Koska kullankaivajakylä koostuu pelkästään miehistä, niin läpikulkeva mormonimies kahden vaimonsa kanssa herättää suurta uteliaisuutta ja ostohalukkuutta. Toinen vaimoista Elizabeth (Jean Seberg) onkin kyllästynyt mieheensä ja tarjoutuu huutokaupattavaksi, jonka tuloksena nainen päätyy Benin vaimoksi.
Aina välillä lauletaan kuin Smurffikuorossa ja kun Benin mustasukkaisuus muita alueen miehiä kohtaan alkaa aiheuttamaan ongelmia, niin Sylvester keksii ratkaisuksi, että kaupunkiin pitää hankkia lisää naisia tasapainottamaan tilannetta. Siispä tuumasta toimeen ja samalla Sylvester alkaa ihastumaan Elizabethiin, mutta jääkö hän laulamaan puille? Ihan oikeasti.
Ménage à trois ja loppuosa elokuvasta tuntuu pelkältä täytemateriaalilta, eikä elokuva ole nyt kuin vasta puolessavälissä.
Musikaali on ehkä elokuvan lajityypeistä viimeisin johon osaa yhdistää Clint Eastwoodia ja Lee Marvinia, mutta edellisen kohdalla on musiikillisuus tullut elokuvissa useinkin esille. Honkytonk Manin kärsivä kantrilaulaja, pianoa soittava salaisen palvelun agentti elokuvassa Tulilinjalla, Charlie Parkerista kertova Bird, elokuvasävellykset ja ylipäätään Eastwoodin tunnettu jazzrakkaus. Joten ainakin nyttemmin ajatus musikaalista ei ehkä lopulta niin hassulta kuulostakaan, ainakaan Eastwoodin kohdalla. Mutta siltikin kun miehen yhdistää enemmänkin kovaotteisiin kyttiin ja miehiin ilman nimeä, niin ajatus Eastwoodista suorittavassa rytmikkäitä liikkeitä ja laulamassa reippaasti on kieltämättä hassu. Jopa niin, että kun Simpsoneissa tehtiin parodiaa Kultarynnäkön Iloisista Päivistä, oli se toki hauska, mutta ei yhtään alkuperää erikoisempi.
Kultarynnäkön Iloiset Päivät on kenties erikoinen sivuaskel Eastwoodin uralla, mutta pistää mietityttämään että kuinka paljon se olisi sitä, jos hän olisi tehnyt perään enemmänkin saman lajityypin tuotoksia. Eikä ehkä lannistunut itse elokuvan teon ongelmista ja sen vastaanotosta.
Hieman riippuen siitä mistä katsoo, niin elokuvahan ei varsinaisesti flopannut, mutta ei ollut millään muotoa menestyskään, vaan melkeinpä kuluihin nähden plus-miinus-nolla. Koska alkuperäinen budjetti nousi 10 miljoonasta dollarista 20 miljoonaan ja tuotto koko teatterikierroksen jälkeen oli vasta 31 miljoonaa, niin flopiksihan se luokiteltiin. Mahdollisesti tuossa budjetissa ei ole laskettu mukaan promootiokustannuksia, joten plus-miinus saattoi olla vain miinus. Eivätkä elokuvan saamat kritiikit olleet kovinkaan suopeita nostaakseen sen mainetta.
Tuotanto venyi kuin haitari ja usko hankalana pidettyyn Marviniin laulajana ei ollut suurin. Eastwoodin nimellä ei ollut tuolloin vielä samaa vetovoimaa elokuvateatteriin kuin myöhemmin (jenkeissähän häntä pidettiin edelleen tv-tähtenä), mutta mikä pahinta, musikaalit alkoivat olemaan todella mennyttä kamaa, uuden aallon vakavien elokuvien ollessa tulossa. Marvin dokasi, Eastwood päätti ettei koskaan urallaan sortuisa Kultarynnäkön kaltaisiin budjetin-, aikataulujen- ja hermojen ylityksiin, joten ei liene ihme ettei tätä elokuvaa muistella kovinkaan onnistuneena tekeleenä. Asiaa eivät ainakaan auttaneet Marvinin, Eastwoodin ja joidenkin muiden elokuvassa esiintyvien kiltisti sanottuna heikohkot laulu- ja näyttelijäsuoritukset (osa laulajista on kyllä hiton hyviä). Toisaalta taas kukapa voisi kerran kuultuaan unohtaa Marvinin laulamaa Wand'rin' Staria ja kappale nousikin tuolloin brittilistan ykköseksi. Ja vaikka Eastwoodia ei ehkä pidä laulajista lahjakkaimpana, niin paljon huonompiakin on (terve Lindsay Lohan ja Paris Hilton). Joten elokuvan epäonnistumisen syytä ei voi laskea Marvinin ja Eastwoodin niskoille. Tai ainakaan vain heidän. Suurimmat ongelmat Kultarynnäkön Iloisissa Päivissä ovat ne, että muutamasta tarttuvasta biisistä ja karismaattisista esiintyjistä huolimatta sen tarina on hölmö ja vielä hölmömmältä kuulostaa lähes kolmen tunnin pituisena, eikä elokuva edes tunnu aina kovin iloiselta venyessään täältä ikuisuuteen. Kaiken lisäksi, pituuteensa nähden siinä on aivan liian vähän laulukohtauksia, että välillä ei tiedä tehdäänkö kehnoa länkkäriä, vaiko kehnoa musikaalia.
Pätkittäin Kultarynnäkön Iloiset Päivät on kuitenkin todella hauskaa katseltavaa, johon tietenkin osansa miellyttävyydestä tuo Marvinin ja Eastwoodin oleminen "väärässä" elokuvassa, mutta kyllä se hupsu tarina ja laulutkin tempaavat välillä mukaansa. Se on vain se pituus joka rupeaa estämään elokuvan nautittavuutta, sillä liian usein tulee ajatus siitä että elokuvaa on venytetty aivan turhaan. Aivan kuin kaikki kuvattu materiaali olisi ollut pakko laittaa mukaan, koska se nyt sattui olemaan filmillä. Paikallaan seisoskelua ja hämmentyneenä odottelua. Tunti pois ja elokuva olisi paljon kivempaa katseltavaa. Tosin silloinkin sitä on huomioitava, että se on edelleen hölmö ja kömpelö, ja vaikka kyseessä onkin tietoisesti westernkomedia, niin se koomisuus tuntuu enimmäkseen joukolta vahinkoja. Eli liikutaan samoilla linjoilla kuin niissä niin huono että hyvä-elokuvien kanssa, paitsi että ehkä ison budjettinsa kanssa mieleen pitäisi Lorenzo Lamasien sijaan tulla Battlefield Earth. Onneksi näin ei käy, sillä jopa pituudestaan ja sen tuomista satunnaisista ilon puutteista huolimatta Kultarynnäkön Iloiset Päivät on tarpeeksi hauska jotta siitä nauttii ihan tarpeeksi, mutta lyhyemmässä muodossa siitä voisi nauttia paljon enemmänkin. Nyt se on valitettavan tylsä.
Koko elokuvan ajan on sellainen tunne kuin Spede olisi jo tehnyt tämän, sillä ei ole mikään ongelma kuvitella Simo Salmista jonnekin taustalle kävelemään.
Hauskasti tässäkin elokuvassa Eastwood on eräänlainen mies ilman nimeä, sillä koko elokuvan ajan häntä kutsutaan vain kumppaniksi ja ihan lopussa hän kertoo nimensä olevan Sylvester. Se tosin ei ole mikään yllätyskäänne ja sitä ei edes käsitellä vitsinä, vaikka ehkä jälkimmäinen olisi ollut alkuperäisenä ideana.
Tähdet: **
Kultarynnäkön Iloiset Päivät
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti