Kyseessä ei ole remake, tai sitä sanaa vältellen, reimagining kuten uudemmat Halloween ja Friday the 13th väittävät olevansa. Vaan kyseessä on enemmänkin samankaltainen tapaus kuin Stallonen uusimmat Rocky Balboa ja Rambo ovat, eli hieman kuin kyseessä olisi enemmänkin osa kaksi, uusi aloitus, mutta silti väliosatkin mielessä pitävä. Selkeää?
Kun tieto New Nighmaresta saavutti silloin aikoinaan minunkin tajuntani, niin Freddyn Kuoleman ansiosta en osannut olla kuitenkaan järin innoissani. Siitäkin huolimatta että ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi oli palannut Wes Craven, mielessä oli päällimmäisenä ajatus siitä että antakaa Freddyn pysyä haudassa. Pelko Freddyn Kuolemaa pahemmasta kohtalosta oli siis suuri.
Pakkohan New Nightmare oli kuitenkin katsoa, kun oli ne aiemmatkin tullut nähtyä.
Mielenkiintoa rupesi herättämään muun muassa Fangorian artikkelit joissa avattiin hieman New Nightmaren tarinaa siltä osin, että elokuvassa monet esittäisivät itseään ja että Freddy olisi fiktiivinen hahmo. Ahaa, siis että Robert Englund esittäisi Robert Englundia joka esittäisi sekä elokuviin luotua fiktiivistä Freddyä että myöskin New Nightmaren todellista Freddya.
Ainakin konsepti kuulosti hyvältä ja tuoreimmalta sitten, uskallanko sanoa, kakkososan.
Ja voi pojat, kuinka positiivisesti yllätyinkään. New Nightmare syöksyi Hassisen Koneen esikoislevyn tavoin, ei Venäjälle, vaan silloisen vuoden suosikkeihini. (Vertaukseksi hyväksytään myös Ramones raketteineen.)
Nyttemmin suhtaudun New Nightmareen kriittisemmin ja vaikka se ei kaikilta osin ole vanhentunut näinkään nopeasti edukseen, niin varsin mainio elokuva on kyseessä, ja rohkenenpa väittää sen olleen eräänlainen edelläkävijä post modernin itseironisen kauhun saralla. Tai ainakin massayleisölle suunnatun sellaisen. Kaikki New Nightmaren omaan genreen osoittamat viittaukset toimivat selkeänä esikuvana Cravenin omalle Screamille, jota puolestaan pidetään teinislasherien uuden aallon herättäjänä ja on joutunut ahkeran kopioinnin kohteeksi. Katsokaapa vaikka kuinka moni teinikauhuelokuva koettaa pelottamisen ohella olla itsetietoinen ja pilke silmäkulmassa toimiva. Se ei alkanut Screamista, eikä se rehellisesti sanottuna alkanut suoranaisesti New Nightmarestakaan, mutta New Nightmare antoi senkaltaisille elokuville uutta potkua ja saattoi sitä nimenomaan suuren yleisön tietoisuuteen, eikä pelkästään lajiharrastajien yöllisiin fantasioihin.
Heather Langenkamp (Heather Langenkamp) näkee unta kuinka Wes Craven (Wes Craven) on vuosien jälkeen tekemässä uutta Elm Street-elokuvaa ja siellä erikoistehosteena käytetty uusi mekaaninen käsi herää henkiin tappaen kuvausryhmää. Unessa nähdyt kuolemat olivat kuvitelmaa, mutta se että Craven on tekemässä uutta Elm Streetia on totta ja Heatherin mies, Chase (David Newsom) on kuvauksissa erikoistehosteita tekemässä.
Painajaisten lisäksi Heatherin hermoja kiristävät Los Angelisia ravistavat maanjäristykset ja joku häirikkö joka toistuvasti soittelee hänelle. Järjissään Heatherin pitävät Chase ja heidän lapsensa Dylan (Miko Hughes.)
Kaikessa Heatherille tapahtuvassa tuntuu olevan yhteneväisyys Elm Street-elokuviin. Maanjäristysten aiheuttamat halkeamat muistuttavat Freddyn veitsien viiltoja, häirikkö siteeraa tuttua elokuvien lorua ja Dylan tuntee outoa vetoa Elm Street-elokuvia kohtaan. Kysehän on kuitenkin vain yhteensattumista, sillä elokuva on elokuvaa ja todellisuus jotain muuta ja senhän Heatherkin tietää.
Heather olisi valmis jättämään Elm Street-maineen menneisyyteen, mutta se tuntuu olevan mahdotonta. Eikä asiaa auta että tuottaja Robert Shaye (Robert Shaye) haluaisi Heatherin esiintyvän uudessa Elm Streetissä. Heather ei ehdotuksesta innostu.
Samaan aikaan Dylan rupeaa käyttäytymään samaan tapaan kuin esiintyisi alkuperäisissä Elm Streeteissä ja kokisi Freddyn läsnäolon. Mukaan pistetään kertomus Hannusta ja Kertusta, ja noidan kohtalosta päätyä uuniin.
Chase kuolee autokolarissa, mutta sekä katsoja että Heather tietävät Freddyn (Robert Englund) aiheuttaneen Chasen kuoleman.
Saamme myös huomata että myös Robert tuntee Freddyn läsnäolon ja se purkautuu Robertin maalauksiin.
Heather menee tapaamaan Wesia ja keskustelee tämän kanssa tuntemuksistaan kuinka Freddy on jotenkin todellinen, eikä pelkästään Wesin ajatuksista syntynyt kuvitteellinen popkulttuuri-ikoni. Wes kertoo uuden elokuvansa käsikirjoituksesta joka tuntuu seuraavan todellisuutta liiankin tarkasti, tai sitten Wesin kertomus luo todellisuutta. Wesin käsikirjoituksessa kerrotaan siitä kuinka Heather ja muut esittäisivät itseään, ja kuinka Freddy tarvitsee Dylania ja Heatheria vapautuakseen lopullisesti kuvitelmasta todellisuuteen. Koska käsikirjoitus ei ole vielä valmis, niin Wes ei osaa sanoa kuinka Freddy voitettaisiin, mutta varmaa on se että Heather olisi ainoa joka siihen pystyisi ja tämän vuoksi uusi Elm Street-elokuva olisi tehtävä.
Dylan päätyy sairaalaan ja Heather joutuu hoidattamaan haavoja jotka ovat syntyneet tuoreimman maanjäristyksen yhteydessä. Lääkäri saa selville että Heather uskoo Freddyn olevan todellinen hahmo ja uskoo että Dylanin ongelmat johtuvat Heatherin mahdollisista mielenterveysvaikeuksista. Heatherin uskottavuutta ei auta se, että järistys jossa hän sanoi saaneen haavansa, ei koskaan tapahtunut. Siispä lääkärit katsovat Dylanille olevan parhaaksi jos tämä nukutetaan ja Heather pidetään kaukana lapsestaan. Siispä Dylan nukahtaa ja Freddy ilmaantuu paikalle tappamaan lastenvahti Julien (Tracy Middendorf) ja kuolema tapahtuu samaan tapaan kuin miten Tina-hahmo kuoli ensimmäisessä osassa. Muutenkin ensimmäisen osan tapahtumat alkavat toistumaan, kun Heatherin hiuksiin ilmaantuu siitä samaisesta osasta tuttu harmaa raita.
Dylan katoaa sairaalasta ja löytyy yllättäen kotoaan. John Saxon (John Saxon) on paikalla rauhoittamassa Heatherin mieltä, vaikka hän ei uskokaan puheisiin Freddysta. Yllättäen John käyttäytyy kuin olisi Donald ensimmäisestä elokuvasta ja että Heather olisi Nancy. Jopa Heatherin koti muutttuu Nancyn kodiksi ja ääniraidalla soi alkuperäisestä tunnusmusiikista muistattava osio.
Palaamme aiemmin esitettyyn Hannu ja Kerttu-tarinaan, ja Heather lähtee etsimään Dylania tämän jättämien leivämurujen (unilääkkeiden) avulla. Heather nielee lääkkeet ja siirtyy Freddyn maailmaan, joka on jonkinlainen viemäriverkoston ja roomalaisen kylpylän sekoitus.
Sitten juostaan ympäriinsä joko normaalinopeudella tai hidastetusti. Näemme ensimmäisestä elokuvasta tutun jogurttiportaat-kohtauksen (tällä kertaa kyseessä lienee luomujogurttia) ja sitten Freddy menee itse uuniin palamaan hengiltä. Näemme äärimmäisen typerän näköisen efektin jossa Freddy palaessaan muuntuu jonkinlaiseksi sarvipääpaholaiseksi.
Dylan ja Heather heräävät ja Dylan toteaa noidan kuolleen.
Heather vilkaisee käsikirjoitusta ja rupeaa lukemaan elokuvan tarinaa Dylanille.
Alkaako kaikki siis alusta?
Lopputekstit väittävät muuta.
Pidin kovasti New Nightmaren ideasta jossa henkilöt esittävät itseään ja että Freddy manifestoituu kuvitteellisesta hahmosta todelliseksi. Toisaalta olisin kaivannut hieman selkeyttä siihen että miten Freddy oikeasti pystyy muuntumaan Robert Englundista irralliseksi ja todelliseksi hahmoksi. Nyt elokuvassa annetaan ymmärtää että Cravenin uni, tai ehkä ihmisten unet ylipäätään pystyvät herättämään kuvitelmia todellisuudeksi. Tämä perustelu aiheuttaa sen ajatuksen, että kun nämä Langenkampit ja muut esittävät itseään, niin kaipa joku heistä näkee unta muustakin kuin Freddysta, joten miksi Vaahtokarkkimies ei ole mukana kuvioissa?
Toisaalta taas, lienee parempi ettei minkäänlaista ns. tieteellistä selitystä anneta, sillä tällä tavoin ei tule ainakaan kritisoitua sellaisen mahdottomuutta ja pelkkä uni-selitys jättää sopivasti mahdollisuuksia kaikenlaisille teorioille.
Pidin myös siitä, että elokuvan tarina sidottiin näyttelijöidensä kautta vahvasti ensimmäiseen elokuvaan ja tämä tuli mainiosti ilmi loppupuolella kun ensimmäisen elokuvan tarinasta muodostui eräänlainen elettävä uusinta henkilöiden todellisuuteen.
Hauskaa oli myös Freddyn ulkoasun muutos. Toki hän näytti aika hölmöltä ja muutosta ei oltu viety loppuun asti, mutta ainakin jonkinlaista yritystä oli ollut. Pelkkä nahkahousujen ja pitkän takin lisäys eivät ole kunnon muutos, jos alla on edelleen sama raitapaita. Freddy näyttää nyt enemmän siltä kuin hän kuuluisi Village Peopleen, kuin olisi oikeasti pelottava unidemoni. Freddyn kasvoihin ei oltu tehty oikeaa muutosta, mikä oli hieman sääli. Nyt hän näyttää liikaa parin viimeisen osan vanhukselta, kuin pahasti palaneelta. On kuitenkin sinänsä hassua, että silloin kun piirrän Freddyn, niin mielessäni on juuri tämän elokuvan meille tarjoama kasvomalli.
Freddyn muutoksessa olisi kuitenkin pitänyt olla rohkeampi, eikä vain koettaa korjata aiempaa laittamalla rusetti päälle.
Ja vaikka en oikein pitänyt tästä New Nightmaressa olleesta uudesta Freddyn cyborgiveitsikädestä, niin oli hauskaa että sen malli oli haettu kahden ensimmäisen elokuvan kansikuvista.
Voin vain kuvitella kuinka New Nightmaren tarina on varmasti herättänyt tekijöissään innostusta ja etenkin Robert Englundilla on taatusti ollut hauskaa elokuvaa tehdessä. Hän nimittäin pääsee esittämään tavallaan kolmea roolia elokuvan aikana.
Ensinnäkin hän esittää itseään ja jos on yhtään nähnyt tai lukenut hänen haastatteluitaan niin tietää kuinka hän pyrkii aina korostamaan olevan klassisesti koulutettu näyttelijä joka tekee muutakin kuin kauhua ja on muutakin kuin pelkkä Freddy. Tätä ajatellen Robertin Robert-hahmoa on hauska seurata.
Toiseksi hän pääsee esittämään tätä uutta todellista Freddya, jonka kautta unohdetaan huumoriveikoksi muuntunut hahmo ja päästään ensimmäistä osaakin synkempään ja ilkeämpään Freddyyn.
Kolmanneksi elokuvan alkupuolella Englund esittää talk showssa vieraillessaan sitä vitsejä laukovaa, sanotaankin vaikkapa, klassista Freddya.
Muitakin elokuvan näyttelijöitä on varmasti kutkuttanut ajatus esittää itseään ja sitoa se fiktioon. Tätä kautta saamme nähdä että aiemmin cameorooleja tehnyt Robert Shaye ei osaa näytellä edes itseään, kuten ei myöskään Wes Craven. Toisaalta taas he saattavat näytellä itseään varsin loistavasti, sillä heidänhän ei kuulukaan tavallaan näytellä.
Heather Langenkamp oli mielestäni aiemmin enemmänkin ihan ok, kuin oikeastaan kovinkaan hyvä, mutta tässä hän on erinomainen. Ehkäpä vuosien tuoma kokemus on syynä siihen varmuuteen jota hän tässä esittää. Erityisen uskottava hän on Chasen hautajaiskohtauksessa jossa hän näkee lyhyen painajaisen Freddysta ja sen jälkeen selkeästi pelkää lohduttavaa Robert Englundia. Aivan kuin Heather ei enää erottaisi Englundia näyttelemästään hahmosta.
Pienessä roolissa oleva John Saxon on myöskin varsin mainio itsenään ja toistaessaan Donald Thompsonin rooliaan.
Jonkinlaiseksi pettymykseksi täytynee lukea Dylania esittävä Miko Hughes. Hän on tässä elokuvassa muutaman vuoden vanhempi kuin esittäessään Pet Semataryn Gagea, mutta on edelleen tietenkin pikkulapsi. Ei Hughes varsinaisesti huono ole, mutta kun hän oli jo niin mainion creepy Uinu Uinu Lemmikissäni, niin New Nightmaren kohdalla hänen suorituksensa jää hieman valjuksi. Niin se menneisyys ja muutama vuosi lisää iässä haittaavat.
Nosferatuviittaus oli aika mainio, joskin jo ensimmäisestä osasta odotettavissa oleva.
New Nightmare on huomattavasti parempi kuin kaksi edellistä osaa, joskin se on myös aivan erilainen tyyliltään ja ei siten suoranaisesti verrannollinen siihen millaiseksi sarja ehti muuntua ennen tätä osaa. New Nightmaren idea toden ja fiktion sekoittamisesta on mainio ja sen mukanaan tuomat viittaukset henkilöihin ja eritoten ensimmäiseen osaan, ovat veikeitä, mutta samalla se aiheuttaaa sen, että vähintään se ensimmäisen osa olisi nähtävä ennen tätä. En usko että New Nightmare oikein toimisikaan täysin omillaan, sillä ilman että tuntisi ensimmäistä osaa, tästä jäisi monet viittaukset ymmärtämättä ja etenkin elokuvan loppupuoli tuntuisi varmaan hieman oudolta, jos ei osaisi yhdistää sitä ensimmäiseen osaan.
Ainoa oikeasti rasittava seikka New Nightmaressa on sen valju loppuosuus. Toki oli hienoa lopettaa elokuva sen aloituksen kertaamiseen, mutta varsinkin osuus jossa ollaan Freddyn maailmassa oli suoraan sanoen tylsä. Aivan kuin ideat olisivat loppuneet tässä vaiheessa.
Kun lähes koko elokuva oli joistakin epätasaisista näyttelijäsuorituksistaan huolimatta vähintäänkin tarinallisesti mielenkiintoinen, niin sitten sorrutaan ympäri ämpäri juoksemiseen, joihinkin erittäin kömpelöihin efekteihin ja ihan oikeasti, Freddy menee itse uuniin-ratkaisuun.
Jos elokuva ei menettäisi uskoaan itseensä loppupuolella, niin tämä olisi taatusti jäänyt paljon muistettavammaksi teokseksi. Nyt mainiosta ideastaan huolimatta, lopputulos jää juuri loppunsa vuoksi ikävästi vajaaksi.
Tämän elokuvan mielestäni paras painajaisefekti oli moottoritien varrella näkyvä Freddylauma.
Hyvä musiikki.
Tähdet: ***
Painajainen Elm Streetillä 7: Uusi Painajainen
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti