sekoittaa edellä mainittuun vakavanaamoihin). Kielivitseissä olisi vamasti paljon enemmänkin huumoria kuin mitä ymmärrän, sillä vieraan kielen osaaminen varmasti saisi huomaamaan paremmin tarkoitukselliset käännöskukkaset.
Tämä elokuvahan floppasi jenkeissä ja sai siksi rajoitetun julkaisun ympäri maailmaa, mikä puolestaan edesauttoi elokuvan heikkoa menestystä muuallakin kuin kotimaassaan. Itse en edes muistanut koko elokuvaa ennen kuin sen viikko sitten kaupan hyllyltä bongasin. Pelkästään elokuvan katsojakommenttien lukeminen paljastaa paljon syistä kotimaansa heikkoon menestykseen ja niin naurettavaa kuin se meidän silmissämme onkin, niin ilmeisesti jenkeille tekstityksen lukeminen oli liian suuri pala. Osoittaen, että telenovelavitsi toimii siellä arvelemani muutaman minuutin sketsin muodossa paremmin, taikka sitten kokonaan englanniksi tehtynä kuten jonkin Ruma Bettyn kohdalla. Muualla maailmassa elokuvan pieni näkyvyys johtui tietenkin yrittämisen ja halun puutteesta, joka juontui kotimaan uskon menetyksestä, mutta menestyksen puutteeseen varmasti vaikutti myös se, että ehkei parodian kohde ole niin tuttu jotta se uppoaisi tarpeeksi syvälle. Kuitenkin pohjaksi riittävät jo jenkkien saippuoopperat, spagettiwesternit ja Kolme Kaverusta, että kyllä nämä vitsit alkuperineen ymmärtää vaivatta. Se että naurattavatko ne kaikkia on silloinkin yksilökohtainen asia.
Taloani Ette Saa on parempi kuin kaupallinen menestyksensä ja koska nauroin useammin kuin koskaan ennen Will Ferrellin elokuvaa katsoessani, niin menenpä vielä väittämään tämän olevan mahdollisesti hauskin Ferrellin komedia, taikka sitten vain olin elokuvaa katsoessani täydellisen sopivassa mielentilassa. Se ei ehkä tekstityksiä lukevan maan silmissä ole mainostekstinsä mukaisesti "funniest movie you'll ever read", mutta hauska se on.
Sillä tarkoitukselliset leikkausvirheet, lähikuva jossa aurinkolasit paljastavat taustalla olevan kuvausryhmän, kynttilöiden poltto kirkkaassa päivänvalossa, näyttelijän vaihtuminen mallinukkebodydoubleen rakastelukohtauksessa, kehnot pienoismallit, spagettiwesternmusiikki ja monet muut seikat tekevät tästä elokuvasta sekä hellyyttäväm viehättävän, että oikealla B-elokuvan tavalla hauskan. Esimerkiksi kohtaus jossa alastonta Ferrellia ammutaan, mutta päälle ilmestyy yllättäen alusasu jotta on jokin paikka johon räjähtävät veripussit kiinnittää on aivan nerokas.
Hieno on myös kesken elokuvaan ruutuun ilmaantuva apulaiskuvaajan anteeksipyyntö tapahtuvan eläinhyökkäyskohtauksen epäonnistumisesta:
"Did I know that coyotes can't be trained? No. Did I do background checks on the animal handlers? No. Did the tigers get into cocaine? Yes. Was it a good idea to have coke and other drugs lying around the set? Probably not. Did some crew members get eaten? You bet, bur that's the movie biz, right?"
Joten jos Koukkusormen lopussa oleva kung fu-elokuvan kuvaus naurattaa, niin uskoisin tämänkin. Jos Black Dynamite naurattaa, niin uskoisin tämänkin. Ja vaikka myöhemmin saatankin muuttaa jonkin verran mieltäni, niin nyt ainoa asia joka minusta ei ollut edes jotenkin hauska tässä elokuvassa oli Molly Shannonin jenkkicameo.
Tähdet: ****
Taloani Ette Saa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti