tiistai 6. marraskuuta 2018

Once Fallen (2010)

Perhekriisiä läpikäyvä tavismies-Liam (Ed Harris) suivaantuu kun pojan, Chancen (Dennis Volochkov) ystävä joutui jälleen kerran isän lyömäksi ja käy siksi opettamassa hieman tapoja naapurille. Liam hakkaa miehen hengiltä ja joutuu siksi loppuiäkseen vankilaan, paikka joka tulee aikuiseksi kasvaneelle Chancellekin (Brian Presley) tutuksi. Vankilassa Liam on kovettanut itsensä arjalaisjengin johtajaksi vaikka ei sisimmässään olekaan mikään uusnatsi tai edes rutiinirasisti, mutta selviytyäkseen ja niin edespäin. Vapaalle päässyt Chance tapaa lapsuuden kaveriaan joka ei ole edennyt elämässään, ex-tyttöystävä sanoo että tässä on kersasi josta et ollut tietoinen, joten ala nyt isäksi niin minä lähden lätkimään. On korruptuneita kyttiä varastamassa huumeita, on kohtaus jossa juostaan melankolisen musiikin tahdittama tyhjässä kaupungissa, Peter Weller on rikollinen jatsimuusikko muka elämänviisauksineen, on hetkiä kun katsotaan kaihoisasti kaukaisuuteen ja hyi saatana, että osasi lupaava elokuva muuttua nopeasti kasaksi kliseitä, elokuvaksi jossa mallitytöt- ja pojat poseeraavat meikattu kyynel poskellaan ja se on sitten suurta väkevää draamaa.
No kuitenkin, Chance on siis ylilyönnin vuoksi isättömäksi jäänyt komea retku jotka koettaa oppia lapsen kasvattamisen sääntöjä ja samalla paikata välejä omaan isäänsä. Sivussa sitten hoidetaan bestiksen velkaongelmia oman nahan kustannuksella ja rakastutaan tummaihoiseen naiseen, Pearliin (Taraji P. Henson) joka sekin on luomassa dramatiikkaa kun isi ja ystävänsä ovat rasisteja. Aihe joka muuten sivuutetaan oikeastaan kokonaan.

Oli muuten ihan v*tun p*ska elokuva joka alussa ja muutamilla myöhemmillä hetkillään osoittaa kyllä suuria lupauksia erinomaisuudesta, mutta päättää painottaa oksettavan kliseistä pintakiintoa siihen malliin etteivät kasvot enää kestä sitä naamapalmuilun määrää. Once Fallen tosiaan kuitenkin alkaa lupaavasti näyttäen onnistuneesti miten hyvää tarkoittava ylireagointi muuttaa kolmen ihminen elämänsuuntaa: tavisisä päätyy loppuiäkseen vankilaan ja siten väärän ideologian airuiksi, poika kasvaa ilman isäänsä ja ajautuu siksi väärään seuraan, joka  tapahtuu myös sille pojan parhaalle ystävälle. Tässä aineksia pätevään perhedraamaan ja kasvutarinaan joka ei sen enempää kommervenkkeja tarvitse, ja kun mukana on hyviä ja/tai vähintään karismaattisen persoonallisia näyttelijöitä kuten heistä etunenässä Ed Harrris, mutta myös esimerkiksi sivuosien Peterit Weller ja Greene niin ei haittaisi vaikka muu ei aivan yltäisi samaan, taso pysyisi vahvojen tukipilareiden ansiosta varmasti hyvänä. Mutta ei, sitä pitää vetää peliin jokainen mahdollinen vankila- ja köyhälistödraaman klisee kun jokaisella ihmisellä on jokin pakotettu kärsimyksen merkki aina sokeudesta huumeriippuvuuteen, rasismista isättömyyteen, etc. Ei siis voi olla yhtä ainoaa ihmistä jolle ei olisi pitänyt keksiä jokin jippo ja sitä se nimenomaan on silloin kuin koetetaan vakuuttaa elokuvan olevan arkidraamaa, mutta kukaan ei saa olla oikeasti arkinen ja sama pätee itse tarinaan kun ei sitten millään riitä, että olisi ollut se vahva lähtökohta vaan sinne on ollut pakko saada jännitystä laittomien katutappeluiden sekä huumakauppaa käyvien kyttien kautta ja lisää muuta shittiä koska paljon ei ole tarpeeksi, vaikka sitäkin on jo liikaa. Ja mitä enemmän sitä on niin sitä tarkempi sen käytössä tulisi olla, mutta tässäkin tapauksessa esimerkiksi se katutappeluosuus on mukana vain jotta saadaan pari lihaksikasta mallityyppiä seisomaan ilman paitaa ja täten naaman murjominen jää nenäliinalla pyyhkäistäväksi tahraksi. Tässä tulee mieleen, että tekijät ovat katsoneet American History X:n sekä Training Dayn ja miettineet, että miten voisimme rahastaa samalla yleisöllä, mutta saada elokuva näyttämään ja tuntumaan joltain partavesimainokselta. Pehmeästä kuiskaava muka runollinen kertojaääni puhuu ja hiljaa vaikeroiva musiikki soi jotta tietäisimme ilmoilla olevan syvällisen draaman merkkejä.

Once Fallen väittää olevansa tämä:
Mutta on tämä:
Pahimpia elokuvallisia pettymyksiä pitkään aikaan.

Ainoat pelastuksen hetket ovat ne joissa Harris pääsee osoittamaan kuinka pelkkä läsänäolonsa on usein riittämiin, mutta Once Fallenin kohdalla korostuu siltikin ajatus hukkaan heittämisestä. Erityisesti tämä kiusaa loppupuolella kun isä ja poika puhuvat asiat selviksi ja tunteet myrskyävät, jossa näkee kuinka vahva esiintyjä Harris on, mutta senkin pilaa Chancea esittävä Presley joka on vastanäyttelijänä kuin jokin kuivunut tukki, vaikkakin ilman persoonallisuutta.
Kuka ikinä onkaan alunperin kannustanut Brian Presleytä elokuvauralle, toivottavasti ymmärtää hävetä tekoaan.

Tähdet: *

Ei kommentteja: