torstai 7. tammikuuta 2016

Fantastic Four: Hopeasurffari (Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer, 2007)

Miksi ei Ihmeneloset: Hopeasurffari?

Siitä on jo tovi kun Victor von Doom (Julian McMahon) rökitettiin ja Ihmenelosista on tullut kaiken kansan ja sponsoreiden  rakastamia julkkissupersankareita. Kaikki on ihan jees ja tällä hetkellä suurin uhka joka Reed Richardsilla (Ioan Gruffudd) on edessään, on päättää missä häät Susan Stormin (Jessica Alba) kanssa pidetään. Sitten avaruudesta saapuu vaaran merkki hopeaihoisen lainelautailijan muodossa. Hopeasurffari (Doug Jones/Laurence Fishburne) on eräänlainen tiedustelija joka herransa Galactuksen (pilvimuodostelma) edustamana etsii maailmoja tuhottavaksi, sillä Galactuksella on nälkä ja Maapallo näyttäisi sopivan tämänkertaiseksi ruokalajiksi. Häitä on siis lykättävä.
Johnny Storm (Chris Evans) koettaa ratkaista ongelman pillastumalla itkupotkuraivareihin, mutta ei pärjää Hopeasurffajalle alkuunkaan. Onneksi ilkeästi luimisteleva Doom tekee paluun ja tottakai fiksut puolustusvoimien edustajat haluavat hänet johtamaan iskua Hopeasurffaajaa vastaan. Luonnollisesti Doom haluaa vain kaapata kosmiset voimat itselleen.
Möykkykin (Michael Chiklis) on mukana murahtelemassa ja jostain syystä hymyilemässä koko ajan kuin heikkopäinen.

Puhutaanpa hieman odotuksista. Tai siis minä puhun (ts. kirjoitan) ja kuuntelette (ts. luette ja ymmärrätte). Mutta mennään sinne tapojeni mukaisesti kautta rantain.
Kun minä vielä olin lapsi muutoinkin kuin vain mieleltäni, oli ihan tavallinen sarjakuva - joka siis tässä tapauksessa tarkoittaa etenkin supersankarisarjakuvaa - todella pop. 80-luvulla ja vielä hyvän matkaa 90-lukuakin tuntui että kauppojen ja kioskien lehtihyllyt oikein pursusivat kaikenlaisia supersankarilehtiä, ja tietenkin myös käsityöepookkeja kuten Kalle ja Ratto. Kun yksi Bravestarr tai Mask putosi pois, niin oven takana oli pitkä jono muita yrittäjiä tyrkyttämässä itseään nuoren vaikutuksille alttiin lapsosen aivopesuohjelmaksi. Toki valtaosa vaihtoehdoista oli vain DC:n ja Marvelin tuotoksia, mutta ainakin niitä oli runsain mitoin. Ja niillä, ihan tavallisilla sarjakuvalehdillä, eikä siis millään graafisilla novelleilla tuntui olevan oikeasti jotain arvoakin, että kun niitä vei kassillisen divariin sai takaisinkin jotain. Nykyään jos ylipäätänsä löytää divarin, niin tavallinen Teräsmies-lehti on siellä yhtä toivottu kuin Jyrki Cool Dance-kokoelma levykaupassa.
Edellyttäen että edes löytää jostain levykaupan.
Minäkin harrastin tuolloin ilolla sarjakuvia ja jos se koti- taikka kesätöissä ansaittu raha ei kulunut ninjaelokuviin, upposi se lehtiin joista Fredric Wertham varoitteli. Joko irtonumeroita ostaen taikka lehtitilauksin ja niitä sarjakuvalehtiä tulikin kotiin kannettuina useampia. Mad, Hämähäkkimies, Judge Dredd, Aku Ankka, Roope-setä, ja muun muassa Marvel, joka sitten tulikin vuoden ajan tuplana. Sen kanssa kun sattui kerran niin, että yksi numero jäi tulematta (joka muuten oli Ihmeneloset) ja soittaessani asiakaspalveluun erhe luvattiin tietenkin korjata, mutta sitä ei tehty lähettämällä puuttuvaa lehteä, vaan kaikki seuraavat numerot vuoden ajan kahdesti. Öö, okei. Ja hei, jos Marvel-niminen Marvel-tarinoita sisältävä lehti kuulostaa nimenä hassulta, niin olipahan heillä myös Marvel-tarinoita sisältävä Marvel-sarjakuvalehti nimeltä Sarjakuvalehti. Muutenkin meille tuli kotiin lehtiä aivan rutosti, sillä äitini sai töidensä kautta lähes kaikki mahdolliset aikakausilehdet ilmaiseksi. Paitsi Allerin julkaisuja, josta syystä Seiska piti tilata erikseen. No kuitenkin, Teräsmiehet, Batmanit ja muut übermanit olivat da shit silloin, mutta tietenkin vaikka kuinka olettaa ettei ihminen muutu, niin ajan myötä muuttui kuitenkin ja jostain syystä vein lähes kaiken divariin, koska luulin tarvitsevani rahaa johonkin muka tärkeämpään. Säännöllinen sarjakuvien lukeminen jäi pois ja vain ankkakirjallisuus säilytti asemansa kotini valtamediana, vaikka tosin esimerkiksi Teräsmies-lehdet eivät koskaan olleetkaan vaarassa päätyä eteenpäin myytäviksi. Se suurin kulutus vain jäi pois, mutta palo jäi sisälle hehkumaan. Ja vaikka yleensä tuntuukin siltä, että kun puhutaan merkittävistä sarjakuvista niin ne ovat aina jotain normaaleista lehdistä poikkeavia tapauksia. Eräänlaisia täsmäiskuja. Ne ovat sellaisia kuten Watchmen (joka aikoinaan piti lukea ruotsiksi, kun suomeksi ei saanut ja englanniksi ei läytänyt), The Crow, Tappava pila, etc. Mutta kun minä muistelen sarjakuvia jotka ovat koskettaneet syvälle ja tuntuneet merkittäviltä, eivät ne kaikki todellakaan ole The Crow, joka muuten oli allekirjoittaneelle hyvin iso asia silloin aikoinaan. Tavallisesta ns. bulkkisarjakuvasta löytyy runsaasti itselleni merkittäviä tapauksia. Se kun kykynsä menettänyt Daredevil opettelee löytämään itsensä uudelleen, kun Sarlaccin kidasta selvinnyt Boba Fett kohtaa anteeksiantavan Han Solon, kun kostoa janoava Baroness tajuaa, että armeijastaan huolimatta se on hän joka on ansassa palavassa pilvenpiirtäjässä ja Snake-Eyesilla on yliote, kun Tuonpuoleinen saapuu tutustumaan Maan tapoihin ja Molekyylimies muuttaa patsaan omenaksi, kun Lex Luthor kertoo miten Teräsmies olisi hoitanut tapauksen joka johti Gangbusterin halvaantumiseen.
Osa näistä löytyy valikoimistani tälläkin hetkellä ja jos odotatte hetkisen, niin käyn noutamassa ne.
Kas näin:
Ja tätä kautta pääsemme jo lähemmäs varsinaista asiaa, eli Ihmenelosia. Olen jo aiemmin todennut että minusta Ihmeneloset on aika tylsää tavaraa, mutta sitä kautta tutuksi tullut Galactus ja Hopeasurffaaja ovat aika cooleja ilmestyksiä. Joskaan he eivät nostaneet koko fab fouria oikeasti innostusta herättäväksi sarjakuvaksi. Sitten kuitenkin eteen tuli jotain joka aiheutti sellaista, joka vielä vuosien ja taas vuosien jälkeenkin sai minut odottamaan jotain tältä Fantastic Four: Hopeasurffari-elokuvalta. Moebiuksen (ja okei, myös Stan Leen) Hopeasurffari, joka teki päähahmostaan hyvin kiehtovan pohdiskelijan.
Avaruusfilosofi jonka kohtalona on kiertää universumia etsimässä maailmoja joita isäntänsä, Galactus voi sitten tuhota tyydyttääkseen loppumattoman nälkänsä. Orjana toimiva Hopeasurffari ei oman kokemustensa vuoksi toivo kenenkään seuraavaan ns. jumalhahmoja, oikeita taikka vääriä, mutta tottakai ihmiset alkavat pitämään tätä avaruuden muukalaista juuri sellaisena. Tämä Moebiuksen piirtämä sarjakuva teki minuun suuren vaikutuksen, nosti päähahmonsa yhdeksi suosikeistani ja kun tämä nyt vuorossa oleva elokuva teki tuloaan, niin vaikka edellinen osa herätti minussa korkeintaan tunteen jonka voi muotoilla elegantisti yhteen sanaan: "eh!" Nyt minä jo  odotin jotain. En rehellisesti sanottuna paljoakaan, mutta edes jotain. Tässä oli omat vaaransa, sillä kun jokin hahmo iskostaa päähän jonkin tietyn mielikuvan, niin sen saavuttaminen toisaalla saattaa olla mahdotonta kun yksikin omasta mielestä tehty väärä askel voi olla sellainen harppaus männikköön, ettei sieltä pääse pois edes Crocodile Dundee (en oikeasti keksinyt parempaakaan vertauskuvaa. Hei, onhan hänellä sentään iso puukko). Tälläisissä tapauksissa Kissanaisen riekaleiset housut, Batmanin nännit ja Christian Balen murina saattavat olla ylitsepääsemättömiä esteitä. Miten kävi siis Hopeasurffarin kohdalla?

Minun silmissäni Hopeasurffari on David Bowie elokuvassa The Man Who Fell to Earth, ei Dwayne "the Rock" Johnson steroideimmillaan.
Ja tämän elokuvan Hopeasurffari tuo enemmän jälkimmäisen mieleen. Mikä on sinänsä huvittavaa, kun kerran Hopeasurffarin fyysistä olomuotoa näyttelevä Doug Jones on oikeasti paljon lähempänä hintelää Bowieta kuin The Rockin möhkälemäisyyttä. Oli mielikuvani Hopeasurffarista oikea tai ei, niin se on kuitenkin minun ja täten elokuvan hopeahipiäinen pumping iron ei siihen sovi. Ja tottakai minä liioittelen sitä lihasmassaa, koska ei surffailija nyt oikeasti mikään Bull Mentula ole ja sovittakoon että lihakset korostuvat hopeavärityksen vuoksi samaan tapaan kuin keinorusketus massanrakentajilla, mutta hyväksyttäköön se painotukseksi osoittamaan kuin erilainen oli näkemykseni.
Toki huomioiden sen kuinka lapsekas elokuva Fantastic Four: Hopeasulfaatti on ja kuinka lautailija pistetään juuri hahmoista kakaramaisimman, eli Johnny Stormin kanssa vastatusten (ilmeisesti vain koska molemmat ovat lentokykyisiä), onhan hän siinä vertailussa kuin bodhisattva Dalai Lama. Ommm! Mutta se on kuin jos sanoisi Dwayne Johnsonin olevan Pain & Gainin Sartre. "There is life after death. Of that, I am sure. But I'm also pretty sure dead people no longer need their stuff."
Joskin kokonaisuus huomioon ottaen, kyllä nimenomaan Hopeasurffari pelastaa sen mitä pelastettavissa on.

Hassua kyllä se että maailmojen syöjä, puolijumala Galactus näyttäytyy elokuvassa vain mystisenä myrskypilvenä jättihumanoidimuodon sijaan ei kiusaa minua yhtä paljon kuin Hopeasurffari. Se johtunee siitä, että minä tavallaan ymmärrän miksi he päättivät esittää hänet sellaisena. Sarjakuvassa ihmisjättiläinen toimii varsin hyvin, mutta ehkä se olisi näyttänyt hieman hassulta jos hänet olisi siirretty sellaisena elokuvaan ja kenties jätti olisi korkeintaan uhkaava fyysisesti kuin jonkinlaisena kaikkivoipaisena voimana. Mystinen pilvi kuulosti ehkä paremmalta ajatukselta, koska siitä ei voisi varmuudella sanoa mitä se on, kun taas jättiläisellä on vain isot nyrkit. Ei se nyt tarkoita ettäkö se kiukkuinen pilvi olisi hyvä idea, sillä onhan se nyt aika säälittävä ilmestys vastustajaksi. Yhtä vaarallisen tuntuinen kuin jos tappelisi oman varjonsa kanssa. Vai mitä, Peter.
Minä vain ymmärrän valinnan.
Tai ehkä tekijät ovat idiootteja, sillä mitä yksi jättiläinen olisi sen kaiken naamanvääntelyhuumorin sijassa haitannut.

Jos unohdetaan se lievä odotukseni tätä elokuvaa kohtaan ja ollaan pikemminkin samoilla linjoilla edellisen kanssa, niin tässä on täsmälleen sama elokuva. On samaa kevyttä koko perheelle soveliasta huumoria (huumorin määrää, joskaan ei tasoa on kasvatettu kovastikin. Etenkin Stan Leen tämänkertainen cameo herättää häpeää kirjoittajien puolesta ja elokuvassa esiintyvien tv-toimittajien ylinäyttely saa otsasuonet repeämään), on hupsuttelevia hahmoja sekä tilanteita, on tekoajan vaatimusten mukaiset tehosteet ja siten jos piti aiemmasta osasta, ei tämä ainakaan yhtään sen huonompi ole. Hivenen parempi, sillä nyt ei ainakaan koko elokuvaa kuluteta hahmoesittelyihin ja itse Ihmenelosten osalta tämä tuntuukin melkein kolmososalta, koska samoin kuten Haamujengi-leffojen kanssa ensimmäisessä osassa bisnes on alkutekijöissään, niin toisessa se on jo kaikille vanha tuttu. Ihan kiva.

Ihan kiva.

Eh!

Tähdet: **

4 kommenttia:

Waltsu kirjoitti...

Ai että Seiska piti KAIKKIEN NOIDEN LEHTIEN lisäksi vielä tilata? Selvä. (hauskat asiat näköjään jää käsiin arvosteluistasi)

...noir kirjoitti...

Seiska oli alussa aika heikkotasoinen lehti ja onneksi se on sitä nykyäänkin.

Anonyymi kirjoitti...

Tosi mukavaa juttua sarjiksista. :) Samaa mieltä täsmäiskuista. Niissä on omanlaistansa hohtoa, tietynlaista irrallisuutta.

...noir kirjoitti...

Kiitos