Rikollispomo Howard Saintin (John Travolta) pikkurikollispoika kuolee asekaupan mennessä pieleen ja isä osoittaa syyttävän sormensa tapahtumassa mukana olleeseen kyttään, Frank Castleen (Thomas Jane). Saintin vaimo Livia (Laura Harring) janoaa vielä miestäänkin enemmän kostoa ja kiitos hänen tuumiensa odottaa Castlea armahtavaa kuolemaa ikävämpi kohtalo, sillä koko Castlen suku (mennään vähän pidemmälle kuin vain pelkkä vaimo ja poika) tapetaan ja hän itse jää hädin tuskin eloon. Ei tulevaisuutta, halu lopettaa oma elämä (sori Jane, koet vastaavan kohtalon The Mistissä). Kuntouduttuaan luodinrei'istä lähtee Castle kosto sydämessään korjaamaan vääryydet aina siihen saakka kuin se tässä tilanteessa on mahdollista ja se tarkoittaa alati kasvavaa ruumiskasaa.
Miksi aina kun joku sanoo "vaya con dios", niin heti perään saman tyypin pitää sanoa se myös englanniksi. Jos joku ei tiedä mitä se tarkalleen tarkoittaa, varmasti ymmärtää sen sisällön ilman kääntävää toistoakin.
Kyseessä on siis uusi aloitus, ei jatkoa vuoden 1989 Punisherille, ja vaikka varmastikin motiivi tämän nimenomaisen filmatisoinnin tekemiseen onkin löytynyt tekoaikana pinnalle nousseesta sarjakuvaleffabuumista (kuten varmasti se oli Tim Burtonin Batman joka herätti aiemman Punisherin) niin silti tämä Punisher ei istu yhtään sen enempää tyypillisten supersankarileffojen seuraan kuin se edellinenkään. Joten siinä tunnelmallisessa mielessä tämä on kyllä enemmänkin "jatkoa" Dolphin Tuomarille kuin olisi lähisukua aikansa muille Marvel-leffoille. Tai no, tuolla ajattelulla tämän voisi pikemminkin nähdä esiosana vuoden 1989 Punisherille, sillä siinähän hahmon syntytarina oli jo tapahtunut kun elokuva alkoi ja tässä puolestaan se käydään läpi sen aikana. Tästä syntytarinoinnista mainitsen jotain lisää sitten seuraavan version kohdalla.
Mitenkään vähättelemättä edellistä ja seuraavaa Tuomaria, eli Dolph Lundgrenia ja Ray Stevensonia, on Thomas Jane kolmikosta paras näyttelijä ja hän tuo koston enkeli-rooliinsa inhimillisyyttä jota edellinen ja jälkimmäinen eivät. Janen Punisher on hahmo jonka puolella on ja jonka haluaa saavan oikeutetun kostonsa, kun taas Stevensonin ja Lundgrenin Punisherit ovat enemmänkin vain ilmeettömiä tappokoneita joista ei oikeastaan välitä tuon taivaallista. Siinähän riehuvat, niinhän tekevät kaikki huligaanit. Ja tämä on oikeastaan Janen Punisherin ongelma. Hän näyttelee roolinsa hyvin ja tottahan toki juuri hänen elokuvansa tekee eniten kertoakseen miksi Punisher tekee mitä tekee, mutta minä uskon että perheensä kuolema on tavallaan vain tekosyy Frank Castlelle. Eihän Punisher lopeta toimiaan kun saa kostettua perheensä tappajille, vaan jatkaa ja jatkaa ja jatkaa, sanoen kaikkien pahantekijöiden ansaitsevan rangaistuksen, joka nyt sitten lähes poikkeuksetta sattuu olemaan ruumisarkku. Toki ymmärrämme, että Castlen nuppi pimahtaa sen perhekuoleman vuoksi ja hän ei enää näe metsää puilta, mutta oli kyseessä sarjakuvat taikka nämä elokuvat, niin ajoittaisista raivokohtauksista huolimatta Castle toimii harkitsevan suunnitelmallisesti, mitä pelkän kiihkon vallassa oleva ihminen ei tekisi. Joten Castle tietää, että ylivedettyjen reaktioidensa vuoksi ja vailla oikeuden lupaa hän itse syyllistyy samaan kuin jahtaamansa rikolliset, ja monessa tapauksessa vielä pahempaankin, mutta hän ei välitä, koska hänellä on motiivi ja siten muka lupa tekoihinsa. Koska Castle jatkaa ja jatkaa samalla tiellä, ja tietää jo saaneensa mitä oikeasti haluaa, niin vaikuttaa siltä että hän vain verhoaa siihen motiiviin todellisen synnynnäisen halunsa agressioon. Castle on kuin ne anarkokakarat jotka heittelevät pyörätelineitä kauppojen ikkunoihin sanoen vastustavansa milloin mitäkin valtion toimia, mutta tekevät sen todellisuudessa vain silkasta halusta rikkoa ja riehua, sillä miten he muuten oikeasti tuolla tavoin ajaisivat väitettyä asiaansa. Jos Castlen perhettä ei olisi tapettu ja hän ei olisi saanut siitä syytä tappaa joka ainoaa kohtaamansa väärintekijää, niin hän olisi löytänyt toisen syyn. Ja tämän takia vaikka Jane onkin "paras" Punisher-näyttelijä, niin Lundgren ja Stevenson ovat sinänsä sopivampia tunteettomaksi tappajaksi joka väittää toimivansa hyvällä asialla. Punisher ei sinänsä kaipaa lempeyttä ja ihmisyyttä, vaan ilmeetöntä kylmyyttä ja sitä nuo kaksi muuta näyttelijää ja heidän elokuvansa tarjoavat paremmin. Janen myöhemmin tekemä epävirallinen Punisher-lyhytelokuva (tämä) onnistuu paremmin sisäistämään sen tarpeellisen tunteettomuuden jota Punisher tarvitsee, vaikka siinäkin hän toimii selvästi avuliaana aatuna, mutta tekee sen koleasti.
Tämä kaiken todettuani mainitsen kuitenkin sen, että Janen elokuva painottaa muutenkin enemmän sitä perheen menetystä (myös eräänlaisena peilikuvana John Travoltan hahmon kautta) ja pyrkiikin kertomaan muita enemmän Castlella olevan se mainittu syy toimiinsa, ja tällöin elokuva ymmärrettävästi on puheliaampi ja on sitä nimenomaan tunnepuolelta. Joten se kuinka Janen Punisher ei ole yhtä agressiivinen kuin edeltäjänsä taikka seuraajansa ei ole oikeasti mikään ongelma, vaan se todellinen miinus jonka tämä vuoden 2004 versio tuo mukanaan on liiallinen koomisten sivuhahmojen käyttö. Castlen nörtähtävät friikkinaapurit ja se suurikokoinen venäläispahis ovat aivan tarpeettoman korostetusti muka hauskoja hahmoja (tuon pahiksen kanssa käyty tappelu on suoraista huonosti mukaan istuvaa slapstickia), kun he eivät edistä tai tue tarinaa laisinkaan, eivätkä todellakaan istu elokuvan melankoliseen tunnelmaan. Koska he ovat yhtä tarpeellisia kuin Adam Sandler Dancer in the Darkissa niin he eivät toimi onnistuneina hengästystaukoinakaan, vaan ovat pelkästään tiellä. Samaa voisi oikeasti sanoa siitä Johnny Cash-tappajastakin, jonka esittämästä biisistä pidän kovastikin ja joka on hahmona varsin mainio, mutta on aivan väärässä paikassa elokuvassa joka pyrkii normaalin sarjakuvatodellisuuden sijaan olemaan mahdollisimman uskottava aiheeltaan ja kun aikaisemman elokuvan kohdalla viittasin Bronsonin Väkivallan viholliseen, niin Punisher-kolmikosta juuri Janen versio on sitä kaikkein eniten. Minkä vuoksi Janen Punisher ei kyvyistään huolimatta selviä juuri mistään ilman omia vaurioita. Koska on tavallinen ihminen.
Eipä se tämäkään Punisher ollut hitti ja se on vielä Lundgrenin versiota ymmärrettävämpi seikka, sillä varsinkin nyt vuonna 2004 se joutui pahemmin väärien Marvel-oletuksien uhriksi, ja veikeää seittilinkoa odottavat saivat eteensä pohjalle pudonneen masentuneen viinanjanoisen kostajan. Siispä Jane ei omista tai muiden haluista huolimatta päässyt jatkoille (pois lukien se aiemmin mainitsemani lyhäri), mikä on sääli, sillä hänellä oli selvästi vielä annettavaa hahmolle.
Hyvin mielenkiintoista on se, että tässäkään elokuvassa ei sen mainoskuvista huolimatta Castle käytä kovinkaan näkyvästi Punisherin tavaramerkkiä, kallopaitaa, joka on designiltaan tyylikäs mutta selvästi vähätelty ja silloinkin kun se näkyy, syy pistää se päälle tuntuu olevan enemmänkin siinä, että jotain sitä pitää pukea päälle, kuin mikään symbolinen arvo. Vaikka tokihan se on olevinaan jälkimmäistä, koska paita on ollut lahja edesmenneeltä pojalta. Se mielenkiintoinen seikka ei kuitenkaan ole se, että kallopaita on vähäisesti esillä, vaan se kuinka nimenomaan tässä elokuvassa esiiintynyt kallologo on lyönyt itsensä läpi ja kasvanut elokuvaansa suuremmaksi ilmiöksi, jolloin sen alkuperää ei läheskään aina tunneta. Hitto, jopa eräs suomalainen Ö-julkkis (jos edes sitäkään) esittelee siitä tehtyä tatuointiaan kiusallisuuteen asti. Koska en tahdo edes ajatella koko ihmistä, niin en mainitse nimeä taikka näytä kuvaa, mutta varmasti olette nähneet hänet pullistelemassa milloin missäkin roskamediassa. Joka muuta väittää, varmasti valehtelee, sillä minäkään en ole lainkaan seurannut hänen toimiaan, mutta kuten Putouksen kohdalla, sitä ei tarvitse itse tehdä kun se tungetaan muutenkin kurkusta alas. Se että tietääkö hän mitä ihollaan pitää on toissijaista, sillä hänen julkisuuskuvansa vain pilaa sen merkityksen.
Carlo Siliotton elokuvaan säveltämä musiikki on julmetun hienoa ja olen varmasti pariinkin otteeseen kertonut soudtrackiin liittyvän tarinani, mutta tässä vielä kerran kiellon päälle:
Siliotton nimi ei ollut minulle tuttu ennen Tuomaria, mutta heti kun kuulin hänen sydäntäsärkevää musiikkiaan oli samantien pakko googeloida infoa miehestä ja tilata elokuvan scorelevy. Ja hyvät hyssykät kun se levyn saaminen osoittautui tarpeettoman vaikeaksi prosessiksi. Totesin että eräs suomalainen nimeltä mainitsematon levykauppa myi sekä elokuvan scorelevyä, että sen various artists-soundtrackia ja näistä jälkimmäinen ei minua kiinnostanut lain. Siispä painoin harkiten ostanäppäintä scoren kohdalla, mutta huolestuneena lähetin vielä levykaupalle sähköisen kysymyksen siitä, että onhan varmasti kyseessä Siliotton säveltämää musiikkia sisältävä levy, eikä mitään uusiometallimöykkää. Vastauksen ollessa myönteinen ja tilausvarmistuksen varmistaessa tiedon oikeaksi, olin hyvilläni. Arvannette siis etten ollut järin hymyileväinen saadessani uusiometallimöykkää sisältävän levyn postiluukustani. Otin ystävällisesti yhteyttä levykauppaan ja ilmoitin virhetoimituksesta ja sieltä päin luvattiin samaten ystävällisesti toimittaa oikea levy minulle ja pyydettiin palauttamaan väärä. Tein juuri näin ja muutamaa päivää myöhemmin postiluukustani oli pudonnut uusi paketti,,, joka sisälsi uusiometallimöykkää sisältävän levyn. Mitä hittoa!? Siispä uudelleen yhteys levykauppaan ja pyyntö, että jos Teillä ei kerran ole oikeasti sitä Siliotton levyä niin ottaisin mieluusti rahani takaisin, sillä en minä valitettavasti tätä väärää levyä halua. Levykaupan edustaja pyysi lähettämään väärän levyn takaisin ja vakuutteli että valitettavasta virheestä huolimatta minun ei tulisi huolestua, sillä kyllä se oikea levy pian saapuu postitse. No, jälleen muutamaa päivää myöhemmin eteisen lattialta löytyi paketti joka sisälsi Siliotton tuotoksen, kuten myös uusiometallimöykkää sisältävän levyn. Ahaa!
Tähdet: ***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti