No, huomasin kuitenkin viikko takaperin samaisen elokuvan kirpputorilla ja ihmettelin jo sitä että onko tätä sontaa todellakin tuotu Suomeen ainakin kaksi kappaletta. Sen tapahtuneen seurauksena päätin kuitenkin olevan aika katsoa elokuva uudemman kerran.
Ken (Ken Abraham) on syrjäänvetäytyvä nuori (tai ilmeisesti hänen pitäisi ainakin olla jotain noin ehkä 18-20 vuotias) joka kuluttaa aikansa pääosin katselemalla kauhuelokuvia ja juttelemalla itsekseen. Kenin ystävät Bobbie (Billy Frank) ja Tom (Thomas Kingsley) iskevät eräistä 40 vuotiaiden näköisten teinien juhlista kolme erikoisen oloista tyttöä. Nämä tytöt, Tasar (Robin Rochelle), Zane (Ann Michaels) ja Ellissa (Mary Logan) ovat tietenkin erikoisen oloisia koska ovat todellisuudessa vampyyreja. Ellissa on jopa suoraan sukua Draculalle ja hänen pitäisi nyt vihdoin aikuistua ja ottaa paikkansa verenimijänä, ja Tasarin sekä Zanen tehtävänä on opettaa Ellissalle vampyrismin alkeet.
Tasar ja vampyyriystävänsä kiinnostuvat Kenista ja tämän ystävistä pitkälti siksi koska uskovat näiden kuuluvat johonkin vampyyrien lahtaamiseen erikoistuneeseen Vampyyriritari-joukkoon. Mitä he eivät tiedä, että kyseessä on samanlainen ryhmä kuin Nintendo-klubi, tai Roope Setä-kerho. Vampyyriritarit ovat erään tv:n kauhuohjelman fanien klubi johon liittymällä saa jonkinlaisen pinssin ja voi ostaa kaikenlaisia vampyyreiden torjumiseen tarkoitettuja aseita, kuten varsijousia, etc. Kyseisellä ohjelmalla ei tietenkään ole mitään tekemistä oikeiden vampyyrien kanssa, koska sellaisia ei oikeasti ole olemassa.
Ken ottaa kuitenkin vampyyrintappajakerhossa olemisen tosissaan ja vielä tällä hetkellä tietämättään, hän onkin oikeassa uskoessaan vampyreihin.
Tasar ja Zane päättävät pistää Bobbien ja Tomin hengiltä, joten Ellissalle jää tehtäväksi erkaantua verenimemisneitsyydestään tappamalla Ken. Ellissa kuitenkin ihastuu Keniin, joten tehtävä jää puolitiehen.
Sitten seuraa joukko huonoja stuntteja, joissa näyttelijät todellakin itse esittävät hidastukset sen sijaan että kuvaa olisi hidastettu. Bobbie ja Tom kuolevat, ja Ken rupeaa tv-ohjelman oppien mukaisesti lahtaamaan vampyyreja. Vampyyrit eivät vain tunnu kuolevan vaikka kuinka ampuu nuolia ja iskee seipäitä sydämiin. Onneksi kun hätä on suurin, Ellissa avaa verhot ja päästää valon sisään tappaen Tasarin, Zanen ja nyt myös vampyyreiksi muuttuneet Bobbien ja Tomin. Ellissa itse pysyy sopivasti varjossa tehdessään tämän. Ken on aikeissa tappaa Ellissan, mutta rakastuneena ei pysty siihen.
Sitten Ken herää ja kaikki vaikutti unelta, kunnes pian Ellissa koettaa purra häntä. HUH! Onneksi Kenillä on kaulasuojus ja rakastavaiset voivat ruveta soittamaan Joutsenlampea trumpeteilla (joo-o, ihan oikeasti.)
Lopputeksteissä näemme vielä valokuvia Kenin ja Ellissan vampyyrihäistä, ja kuulemme kieltämättä aika tarttuvan kuuloista kasarisynapoppia.
Todetaan samantien että Vamppyyriritari on roskaa. Sen katsominen aiheuttaa fyysistä kipua.
Elokuva on luokiteltu kauhukomediaksi joten osa sen naurettavuudesta tulisi ilmeisesti antaa anteeksi sillä verukkeella että sen olisi tarkoitus ollakin muka huvittavaa. Ongelma on vain siinä, että elokuva ei ole laisinkaan hauska. Ei se kyllä ole pelottavakaan. Ja vaikka elokuvasta huomaa että idea on ollut, tai näin ainakin uskon, parodioita vampyyrielokuvia, niin koko ajan on mukana tunne että tämä on luokiteltu kauhukomediaksi vain koska tekijät ovat huomanneet tehneensä sellaista kuonaa, että kukaan ei ottaisi sitä vakavasti ja minimoidakseen tuhoa väittävät sen olleen tietoisesti roskakauhukomedia.
Idea siitä että kauhuleffafani on oppinut taistelemaan vampyyreja vastaan tv-ohjelman ohjeilla, on kieltämättä varsin mainio lähtökohta komedialliselle kauhistelulle ja esimerkiksi Fright Night hyödynsi tätä teemaa aivan loistavasti. Siinä tosin näyttelijöiden lahjat ja elokuvan yleinen toteutus olivat huomattavasti paremmin kohdillaan.
Vamppyyriritari on ihan himpskatin huonosti toteutettu.
Ilmeinen budjetin pienuus selittää monia asioita, kuten esimerkiksi sen että elokuvan maskeeraus pohjautuu näemmä pilailupuodista ostettuihin muovihampaisiin ja että kuvaukset on suoritettu kuvakulmista ja -rajauksesta päätellen oikeassa asunnossa, lavasteiden sijaan. Eli kuva on koko ajan ahtaan oloinen ja lähes pelkästään lähi- tai puolikuvista koostuva.
Muutenkin elokuvan visuaalisuus on luotaantyöntävää, koska valaistus on ilmeisesti hoidettu asunnon omilla kattolampuilla, mutta silloin kun elokuva on olevinaan jonkilaisessa kauhuosuudessa (eli noin 40 minuuttia elokuvan 82:sta minuutista), niin valaistus on punertavaa, joka saa kuvan näyttämään suttuiselta ja epäselvältä.
Kuvassa näkyy aika ajoin myös naarmuja ja roskaa, mikä ei johdu kasetin nauhan laadusta, vaan ilmeisen halvasta alkuperäisestä filmimateriaalista. Oikeastaan pidin niistä elokuvassa olevista naarmuista, sillä ne toivat mukanaan sitä oikeaa toivottavaa halpaelokuvafiilistä.
Näyttelijät olivat yhtä tuskaa kukin ja jokainen oli vuorollaan maailman huonoin. En yhtään ihmettele ettei elokuvan esiintyjistä yksikään nimi kuulosta minulle tutulta, eivätkä kasvot yhtään sen enempää. Useammalle elokuvan esiintyjistä tämä jäikin näköjään ainoaksi elokuvaksi.
Ohjaaja Dan Petersoninkin suurin menestys on yhden Baywatch-jakson käsikirjoituksen teko.
Äkkiseltään kun käy elokuvan tekijöitä läpi, niin huomaa että oli sitten kyseessä leikkaaja, kuka tahansa tuottajista, näyttelijä, tms. niin lähes jokaisen ura elokuvissa on ollut hyvin lyhyt ja heilläkin joille se on jäänyt pysyväksi ammatiksi ei ole siunaantunut mitään järin suurta. Joten Vamppyyriritari ei ainakaan avannut suuremmin ovia eteenpäin.
Mutta palatakseni elokuvan näyttelijöihin. En nyt sano kuka oli mielestäni paras, saati huonoin, sillä kaikki olivat yhtälailla huonoja. Jokainen näytteli kuin ei olisi muistanut repliikkejään, oli ajoittain jännityksestä jäykkä, tai vastaavasti hysteerisen sekava. Joten kukaan ei esiintynyt siten että olisi tiennyt mitä tekee, vaan koetti keksiä jotain lennosta.
Erityisen hölmöltä näytti se että vampyyreja esittävät sihisivät koko ajan suu auki ja silmät pyöreinä, aivan kuin korostaen muistuttaakseen meille olevansa vampyyreja.
Mieleen tulikin, että tämä elokuva onkin tehty varmaan siten että joukko kavereita päätti tehdä elokuvan yhdessä, eikä pahemmin stressaantunut sen mahdollisesta onnistumisesta. Hyvä niin ja sellainen onkin kunnioitettavaa, sillä olenhan itsekin samanlaiseen kuonaan sortunut. Tekijöiden amatöörimäisyyttä enemmän mietityttääkin se, että kuka ihme on nähnyt tässä elokuvassa niin paljon kaupallista potentiaalia, että on ottanut sen levitykseen ja vieläpä tuonut sen Suomeen asti?
Vamppyyriritarin paras osuus sen aloitus, sillä se alkaa kuvalla tv:stä jossa esitetään Nosferatua.
Ja tietenkin se, että VamPPyyri on kirjoitettu kahdella p:llä.
Aivan uskomattoman ruma visuaalisesti.
Hauska kuin hautajaiset.
Näyttelemiseltään sitä luokkaa että mielummin katsoisin jopa jotain Mitäs Me Spartalaisia.
Eikä missään vaiheessa nautinnollinen kuten hyvät Ö-leffat voivat parhaimmillaan olla.
Tähdet: ~
Vamppyyriritari
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti