Säilöttyjä Unelmia (2012)

Joskus parhaimmat dokumentit ovat niitä joissa ei kurotella korkealla ja juuri sen vuoksi saadaan aikaiseksi jotain paljon suurempaa kuin olisi olettanut. Esimerkiksi Miesten Vuoron saunassa jurottavat miehet, taikka Kovasikajutun kehitysvammaiset punkkarit ovat aiheina sellaisia joiden ei ehkä ensimmäisenä uskoisi olevan kovinkaan kiinnostavia, elleivät sortuisi keksimään jotain raflaavaa keinotekoisen väkinäistä näkökulmaa. Parempi vaan antaa ihmisten olla omia itsejään ja pitää kuvattu materiaali rehellisenä, ilman välkkyviä valoja, hysteeristä leikkaamista ja muuta vastaavaa, sillä sellainen teki noista kahdesta esimerkistäkin onnistuneita. Aikalailla samaan sarjaan lukeutuu Säilöttyjä Unelmia, jonka idea säilykepurkin valmistumisesta täyttämiseen ja kuluttajan käteen kuulostaa simppeliltä, ehkä tylsältäkin, eikä ainakaan matkalta ympäri maailmaa kuulemaan surullisiakin ihmiskohtaloita. Toki se saa hieman miettimään, että tarvitseeko meidän ylipäätään edes kuulla jonkun possunkasvattajan asiaan liittymätöntä tarinointia sisarestaan, tai miksi joku metallinsulattamon duunari tuijottaa käsikirjoitetun masentuneena kameraan ja muutoinkin aina välillä sitä ihmettelee, että oliko se vain sattumaa, että juuri sopivasti haastateltavilla ihmisillä on jotain masentavaa kerrottavaa. Kun sellaiset valinnat tekevät ihmiskuvauksesta - tarinoiden sisällöstä huolimatta - aika mustavalkoisia. Tietenkin suu supussa olevat ihmiset joilla ei olisikaan mitään sanottavaa ovat jopa minimalistisessa dokumentissa tylsää katseltavaa, oli se sitten kuinka totta tai ei. Tälläisiin asioihin keskittyy tietenkin enemmän silloin ja niitä pohtii, kun kaikki esitetään lähes Koyaanisqatsimaisesti. Hidasta musiikkia ja kuvaa.

Pidän erittäin paljon tämän dokumentin hiljaisuudesta ja tavallisuudesta. Se tavallaan näyttää itsenikin näkemältä arjelta, mutta on samalla rentouttavaa, kuin leijuisi yläpuolella katselemassa, ei rasittamassa itseään. Samalla kuitenkin huomasin vähän väliä unohtavani mikä dokkarin idea oikein on. Näen yksinäisen duunarin tuolla ja yksinäisen duunarin täällä, ja näen lehmiä ja näen tomaatteja, joten yhdistän kyllä ne yhteen ja tiedän kuinka tässä tuote päätyy purkkiin, etc. Mutta kuitenkin kaikki tapahtuu niin hitaasti ja itse prosessista näytetään vain yksittäisiä kohtauksia, tai kuvaa on rajattu siten ettei siinä meinaa huomata mitä tehdään ja näin ollen kaikesta rentouttavasta arjestaan huolimatta, se tuntuu suurelta osin sarjalta irrallisia tarinoita jotka on koottu yhden nimen alle, mutta nimi ei kuvasta sisältöä. Ymmärrän kyllä, että dokkarin nimi viittaa kuvattavien ihmisten mahdollisiin unelmiin, mutta voin vaikka lyödä vetoa että se viiksekäs teurastajakin ihmettelee, että miksi niin on, kun hän itse ei ole lähelläkään sitä säilykeosastoa. Ehkä se olisi auttanut, että kun kyseessä on "dokumenttielokuva siitä, miten teollisesti tuotettu elintarvike päätyy suomalaisen ruokakaupan hyllylle" niin oltaisiin keskitytty enemmän siihen teollisuuteen, kuin tunnelmointiin. Sillä se että kuvataan jotain prosessinhoitajaa seisomassa nurkassa, ei kuitenkaan hirveästi kerro siitä itse prosessista. Olisi ollut kuitenkin kiva nähdä miten se tuote, oli kyseessä sitten sianliha taikka jokin muu muotoutuu ja oikeasti kulkee sieltä jostain Romaniasta tms. Suomeen, eikä nähdä vain että siellä toisaalla tapetaan possu ja sitten joku Hostelista karanneen näköinen tyyppi kertoo tyttärestään ja se jää siihen kerta toisensa jälkeen.

En pitkästynyt Säilöttyjä Unelmia katsoessani, mutta myönnettäköön että hieman kyllästyin.

Tähdet: ***
Säilöttyjä Unelmia