Vuonna 1944 natsit koettavat mystikko Grigori Rasputinin (Karel Roden) avustuksella manata esille cthulhudemonin, jota sitten käskyttäisivät etulinjaan popsimaan vihollisiaan poskeen ja siten sodankulku kääntyisi arjalaisten eduksi. Esille putkahtaakin todellisen maailmojensyöjän sijaan sarvipäinen punanahkainen lapsonen, joka sitten natsien sijaan päätyykin liittoutuneiden suojelukseen ja professori Bruttenholmin (John Hurt) kasvattamaksi. Hellboyksi (Ron Perlman) nimetty demoni on opetettu hyvyyden taistelijaksi ja toimiessaan opetuksiaan noudattavan salaisen FBI:n erikoisryhmän jäsenenä, on Hellboy irroittanut sarvensa osoitukseksi siitä mitä ulkonäkönsä sijaan todellisuudessa edustaa: ei ehkä hyvää, mutta ihmisyyttä ainaski.
Professorin johtaman tiimin muita jäseniä ovat tietoviisas kalaihminen Abe Sapien (Doug Jones/David Hyde Pierce) sekä angstinen pyrokineetikko Liz (Selma Blair), joista jälkimmäiseen on Hellboy iskenyt silmänsä. Tottakai mustasukkaisuutta ja muita häiriöitä tulee aiheuttamaan juuri joukon jatkeeksi nimitetty tavallinen ihminen, John (Rupert Evans), joka on vieläpä tulossa korvaamaan hautaan eläköityvää professoria, eli Hellboyn "isää."
No, tummat sukat sun muut olisi syytä pistää sivummalle, sillä nyt nykyajassa ollessamme Rasputin tekee jälleen kerran paluun kuolleista ja haluaa toteuttaa silloin vuonna 1944 epäonnistuneen rituaalinsa kunnialla loppuun, ja matkalla sinne pistetään peliin milloin mitäkin yhteiskunnan kauhistuttavimpia friikkejä.
Mitä? Ei, ei hän. Vaan jotain ihan muuta.
Jos on kertaakaan osunut roolitus oikeaan jonkin sarjakuvahahmon kohdalla, niin Ron Perlman Hellboyna on enemmän kuin vain napakymppi. Jo pelkän ulkonäkönsä puolesta Perlman on niin Hellboy ettei hän olisi oikeastaan tarvinnut muuta maskeerausta osakseen kuin punaisen ihon ja olisi mennyt läpi kuin todella aidon näköinen väärä raha. Ja eipä uskoisi kenelläkään olevan valittamista sen suhteen etteikö muka olisi onnistuttu siirtämään Mike Mignolan piirros oikeanlaisena elokuvaan, sillä melkein voisi olettaa Mignolan pohjanneen hahmonsa juurikin Perlmaniin ja näin ollaan täysi kierros tehty, 360 ja käärme syö häntäänsä.
Eihän pelkkä ulkoisen olemuksen samankaltaisuus riitä tekemään hyvää, aitoa roolisuoritusta ja siinä Perlman osoittaa miksi juuri hän soveltuu varmastikin parhaiten Hellboyksi. Sarjakuvista tuttu sarveton paholainen on tyly, kyyninen p*skiainen, oman todellisuutensa Duke Nukem ja kas vain, vilkaiseepa ihan mitä tahansa Perlmanin roolisuoritusta kautta aikojen, niin eikös hellanduudelismaisimmassakin esityksessä ole jotain kovin tylyä, kyynistä p*skiaisuutta. Perlman ei siis vain näytä Hellboylta, hän on Hellboy. Ja onneksi hän ei ole mikään markkinatalouden vaatimusten mukainen poika, vaan ihan aikuinen mies ja näin ollen ei ole pelkoa siitä että iho olisi lotus emboa ja huumorikin on vähintään yhtä mustaa kuin Carl Weathers, eikä mitään ryanreynoldsiaanista chandlerbingismia.
Eikä se onnistunut roolitus jää vain Perlmanin harteille, sillä kyllä Hellboyssa kukin tuntuu olevaan vähintään ihan hyvä omassa osuudessaan, vaikka kyllähän se on todettava että kolme (melkein neljä) hahmoa nousee omissa silmissäni selvästi muiden yläpuolelle. Perlmanin Hellboy, Doug Jonesin ja David Hude Piercen Abe Sapien sekä Ladislav Beranin liikuttama kellokoneistoinen äänetön goottifetissikungfunatsi Kroenen. Toki myönnettäköön, että osan mieleenpainuvasta näkyvyydestä voi pistää esittäjiensä ohella myös mainittujen hahmojen muita persoonallisempaan visuaalisuuteen. Joten ei esimerkiksi pääpahis Rasputin ole ollenkaan kehno hahmo taikka laisinkaan huonosti esitetty, mutta kun supercoolin näköinen Kroenen lipuu aaltojen halki kuin elohopeainen lainelauta sormien välistä niin siinä ollaan kohtauksen varastajan seurassa.
Mielikuvitusta ruokkiva ns. hyvän maun visuaalisuus onkin aina ollut Guillermo del Toron vahvuuksia ja silloinkin kun tarina itsessään ei ehkä jaksa kantaa mahdollista hauskaa ideaansa pidemmälle (vrt. Pacific Rim) niin pelkästään silmäkarkkinakin hänen elokuvansa maittavat, eivätkä ole mitään ällömakeita lehmätoffeita. Tim Burtonin tavoin del Toron visuaalinen silmä ei onneksi näe vain pyrotekniikkaa ja suuliekkejä, lihaksia ja luoteja, joten kyseessä ei ole yksinkertaisimmillaankaan (vrt. Pacific Rim) esimerkiksi Michael Bayhin verrattavissa olevaa sokerista kuvahuttua, vaan erilaisempaa, erikoisempaa ja varmasti jotain jonka kohdalla voi epäillä ettei kaikkea nähnyt kerralla. Toki tälläisillä visualisteilla, olivat kuinka persoonallisia tahansa on vaarana jäädä oman erinomaisuunsa uhriksi ja tällöin saatetaan päätyä juuri edellä mainitun Burtonin kaltaiseen ansaan jossa tyydytään vain laiskasti kopioiden toistamaan niitä poikkeavia jippoja joita häneltä juuri odotetaankin ja silloin se erilaisuus ja erikoisuus muuttuu pelkäksi ennustettavaksi tavanomaisuudeksi. Siihen loukkuun ei del Toro ole ainakaan vielä päätään työntänyt, vaikka onkin luonut itsestään ja elokuvistaan tietyn mielikuvan joka on toteutettava, mutta liekö del Toron pelastuksena sitten se, että vaikka hän omaa samankaltaista mieltymystä ns. vaihtoehtoiseen visuaalisuuteen kuin Burton, eli fantasiagoottilaisuuteen, niin toisaalta del Toro omaa samanlainen innon vauhdikkaaseen kasarihenkiseen toimintaan kuin Robert Rodriguez ja näin ollen Hellboykaan ei jää jumittamaan pelkän kivan kuvan äärelle, vaan vetää ilmaasaastuttavan kaasun täysille.
Toisin sanoen, Hellboy on mielestäni varsin hyvä elokuva ja vaikka ymmärränkin sen olevan aikalailla eri yleisölle tarkoitettu kuin kansikuvamaisemmat sarjakuvaleffakollegansa, niin pidetään X-Meneja sun muita kuinka hyvinä sarjakuvafilmatisointeina tahansa (ja osa niistä onkin erinomaisia), harva kuitenkaan onnistuu olemaan Hellboyn kaltaisesti alkuperäisteokselleen uskollinen ja samalla persoonallisen omalaatuinen. Siispä kyseessä on ehdottomasti lajityyppinsä valioita.
Musiikkikin on mainiota.
Vertailun vuoksi voisi todeta, että enemmän Sin Cityn faneille kuin Captain Murican.
Toki tästäkin elokuvasta löytyy miinuksensa, mutta koska näen niiden olevan enemmänkin vain siitä seikasta johtuvia, että elokuva on selkeän tarkoituksella tehty Hellboyn ja kaltaistensa hieman vinoutuneiden (fantasia)tarinoiden ystäville, niin esimerkiksi mahdollisesti vieraannuttavat outoudet ja rajoittuneelle yleisölle suuntautuneisuus eivät ole ongelma ainakaan minulle. Enemmän tämä on minua kuin jo mainittu X-Men.
Okei, ajoittain se tietokone-efekteillä leikittely menee tarpeettoman tumputuksen asteelle, kun esimerkiksi tulitehosteissa ne käytännön temput ovat jo tarpeeksi näyttäviä, jolloin lisämasturbointia ei tarvita. Ja kun kerroin osuvista roolituksista, olen kyllä loppuun saakka samaa mieltä, mutta se ei tarkoita ettäkö kaikki hahmot olisivat kiinnostavia. Liz on liiaksi masentunut tylsimys ja John vain pelkästään tylsimys, jolloin heidän kohdallaan oltaisiin toki voitu rooleihin pistää kenet tahansa, sillä jos tehtävänä on enemmän kuin vähemmän vain olla paikalla, ei sellainen hirveästi jaksa herätellä.
Tähdet: ****
2 kommenttia:
Itseäni on aina viehättänyt sarjakuvassa saumattomuus, jolla Mignola kumppaneineen liukuu kosmisiin sfääreihin yltävästä taustatarinasta melkoisen samaistuttavalle ihmissuhdetasolle. Tuntuu, että tämä oltiin siirretty varsin pätevästi filmille, vaikkei nämä nyt ihan hiilikopioita alkuperäisestä olekaan - tämä vaivasi lähinnä Rasputinin kohdalla, joka lähdemateriaalissa on suuruudenhulluuden ja epätoivon riivaamana piruparkana huomattavasti mieleenpainuvampi nilkki.
Elokuvan Rasputin on ihan hyvä ja hyvin esitetty hahmo, mutta kyllä siinä kieltämättä olisi kaivattu mukaan hieman hullun vaahtoamista. Liian chilli maailmanlopun aiheuttajaksi.
Lähetä kommentti