Alexandrian poliisien soittokunta on matkalla Israeliin esiintyäkseen paikallisella kulttuuritapahtumilla. Pääosin hieman iäkkäämmistä miehistä koostuva ryhmä jää heti matkansa alussa jumiin lentoasemalle vailla tietoa koska he pääsevät jatkamaan matkaansa. Sovittua kuljetusta ei näy mailla eikä halmeilla, joten ryhmä päättää lähteä omin nokkinensa jatkamaan matkaa. Ensin pitäisi vain saada selville mihin suuntaan olisi lähdettävä ja mikä on oikea bussi johon olisi noustava.
Jarmuschmaisen (tai vaihtoehtoisesti Kaurismäkeläisen) odottelun jälkeen he uskovat löytäneensä oikean vaihtoehdon ja eversti Tawfiq Zacharyan (Sasson Gabai) johdolla he astuvat väärään bussiin.
Miehet nousevat päätepysäkillä pikkukaupungissa joka ei ole lähimaillaan määränpäätä.
Väärässä paikassa oleva räikeän sinisiin univormuihin pukeunut Egyptiläinen poliisijoukko herättää luonnollisestikin mielenkiintoa ja huvituneisuutta pikkuisen Israelilaisen kaupungin harvakseltaan näkyvissä ihmisissä.
Koska tämä pikkukaupunki on suurin piirtein keskellä ei mitään, aavikon ympäröimänä, ei Egyptiläispoliiseille jää muuta vaihtoehtoa kuin odottaa seuraavaan päivään, seuraavan bussin tuloa.
Onneksi kahvilaa pitävä Dina (Ronit Elkabetz) osoittaa sydämellisyyttä ja tarjoaa poliisijoukolle paikan yöpyä.
Etenkin Tawfiqin on vaikea rentoutua tässä harmillisessa tilanteessa ja vaikka muut poliiseista olisivat valmiita löysäämään kaulusta, tuntee Tawfiq velvollisuudekseen edustaa omaa maataan, poliisivoimia ja itseäänkin äärimmäisellä vanhakantaisella poliittisella korrektiudella. Tämä siis tarkoittaa Tawfiqin kohdalla hyvin vaivautuneita hetkiä kun hän saa kuulla Dinan olevan naimaton ja kaiken lisäksi lakkaavan varpaidensa kynsiä.
Illan saapuessa soittokuntamme hajaantuu pienempiin ryhmiin, ja osa viettää aikaansa tutustumalla kaupungin menomestoihin, osa nauttii illallista ystävällisten kaupunkilaisten luona, tms. Olivat he sitten missä tahansa, niin tilanne on kaikkialla samanlainen,,, vaivaantunut. Kaupunkilaiset eivät tiedä miten suhtautua Egyptiläisiin poliiseihin ja poliisit eivät tiedä mitä sanoa Israelilaisille siviileille. Siispä molemmat ovat pitkälti hiljaa ja sen perään ovat sanomatta sanaakaan. Ja jos jotain puhutaan, niin sanat asetellaan erittäin varovaisesti. Yhteisen kielen puuttuminen ei myöskään murra jäätä.
Hiljaisuus ja puhumattomuus eivät kuulu ainakaan Dinan paheisiin ja neidon eläväisyys saa pian hänen kanssaan iltaa viettävän jäykän Tawfiqin edes hieman rentoutumaan ja jopa hymyilemään.
Vaikka Dinan ja Tawfiqin välille ei synnytellä romanssia, niin Tawfiq tuntee lievää mustasukkaisuutta huomatessaan erään kollegansa ja Dinan päätyvän sänkyyn harrastamaan seksuaalista ilottelua.
Päivä koittaa ja soittokunta jatkaa matkaa esiintymispaikkaansa.
Jos esimerkiksi Shadows in the Sunia ja Mainiota Vuotta kuvaa hyvin sana hömppä (mitä ei aina pidä ottaa mitenkään negatiivisena kommenttina), niin Orkesterin Vierailua kuvastaa hyvin sana elämänmakuinen. Tämä on noiden kahden muun elokuvan tapaan feel good-elokuva, mutta toteutustapa on hyvin erilainen. Toki tämänkin kohdalla on helppo päätellä mihin suuntaan ollaan kulkemassa, mutta sitä ei ajattele elokuvaa katsoessa, mikä ainakin minulla on pahana tapana elokuvaa katsoessa.
Minulla on tapana ratkoa elokuvaa kuin se olisi aina jokin pulmatilanne ja välillä se aiheuttaa tunteen että on nähnyt elokuvan jo ennen kuin sen katsoo. Onneksi se harvemmin kuitenkaan pilaa elokuvanautintoa. Orkesterin Vierailu kuuluu kuitenkin niihin elokuviin joka tunnistettavasta juonisuuntauksestaan huolimatta ei aiheuttanut fiilistä että minun olisi tiedettävä etukäteen mitä nurkan takana tapahtuu.
Orkesterin Vierailussa on muitakin näkyvästi esillä olevia näyttelijäitä kuin vain Dinaa ja Tawfiqia esittävät Ronit Elkabetz ja Sasson Gabai, mutta he ovat muita enemmän esillä siten että heidän tarinansa kasvaa, kun muilla se enemmänkin etenee paikallaan. Joten Dinaa ja Tawfiqia tulee seurattua muita innostuneemmin.
Näyttelijät olivat mielestäni kukin sopivia rooleihinsa ja etenkin Sasson Gabai teki suuren vaikutuksen. Ja Ronit Elkabetz sai sydämen sykkimään sellaista tahtia että kohta pitää hankkia defibrillaattori kotiin.
Tilanteet kaikkien kohdalla ovat samanlaisia paikasta ja henkilöistä riippumatta.
Hän istuu, minä istun, emme puhu.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita ettäkö elokuva olisi tylsä. Päinvastoin, minä nauroin useammassakin kohdassa. Erityisen loistava oli kohtaus jossa eräs poliiseista odottaa puhelinsoittoa yleisöpuhelimen luona ja saman puhelimen luona päivystää eräs nuori mies soittoa tyttöystävältään. Kumpikaan miehistä ei puhu toisilleen, ei liikahda mihinkään, mutta tilanne on kuin Huuliharppukostajan lopun kaksintaistelu.
Orkesterin Vierailu ei ole tylsä, se on vain hiljainen.
Elokuva toimiikin parhaiten heille jotka pitävät esimerkiksi Jim Jarmuschin elokuvista ja etenkin te joiden mielestä The Station Agent on mainio elokuva, te pidätte Orkesterin Vierailusta.
Hyvä elokuva josta tulee hyvä olo.
Tähdet: ****
Orkesterin Vierailu
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti