Hercules ja Kuoleman Valtakunta (Hercules in the Underworld, 1994)

Tässäpä jotain mielenkiintoista tai sitten ei pohdittavaa.
Conan Barbaari on aina tuntunut jonkinlaiselta Herculekselta aka Heraklesilta Norjalaisessa mytologiassa ja kun lukee Conan-tarinoita, niin hirveästi ei tarvitse silmiään siristää uskoakseen näkevänsä Kreikkalaista tarustoa. No kuitenkin, hypätään sieltä Sam Raimin ja Robert Tapertin tuottamaan, ja Kevin Sorbon 15 minuutin-tähdentekijäsarjaan, eli Hercules the Legendary Journeysiin, johon oli ymmärtääkseni saatu inspiraatioa Pimeyden Armeijan keskiaikaideasta, johon tehtiinkin ajoittain viittauksia. Mutta kun katselee Hercules-sarjaa, niin ei voi olla miettimättä Conanin olleen myös ajatuksissa, sillä vaikka vaatetus on päähenkilöllä erilainen ja mukaan heitetään Kreikkalaisesta mytologiasta tuttuja nimiä, niin vähän väliä erehtyy katsovansa Conanin tv-seikkailuja. Mikä vain korostui kun sivuhahmo Xena sai oman sarjansa, kun tuosta neidistä tuli väkisinkin mieleen Red Sonja. En nyt väkisin rupea yhdistelemään Conania ja Herculesta, mutta samoin kuin Indiana Jones sai innoitusta Allan Quatermainilta ja Richard Chamberlainin tähdittämät Allan Quatermain-leffat taas tehtiin Indiana Jonesien innoittamina, niin samoin tuntuu kuin Hercules olisi synnyttänyt Conanin joka synnytti Herculeksen joka sitten taas antoi puolestaan hengen Conan the Adventurer-sarjalle joka enemmän kuin vähän muistutti Hercules the Legendary Journeysia. Vau!

Hercules (Kevin Sorbo) viettää rauhaisaa kotieloa vaimonsa Deianeiran (Tawny Kitaen) kera ja leikkii lastensa kanssa esittäen tapettavaa leijonaa. Ja taas jossain kaivataan apua kun pitää käydä lyömässä kyläläisiä kiusaavaa huligaania.
Vaikka Hercules haluaisikin vain pysytellä kotioloissa, niin velvollisuudentunto pakottaa miehen toistuvasti poistumaan perheensä luota auttaakseen muita ja näin käy kerta toisensa jäkeen. Joten kun erään kylän maahan on avautunut kuilu joka vie minnekäs muualle kuin Helvettiin, niin Herculekselle on taas hommia tiedossa. Tunnelmaa ei ainakaan nosta Herculeksen ystävä ja raudantakoajakollega kentauri-Nessus (Cliff Curtis), joka heti ensisilmäyksestä alkaen on petollinen ja mustasukkainen ureapää joka tekee mitä tahansa voidakseen puukottaa Herculesta selkään. Ei siis ihmekän, että hänet esitellään Herculeksen ystävänä.
Nessus koettaa raiskata Deianeiran, joten tehdään miehestä meetvurstia ja sitten voidaankin lähteä selvittämään Helvetinkuilun salaisuutta. Matkalla tapelllaan, koetaan viettelyksiä ja ihan oikeasti, viitta koettaa kuristaa Herculeksen. No, loppumeininki on myyttisten hahmojen tapaamista, kuolleiden kanssa kilpailua, tappelemista, vaimon pelastusta, valheita ja salaisuuksia, kokki, varas, vaimo ja rakastaja, voitto, Helvetinkuilu umpeutuu ja Hercules on jälleen Hercumore.

Anthony Quinn on Zeus ja Charon näyttää hieman Wishmasterin Djinniltä. Siis jos Freddy Krueger olisi siittänyt Djinnin.

Alunperin kun Hercules-sarjaa esitettiin televisiossa, tulin katselleeksi sitä aika satunnaisesti, sillä mielestäni kyse oli huonosti toteutetusta sarjasta joka aiheutti pikemminkin myötähäpeää kuin innostumista. Sitten Xenan tullessa nolostuminen meni siihen pisteeseen, että pelkkä ajatus kiljuvasta volttihyppijästä aiheutti koomatilan. Sittemmin Xena ei edelleenkään ole saanut innostumaan kauniista esittäjästään huolimatta, mutta Herculeksen kohdalla aloin ymmärtämään, että ehkä se onkin tarkoituksella campia ja näin ajatelleen aloin pikkuhiljaa pitämään sen tahattomasta komiikasta. Kevin Sorbon Fabioismi, mahtipontinen musiikki, liian modernit vaatetukset ja kampaukset, äärimmäisen nolot muka syvälliset repliikit, lahot puujalkavitsit ja efektit jotka saavat uskomaan tekijöidensä olleen sokeita, ovat aiheuttaneet naurunpurskahduksen jos toisenkin ja se on ollut aivan riittämiin sarjasta pitämiseen.

Kevin Sorbosta pitää mainita se, että vaikka mies ei missään nimessä ole mielestäni kovinkaan hyvä näyttelijä, niin hän on jotenkin mukavan oloinen heppu ja täten on aika vaikea kiukutella häntä katsoessaan. Hän on mies jonka voisi kuvitella pysähtyvän auttamaan jos autosi rengas olisi puhjennut. Tämä ei aina kovinkaan hyvä juttu ole kun tarkoitus olisi esittää jotain agressiivista roolia, mutta tv-seikkailuun kuten Herculekseen se sopii aivan tarpeeksi hyvin, vaikka ei sitten mitään ihmeitä teekään.

Hercules-sarja on varmaan ollut aika rento työympäristö, sillä tästäkin tv-elokuvasta saa saman tunteen kuin emosarjasta, eli että näyttelijöillä on ainakin ollut hauskaa leikkiessään muinaisia rosvoja ja poliiseja. Niinpä muiden ohella Anthony Quinn on kuin lapsi hiekkalaatikolla ja vaikka esiintyminen onkin enimmäkseen tahattoman koomista, niin hyväntuulisuus tarttuu ja sehän on se pääasia.

Ei tämä eroa mitenkään itse emosarjasta. Hupsuja repliikkejä, hassuja vaatteita, ihmeaseita ja jonkinlaisia moderneja taistelulajeja. Eli samaa huttua kuin aina.

Tähdet: ***
Hercules ja Kuoleman Valtakunta