sunnuntai 18. huhtikuuta 2010

Masters of the Universe (1987)

Conan Barbaari-elokuvan menestys johti siihen, että siitä päätettiin tehdä animaatiosarja, mutta syystä tai toisesta käärmepäisiä ihmisiä teurastavasta miehestä kertovasta lastensarjasta ei tullutkaan todellisuutta. Sen sijaan konseptia muutettiin hieman ja sarja päätettiin luoda ennen Conan elokuvaa Mattelin julkaisemasta lelusarjasta, joka puolestaan oli hakenut itse alkuperäisen ideansa Conan-sarjakuvista. Siinä siis syy miksi Masters Of The Universe (tai kuten pelkästään He-man kuten valtaosa [minä mukaanlukien] tuntuu sarjaa kutsuvan) tuntui heti alusta asti niin kovin tutulta.
Lopputulos oli syntyhistoriastaan huolimatta, tai kenties juuri sen ansiosta mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaimpia animaatiosarjoja.


Huomautettakoon vielä että myös kovasti He-manin kanssa samanoloinen Thundarr Barbaari oli selkeästi Conanin inspiroima, mutta se ja Blackstar kuuluvat ihan toiseen kirjoitukseen.


En voi sanoa että He-man oli minulle sairaan kova juttu kun olin lapsi, sillä se on edelleenkin sairaan kova juttu. Kun olin vielä pieni poika asuimme kerrostalossa ja He-man tuli televisiosta aina sopivasti siten, että meillä oli saunavuoro juuri ennen sitä. Niinpä saunan jälkeen kiirehdin äkkiä toiseen kerrokseen ja pääsin nauttimaan äärimmäisen pornograafisesta väkivaltasarjasta uutena ja raikkaana ihmisenä. Toki joka jakson lopussa oli opetus kuten "tämän päivän jaksossa opimme ettei kaikki kultaa mikä kiiltää."


Nyt haemme hieman muistoja kirjoituksesta jonka kirjoitin toisaalla 10.8.2007 ja siinä käsittelin nimenomaan Masters Of The Universea enimmäkseen animaatiota ja sarjakuvaa ajatellen, mutta se soveltuu vallan mainiosti myös tähän tilanteeseen.
Mukaan yhdistän myös 17.8. 2008 kirjoittamaani pelkkää sarjakuvaa käsittelevää tekstiäni.
Joten jos kirjoitus tuntuu rikkonaiselta ja itseään toistavalta, niin väitän syynä olevan siis kolmena eri ajankohtana tehdyn tekstin yhteensovittaminen.

Masters Of The Universe on täynnä kiiltäviä, lihaksikkaita, remmejä rakastavia turkiskalsarimiehiä painimassa koko ajan. Idealtaan siis aika yksinkertainen.

On prinssi Adam, jota kaikki hänen vanhemmistaan alkaen pitävät superluuserina. Adam kuitenkin on Eternia-planeetan valittu (vrt. Neo, Luke Skywalker, Shrek, etc.) jonka leveillä harteilla lepää planeetan jatkuvasti uhattu rauha. Taikamiekkansa avulla Adam kutsuu Pääkallolinnan voiman itseensä ja muuttuu He-Maniksi, maailmankaikkuden vahvimmaksi mieheksi. Parasta asiassa onkin se että He-Man on vain väline voiman kululle, eikä oikeastaan todellinen hahmo. He-Man on tavallaan se miekka itsessään, koska ilman miekkaa hän on vain Adam, mutta Adam on miekan avulla He-Man. Tämä on tärkeä seikka siksi, että fyysisesti Adam on ihan hillitön voimanpesä, mutta ilman asetta kädessään hän ei osaa toimia. Adam ei ole kuten Clark Kent, sillä Clark on kokoajan Teräsmies, mutta Adam tarvitsee ulkopuolisen vaikutuksen tullakseen He-Maniksi. Teräsmiehestä muistuttaen Adam osoittaa ihastuneisuuttaan Teelaan, joka puolestaan on ihastunut He-Maniin, joka ei noteeraa Teelaa juuri millään lailla. Tämä kolmiodraama on hieman samanlainen kuin Teräsmiehessä, mutta sekä Teräsmies ja Clark Kent ovat rakastuneet Lois Laneen, joka on rakastunut Teräsmieheen. On loogista että sekä Kent että Teräsmies tuntevat samoin Lanea kohtaan, koska ovat yksi ja sama henkilö, mutta Adamin ja He-Manin kohdalla sama asia ei toteudu, vaikka tavallaan ovatkin sama henkilö.

Mastersin pääpahis on Skeletor, tuo pääkallokalloinen sininen lihaskimppu, joka tahtoo raivata kaikki tieltään ja valjastaa Pääkallolinnan voimat itselleen. Skeletor kuvataan pääosin vain ärsyttävän itserakkaana pahiksena, jonka jokainen yritys kaatuu aina siihen kun He-Man tulee tielle. Mutta Skeletorin motiiveihin voidaan löytää muitakin syitä kuin vain se, että hän on paha sarjakuvamaiseen tyyliin.
Ensinnäkin kun muut paitsi pahikset kuvataan ideaaleina lihaskimppuseksipommeina, niin Skeletor ei voi koskaan kasvojensa vuoksi olla täysin yhteiskuntaan hyväksytty vaikka hän olisi paavi. Skeletorin ulkonäkö aiheuttaa sen, että hän tuntee alemmuudentunnetta ja siksi purkaa kiukkunsa väkivaltaan.
Toisekseen Eternian mystinen voima sijaitsee pelottavan näköisessä Pääkallolinnassa, joten luonnollisesti Skeletor katsoo olevan oikeutettu sen omistukseen, onhan kyseessä Pääkallolinna. Linna on ainoa seikka johon Skeletor voi samaistua, joten hän tahtoo sen ja sen sisältämän voiman osaksi identiteettiään.
Kolmanneksi Skeletor on Eternian yhteiskuntarakenteessa slummiasukas, joka joutuu kuluttamaan aikansa muiden yhteiskunnan hylkiöiden kanssa. Epätoivoinen ympäristö ajaa epätoivoisiin tekoihin ja miekkansa heilutuksen sijaan He-Manin pitäisi tarjota vain haleja Skeletorille. Skeletorin on vain vaikea ottaa hellyyttä vastaan kun on joutunut koko ikänsä katselemaan selkänsä taakse. Ei Skeletor ole paha, vaan väärinymmärrettty.

He-Man koettaa estää Skeletorin juonet penetroida itsensä Pääkallolinnakkeeseen. Lievässä falsetissa puhuva Skeletor tahtoo tosiasiassa painia He-manin kanssa, muu on vain ekstraa. Siinä Masters Of The Universen juoni lyhykäisyydessään.

Tietenkin yksi asia jota ei voi olla huomaamatta, ainakaan näin vanhemmalla iällä, on Mastersin seksuaalisuus. Sehän on täynnä lihaksikkaita puolipukeisia miehiä ja naisia.
Kun kaikki mieleen tulevat seksiviittaukset ottaa huomioon, niin nimen tulisi olla Fetish Of The Universe.
Kuten sanoin, lihaksikkaita puolipukeisia miehiä ja naisia, ja heidän kaikkien vähäiset vaatteet ovat jotain S/M-nahkavöitä, remmejä ja niittejä. Ollaan alushousuisillaan koko ajan ja ne alushousut ovat usein turkiksia. Ja jaloissa on tietenkin pitkävartiset karvasaappaat. Sitten nämä remmeihin pukeutuneet lihaskimput painivat ja tunkevat miekkaa joka aukkoon. Hitto! Ainoa asia joka on lähempänä pornoa kuin Masters on porno itsessään. Vielä kun mukaan ottaa elokuvaversion jossa lihaksien lisäksi kuvassa kimmeltää öljy taukoamatta, niin you go girl.
Homoerotiikka on tietenkin Mastersin suurin päälletuleva huomio. Kaikki ne kimmeltävät miehiset lihakset ja tyttömäiset kampaukset. Mutta Masters Of The Universe ei ole vain pelkkää homoerotiikkaa, vaikka se pinnassa tuntuu olevankin. (Etenkin kun katsoo Man-At-Armsin [Asemies] viiksiä ja nimeä.) Sarja sisältää myös ihan älyttömiä S/M-beibejä, että nautintoa tulee kaikin puolin. Hyviksien näkyvin naishahmo Teela ja pahiksien Evil-Lyn ovat molemmat niin hiostavan näköisiä, että Evil-Lyn saisi alistaa minut valtaansa koska tahansa.
Ja jos ette usko minua siinä, että Masters Of The Universe on lähes puhdasta fetissipornografiaa, niin katsokaapa näitä:


Tuollaista tarjoiltiin lapsille hopealautaselta. Ja oi, kuinka minä rakastankaan sitä edelleenkin.

Pääosin Mastersin tarinat kulkivat samaa latua koko ajan. Skeletor pyrkii valloittamaan Eternian ja He-Man käy estämässä hänet. Aina silloin tällöin väliin tulee jakso jossa joku ulkopuolinen lepakkolohikäärme tai jokin muu pyrkii toteuttamaan vastaavan suunnitelman ja,,, He-Man estää sen. Eli konsepti on samankaltainen kuin vaikkapa X-Filesissa, jossa on pitkä koko sarjan kestävä tarina-aihio johon palataan vähän väliä ja sitten joukossa ovat ne eräänlaiset tauot.

Koska sekä lelut, sarjakuva että animaatiosarja olivat suosittuja, oli myös odotettavaa että elävillä (no, Dolph Lundgren) näyttelijöillä tehtäisiin myös ns. oikea elokuva ja vuonna 1987 viimein sellainen ilmaantui. Siispä siirtykäämme vihdoin ja viimein siihen.

Elokuvan alkutekstit ovat Teräsmiehestä matkitut ja Bill Contin uskomattoman nyhverö musiikki imitoi John Williamsia tunnistettavasti, mutta huonosti.
Skeletor (Frank Langella) on saavuttanut vallan Eternialla ja He-Man (Dolp Lundgren) harrastaa sissisotaa tyranniaa vastaan. Skeletor on saanut yliotteen Eternian sankareista avaintentekijä Gwildorin (Billy Party) keksimän syntetisaattoriulottuvuusavaimen avulla. Tällä avaimella voi avata eräänlaisia portteja ja sitä hyödyntämällä Skeletor on siis valloittanut Eternian. Tietenkään Gwildor ei keksinyt avainta Skeletoria varten, mutta pahuuden toimiin se silti ajautui.
He-Man, Asemies (Jon Cypher) ja Teela (Chelsea Field) törmäävät vangittuun Gwildoriin, mutta päätyvät pian Skeletorin joukkojen kanssa taisteluun. Ilmenee että Gwildorilla on toinenkin ulottuvuusavain, mutta katsojalle ei selitä että miten Gwildor saattoi jäädä Skeletorin vangiksi, jos olisi avaimellaan voinut paeta minne vain. No, taistelun tuoksinassa Gwildor avaa avaimellaan portin ja sinne sankarimme hyppäävät. Sokkona valittu portti heittää He-Manin kumppaneineen Maapallolle, ilmeisesti elokuvan valmistumisvuoteen päätellen siitä että ääniraidalla soi Living in a Boxin samanniminen hittibiisi.
Maapallolla koemme ilmeisesti hauskaksi tarkoitetun kohtauksen kun joukkiomme tapaa ensimmäikseksi lehmän ja koettaa kommunikoida sen kanssa.
Ulottuvuushypyn aikana ulottuvuusavain irtosi Gwildorin hyppysistä ja nyt se olisi löydettävä jotta sankarimme pääsisivät palaamaan Eternialle.
Ihmiset, angstaava Julie (Courteney Cox) ja hänen poikaystävänsä Kevin (Robert McNeill) löytävät avaimen ja musiikkia harrastava Kevin uskoo sen olevan Japanilainen syntikka. Tottakai. Vilkkuvaloilla varustettu ja muotoilultaan jotain Blade Runnerin rakennusta muistuttava putki on varmastikin syntikka. No, Kevin painelee nappuloita ja kuulemme musiikkia sekä näemme Pink Floydin valoshown, joten soitinhan sen täytyy olla.
Näppäiminen painelu aiheuttaa sen että Eternialla oleva Skeletor saa tiedon avaimen aktivoinnista ja lähettää hirviöapulaisensa Maahan tappamaan He-Manin, mutta vähintäänkin tuomaan avaimen hänelle jotta kukaan muu ei saisi hyödynnettyä sitä.
Olemme myös oppineet että Julien vanhemmat olivat kuolleet lento-onenttomuudessa ja Julie vinkuu siitä suunnilleen joka toisessa repliikissään, joten ikäväksemme se alkaa nopeasti muuttumaan surullisesta ärsyttäväksi.
Skeletorin joukot hyökkäävät Julien kimppuun, mutta sopivasti He-Man, Asemies, Teela ja Gwildor ovat paikalla pelastamassa neidon.
Seuraa jonkin verran sädepyssyillä ampumista ja miekkailua, ja sitten ollaankin musiikkitarvikeliikkessä jossa Gwildor koettaa saada Keviniltä takaisin saamaansa ulottuvuusavainta toimimaan.
Julie tapaa kuolleeksi luullut äitinsä, joka selittää tekevänsä jotain salaista valtion työtä ja siksi olisi lavastanut kuolemansa. Julien äiti pyytää saada Gwildorin ulottuvuusavaimen itselleen ja Julie antaa sen hänelle. Eihän se nyt tietenkään Julien äiti ole, vaan naamioitunut Evil-Lyn. Joten Julien äiti on edelleen oikeasti kuollut.
Nyt pahikset ovat saaneet Gwildorin ulottuvuusavaimen itselleen ja Skeletor saapuu itse henkilökohtaisesti Maahan sitä noutamaan. Seuraa taas hieman sädepyssyillä ammuskelua ja He-Man hyppää lentävälle kiekolle nappaamaan avaimen takaisin itselleen. Kaupungilla käydään lasertaisteluita ja Skeletorin hirmujoukot marssivat ympäriinsä, mutta poliisit eivät jostain syystä käy edes vilkaisemassa mitä on tapahtumassa.
Avain vahingoittuu siten että siitä pyyhkiytyy muisti
Skeletor palaa Eternialle He-Man vankinaan.
Ennen lähtöään Skeletor ehti vielä ampua jollain lilalla sähkövarauksella Julieta jalkaan ja nyt Julie on kuolemassa johonkin mystiseen mikä-lie-virukseen ja ainoa keino parantaa hänet, löytyy Eternialta. Maahan jääneet Gwildor, Asemies ja Teela eivät vain keksi keinoa päästä takaisin Eternialle. Onneksi Kevin kuitenkin keksii että kiinnitetään tyhjäksi pyyhkiytynyt ulottuvuusavain syntetisaattoriin ja hän soittelee vähän synapoppia, niin eikös se sillä toimisi.
Eternialla Skeletor on saanut viimein itselleen Harmaakallon voiman kokonaisuudessaan, mikä siis tarkoittaa että keltainen valopallo lensi häntä päin. Skeletorin päähän ilmestyy naurettava kultainen kypärä.
Samaan aikaan Maapallolla sopivat sävelet ovat löytyneet ja sankarimme ilmestyvät He-Manin seuraksi Harmaakallon sisätiloihin. He-Man vapautuu kahleistaan ja taas ammutaan sädepyssyillä. He-Man nappaa miekkansa ja tappelee Skeletorin kanssa. He-Man lyö Skeletorin valtikan poikki ja jostain syystä Skeletor menettää sen vuoksi Harmaakallon voiman jotka se valopallo toi mukanaan. Mutta se voimahan oli hänessä itsessään, eihän Lukekaan hukkaa voimaansa valomiekkansa mukana.
Skeletor putoaa sinne tunnettuun pohjattomaan kuiluun ja Eternia on vapaa tyranniasta.
Julie on taas kunnossa ja lämpimien hyvästien jälkeen hän palaa Kevinin kanssa Maahan.
Kotiin palattuaan Julie huomaa päässeensä ajassa taaksepäin aikaan ennen vanhempiensa kuolettavaa onnettomuutta ja tottakai hän estää sen toteutumisen.
Lopputekstien jälkeen Skeletorin pää ilmestyy punaisesta nesteestä ja hän toteaa palaavansa.

Kyllä minä pidin tätä penskana aikamoisena pettymyksenä.
Ensinnäkin mukana oli aivan liian paljon uusia hahmoja, jotka aiheuttivat hieman samanlaisen olon kuin sellaisella keikalla käyminen jossa bändi soittaa enimmäkseen tulevan levynsä materiaalia. Tottahan ne voivat olla hyviä, mutta koska niitä ei tunnista, niin niihin ei pääse samalla tavalla sisään. Missä olivat esimerkiksi Trap Jaw tai Tri-Klops?
Syy uusiin hahmoihin oli niinkin ikävä, että Mattel halusi markkinoille uusia leluja ja elokuvan käsikirjoitusta muokattiin niihin sopiviksi.
Toiseksi pidin pettymyksenä sitä, että elokuva sijoittui pääosin Maapallolle eikä Eternialle. Ja siitä tulee mukaan ensimmäiseen ja toiseen pettymykseen liittyvä kolmas seikka, eli se että mukana oli uusien Masters-hahmojen lisäksi uusia ihmishahmoja joihin keskityttiin aivan liian paljon Maapallolla.
Pidän noita seikkoja edelleenkin jokseekin häiritsevinä ja niiden johdosta Masters-elokuva ei täysin tunnukaan oikealta Masters-elokuvalta. Se muistuttaa enemmän alkuperäistä Casino Royalea, tai Sean Conneryn Bondcomebackia, Älä Kieltäydy Kahdesti.

Frank Langella oli varsin hyvä Skeletorina ja hahmosta oli saatu aikaiseksi sopivan pelottava pahis. No, olihan se maski hiukan kumimaisen näköinen, mutta ottaen huomioon alkuperäisen mallin, oli lopputulos hyvin onnistunut. Langella on selkeästi elokuvan lahjakkain näyttelijä ja vaikka Skeletor esiintyy elokuvassa loppujen lopuksi aika vähän, niin hahmona hän on kiinnostavin ja tekee suurimman vaikutuksen. Lisäksi Skeletorin puku oli todella hieno.
Minusta onkin aina ollut hauskaa, että vaikka Langella on tehnyt hyvin paljon loistavia draamarooleja, niin aina ensimmäiseksi hänen nimensä tuo minulle mieleen Skeletorin.

Vaikka aiemmin hieman vinoilinkin Dolph Lundgrenista, niin rehellisesti sanottuna en osaa vielä nykyäänkään kuvitella parempaa näyttelijää esittämään He-Mania. Hahmo kun ei vaadi osakseen mitään Gary Oldman-tasoa, vaan pikemmin fyysisesti sopivimman oloisen ja sitä Lundgren on. Koska elokuvassa ei esiinny Adam-hahmoa, niin sen tuoma leikkisyys jää pois ja Lundgren saa keskittyä enimmäkseen pullistelemaan ja öljyämään itseään, ja se häneltä sujuu.

Muutoin elokuvan näyttelijät ovat sellaisia että kunkin voisi korvata huomaamattomasti toisella. Hahmojen paperinohuiden luonteiden vuoksi näyttelijöiden ulkoinen sopivuus nousee tärkeimmäksi huomion kohteeksi. Siitä syystä on todettava että esimerkiksi Teelaa esittävä Chelsea Field on aivan väärä valinta, mutta vastaavasti Meg Foster on tosi kuuma Evil-Lynina, vaikka ei yhtä paljastavasti pukeudutaan kuin oikea esikuvansa.

Juoni on aika heppoinen ja sinänsä sellaisenaan ihan sopiva Mastersin kaltaiseen elokuvaan. Siksipä Courteney Coxin esittämän ihmishahmon ympärille kehitetty vanhempien menetys-tarina on turhan syvällinen. Sitähän se ei todellakaan ole, siis syvällinen, mutta elokuvan yleisluonteen huomioon ottaen sitä voi kyllä syvälliseksikin kuvailla. Coxin hahmon ympärille kudottu kertomus on vain turhaa huomiota osakseen saava ja jotain sellaista mitä ei Mastersin kaltaiselta elokuvalta kaipaa. Elokuvan katsojakunta kun koostunee pääosin noin 10 vuotiaista, niin sen ikäisiä harvemmin kiinnostaa katsella muka-syvälliseksi ihmissuhdedraamaksi kirjoitettua tarinaa lasersäteiden välissä ja vanhemmille katsojille samainen juonikuvio esiintyy liian yksinkertaistettuna ja kliseisenä.

Uusista hahmoista on mainittava se, että Gwildor on todella ärsyttävä. Hahmo näyttää siltä että se kuuluisi pikemminkin Willow-elokuvaan kuin Mastersiin ja ilmeisesti se oli kehitelty korvaamaan tutumpi Orko vain koska Orkon lentäminen olisi ollut liian kallista toteuttaa. Aika samankaltaisesta koomisesta hahmosta on kuitenkin kyse, mutta mikä toimii animaatiossa ei todellakaan toimi tässä elokuvassa ja Gwildor aiheuttaa enemmän hammasten kiristelyä kuin naurua.
Lienee turhaa mainita jotain kaikista uusista pahiksista, mutta mainittakoon se että ainostaan kahta miekkaa heilutteleva Blade jäi varsinaisesti elämään elokuvan jälkeiseen Mastersiin ja kyseessä onkin ainoa suht' cool hahmo. Iitsellänikin oli se lelu.
Muut hahmot ovat aika kömpelön näköisiä ja yhtä uskottavia kuin Robot Monster, joka kuitenkin oli omassa elokuvassaan pirun hauska hahmo. Puhumme siis sellaisesta pilailupuotitasosta.

Masters Of The Universe ei ole kovinkaan hyvä elokuva. Toki siinä on oma charminsa ja sitä on kiva katsella, mutta kyseessä on niitä elokuvia joiden muistelee olevan parempia kuin ne ovat.
Elokuvan aloitus on hyvä ja Harmaakallon lavastukset ovat todella näyttäviä, mutta heti siinä vaiheessa kun tarina siirtyy Maapallolle muuttuu elokuva halvan näköiseksi ja samalla tuntuu kuin tekijöiden kiinnostus luoda suurta avaruusoopperaa olisi muuttunut budjettirajoitusten myötä työväenteatteriksi. Tämänkaltainen elokuva kuitenkin vaatii holtitonta rahantuhlausta.
Elokuvasta ei tutuista nimistä huolimatta tule suuremmin mieleen Masters Of The Universe, vaan pikemmin jonkinlainen ripoff.
Elokuvan tuotti Cannon, joten se selittää budjetaariset pulmat, mutta mukaan oli silti saatu itse Moebius kehittelemään elokuvan visuaalista ilmettä.
Toivottavaa olisi ollut että ensimmäisten minuuttien visuaalisuus oltaisiin voitu pitää pinnalla koko elokuvan ajan, niin tällöin juoneen ei kiinnittäisi niin paljoa huomiota, etenkin kun se tarina on aika heikko jo sellaisenaankin. Mastersin kohdalla kun ei odota syvällistä tarinaa, vaan siitä hakee visuaalisesti riehakasta kevytseikkailua, joten siitä ei pystyttäisi saamaankaan aikaiseksi mitään Indian Runneria.

Kuitenkin, kun pystyy välttelemään ajatustoimintaa, niin Masters on Tank Girlin ja Howard The Duckin rinnalle sopiva roskasarjakuvaelokuva, jonka nostalgia-arvo on suuri.

Miksi He-Manilla on viitta?

Tähdet: ***
Masters of the Universe

...NOIR

3 kommenttia:

Seppo Lukkarinen kirjoitti...

Muistan tän lapsuudesta. Täytyy sanoa, että muistan kun näin kansikuvan elokuvast eka kerran ni odotukset olivat suuret. Sitten kun olin nähnyt sen niin jopa silloin 10-vuotiaana olin sitä mieltä, että ei tää oo mikään He-Man.

Nyttemin en ole katsonut sitä leffaa varmaan 15 vuoteen. Ajatus uudelleenkatsomisesta on välillä käynyt mielessä, mutta kun tietää että se on huono huonolla tavalla niin se on yhä jäänyt vain ajatukseksi.

Toisaalta löysin kaveriltani vanhoja lehtiä ja kiinnitimme huomion mikä oli poikkeuksetta jokaisessa tarinassa, että miten surkea "pääpaha" Skeletor oli. Hän hävisi aina aivan täydellisesti. Monissa jaksoissa kun otettiin erää niin hän sai joukkoineen aina turpaan 10-0. Yhdessä lehdessä oli jopa olympialaiset ja Skeletorin joukot hävisivät joka ikisen lajin. Lopussa alkoi mennä homma siihen, että jopa Orgon yksin pieksi koko Skeletorin joukot ja paras mikä oli se, että Pääkallolinnakin pieksin Skeletorin joukot kun He-Man ja kumppanit oli houkuteltu ulos sieltä. Jääny elävästi mieleen kuva kun Skeleotrin miehet juoksevat ulos linnasta ja He-Manin joukot ihmettelevät nuo näyttää olevan Skeletorin joukot jotka juoksevat tuolla.

Hauskimpia juttuja oli se kun löydettiin sellainen minisarjakuva mikä tuli hahmojen mukana. Muistaakseni hahmon nimi oli Ninjor ja oli ninja (yllättäen kasarina...). Minisarjakuvassa oli jokin pieni hyökkäys He-Manin joukkoja vastaan kun hän ampuu jousipyssyllä joka otetaan ilmasta kiinni ja muita turhia hyökkäysyrityksiä ja lopulta se ninja saa löylytyksen. Niin se mikä minua huvitti suuresti oli se, että onko tässä mitään järkeä? Ostin ihan paskan hahmon. :D Toisaalta luulen että se on ollut sitä sen aikasta propagandaa, että tässä on paha ja tässä on hyvä. Hyvä voittaa aina pahan ja rikos ei kannata.

Mutta asiasta viidenteen. On jokseenkin sääli oikeasti tämä Dolph Lundgrenin ura. Mies pääsi parin vuoden sisällä pariinkin tosi suosittuun lisenssielokuvaa; tähän ja Punisheriin. Ikävä kyllä kummatki oli susia linsessejään kohtaan. Mutta päinvastoin kuin Masters-leffa, Punisher ei oikeasti ole huono leffa. Mutta se ei ole varsinainen Punisher-leffa, koska fanit jäivät kaipaamaan pääkallokuvaa rintaan. "Pitäähän sarjakuvasankarilla olla logo rinnassa." Toisaalta minua se ei oikeastaan haittaa yhtään. Eikä se, ettei Punisher käytä luotiliivejä. Se 1989 versio on tuhat kertaa parempi kuin se 2004 vuoden versio. War Zone lienee se parhain filmsaatio sarjakuvasta.

Pieni trivia muuten kyseisestä leffasta näin suurena Tarantino-fanina elokuvan lopussa Punisher tappaa mafiapomon hänen lapsensa silmien edessä ja kun poistuu niin sanoo pojalle, että "Kun kasvat aikuiseksi ja haluat kostaa, niin olen odottamassa." :)

Seppo Lukkarinen kirjoitti...

Mutta kantsii vilkaista se jos vielä jostain löydät sen Punisherin.

...noir kirjoitti...

Olen minä Punisherin, tai kuten muistaakseni kannessa mainittiin, Rankaisijan nähnyt. Itseasiassa sen VHS:n kansi minulla on vielä tallella, vaikka itse kasettia ei olekaan. Se oli ihan kelpo elokuva ja olen kanssa itse ihmetellyt että miten se Lundgrenin ura kuivui niin pahasti kasaan. Okei, kyseessä ei ole kovinkaan monipuolinen näyttelijä, mutta olihan Masters Of The Universe ja Punisher silti pirun isoja juttuja, joiden ansiosta olisi luullut toimintauran turvatun.
Ja niiden lisäksi Lundgren teki yhden todella onnistuneen elokuvan, Mustan Enkelin (I Come in Peace / Dark Angel.) Siitä leffasta pidän suuresti.
Toki on niin etteivät nämä muskelisankarit ole olleet trendikkäitä enää vuosiin, mutta toivon mukaan nyttemmin nousussa ollut kasarihenkinen toiminta nostaisi Lundgreninkin hieman isomman profiilin elokuviin. Muihinkin kuin Stallonen tarjoamaan sivuosaan.

Tuosta Ninjorista mainitakseni.
Ninjorin ensiesiintyminen Masters-lehdessä oli pirun hauska.
Ninjor hypää He-Manin taakse ja koettaa löydä sankarimme halkipoikki miekallaan, mutta He-Man hyppää miekan ylitse todeten että huomasi Ninjorin vasta lyönnin aikana. On se He-Man ihan helvetin nopea heppu jos ehtii vielä noin myöhäisessä vaiheessa hypätä lyönnin yli.