Pathfinder (2007)

Silloin kauan sitten, vähän ennen kuin kännykät keksittiin haaksirikkoutuu viikinkilaiva Amerikan rannikolle ja sieltä ainoana eloonjääneenä löydetty pikkupoika adoptoidaan vuoden 2007 jenkeiltä kuulostavien intiaanien luokse. Eli okei, vaikka elokuvan visuaalisuuteen on panostettu aikalailla, niin hirveän uskottava ei sen menneisyys ole (joka ainakin osittain kommenttiraidalla myönnetäänkin). No kuitenkin, poika kasvaa keskikokoiseksi valkoiseksi intiaanisoturiksi nimeltä Ghost (Karl Urban) ja mies tuntee olonsa ulkopuoliseksi. Tunne joka tuntuu olevan aikalailla ohituskaistalla kulkeva, sillä eipä se aiheuta mitään angstailua.
Sitten Ghostin ollessa sopivasti hengailemassa kallioilla, tulevat viikingit ja pilkkovat koko intiaanikylän asukkaineen. Elokuva tikittää nyt siinä 26 minuutin kohdalla ja loppuosa sinne päälle 100 minuutin paikkeille (miinus lopputekstit) onkin sitten Rambopredatorismia kun liikutaan metsässä, tapetaan viikinkejä ja intiaaneja. Ghost otetaan vangiksi, pakotetaan tiennäyttäjäksi ja pian elokuvasta tulee Renny Harlinin Cliffhanger ja aiemmin niin tehokkaat ja ammattitaitoiset viikingit ovat nyt kömpelöitä idiootteja.
Eipä se tainnut olla tarpeen pidentää elokuvaa tätä versiota varten.

Pathfinder on remake vuoden 1987 norskileffasta, mutta koska siitä on monia vuosia aikaa kun tuon elokuvan näin (koulussa, yläasteella) ja en täten hirveästi muista siitä, niin olisi epäreilua verrata tätä uutta elokuvaa johonkin johon en voi sitä verrata, joten unohdetaan se originaali ilmentymä. Conan 2011 kohdalla tulin kyllä maininneeksi etteivät Marcus Nispelin elokuvat ole pahemmin vaikutusta tehneet ja Pathfinder laskettiin niihin elokuviin. Joten tuon kirjoituksen lukeneet tietävät jo ettei tämäkään lukuisia kehuja saa osakseen.

Jotenkin tästä tulee mieleen John McTiernanin 13 Soturi ja sen tavoin tästä haluaisi pitää kovastikin, mutta mistään ei oikein saa otetta ja näin ollen heti elokuvan loputtua se alkaa valumaan pois muistoista kuin olisi Leonard Shelby ilman kynää. Suurin ongelma minulla on elokuvan ihmisten aksenttien, eleiden ja olemusten kanssa. Vaikka en tietenkään voi väittää olevani mikään menneiden aikojen intiaanien ja viikinkien asiantuntija, niin jopa minä huomaan koska sanavalinnat ja muut vaikuttavat liian nykyaikaisilta uskotellakseen ajasta ennen Kolumbusta. Koska elokuva on Nispelille tyypillisesti täynnä murrettuja värejä ja sävytettyjä valoja, kuten myös hemmetin isoja ihmisiä, niin selvää on että jälleen kerran hän antoi musiikkivideouransa kuvallisten taitojen nousta tarinallisen sisällön edelle.
Tosin jos keskittyy elokuvan visuaalisuuteen, niin siinä se toimiikin ajoittain mainiosti. Joskin tummissa sävyissä mennään aika usein liian mustan ytimeen ja henkilöiden kasvoista ei meinaa saada mitään selkoa. Eli elokuva näyttää aika lailla samalta kuin Dimmu Borgirin Enthrone Darkness Triumphant-levykansi.

Ja en muokannut tuota kuvaa muuta kuin leikkaamalla, joten kyllä se oikeasti siltä näyttää.

Pidin kuitenkin kovasti siitä miten ylilyöden viikinkejä kuvattiin demonimaisina jättiläisinä. Kun vieläpä siihen päälle laitetaan käheän kakkaiset naurut, paholaismaiset kypärät ja Clancy Brown esittämään yhtä heistä, niin mieleen tuleekin kovasti Highlanderin Kurganin kaltaiset sarjakuvamaiset barbaaripahikset. Ehkä mukaan olisi pitänyt vielä laittaa Queenin musiikkiakin.

Elokuvan hauskin hetki löytyy dvd-ekstroista kun tekijät kilpaa kehuvat elokuvaansa ja tuottaja Mike Medavoy kommentoi ideaa First Bloodista (eli en kuvitellut Rambo-viittauksia) viikingeillä sanomalla hyvin monotonisesti "wow, what a brilliant idea" ja mieshän ihan selvästi pyörittelee päätään epäuskoisena . Eli Medavoy näemmä uskoi lopputuloksen olevan elokuvamaailman perustuksia järisyttävä uniikki mestariteos.

Eli summa summarum ja wail of Sumer, Pathfinder on väkivaltaista barbarismia jossa nopeasti luovuttaa tarinan suhteen ja koettaa löytää ilonsa mättämisestä.

Tähdet: **
Pathfinder