Sin City (2005)

Mustan kaupungin kaduilla kulkee pakkasenkylmiä tarinoita jotka risteävät toistensa kanssa, mutta eivät välitä kenenkään etuajo-oikeudesta hevonkukkuakaan.

Sydänvikainen ex-kyttä (Bruce Willis) koettaa estää pedofiilisadistia (Nick Stahl) saamasta käsiinsä aikoinaan pakoon päässyttä ja nyt nuoreksi aikuiseksi kasvanutta tyttöä (Jessica Alba). Tiiliskivikasvoinen karju (Mickey Rourke) on lavastettu murhaajaksi, mutta viattomuutensa todistamista tärkeämpää hänelle on kostaa murhaajalle ja sinne päästäkseen on niitettävä ihmisiä kuten tosi vihainen maanviljelijä kaataisi heinää. Paha kyttä (Benicio Del Toro) menettää päänsä ja estääkseen sodan on Clive Owenin (Clive Owen) saatava se takaisin.

Kytät pettävät toisiaan, kirkonmiehet pettävät hurskaat ja poliitikot pettävät kaikki loput. Vain kaiken lopullisuus on luotettavaa.

Niin ja Elijah Wood on Harry Potter, joka sattuu olemaan kannibaalimurhaaja. Eli siis ihan normaali Harry Potter.

300:n tavoin Sin City on tunnelmaltaan ns. miehekkään tyly, agressiivinen ja visuaalisesti erittäin vahvasti tyylitelty. Jälkimmäistä vieläpä tuota toista Frank Millerin teosta enemmänkin, sillä Sin Cityn mustan ja valkoiset vahvat kontrastit saavat elokuvan näyttämään pitkälti animaatiolta ja eipä olisikaan enää paljoa vaadittu jotta oltaisiin tehty askel täyteen piirroselokuvaan. Etenkin kun Sin Cityn toteutuksessa jopa naurettavan pienet asiat kuvattiin green screenin edessä ja näin ollen jopa autossa olemista vaativa kohtaus piti tehdä siten, että näyttelijä istui laatikon päällä ja kaikki itse autosta taustoihin lisättiin tietokoneella jälkikäteen. Joten jos jopa tuollaiset selvästi muutenkin vaivattomasti toteutettavat kohtaukset pitää luoda vaikeamman ja tarpeettoman kautta, niin mitä sitä edes oikeita näyttelijöitä näyttämäänkään. Osa yhteisiä kohtauksia jakavista esiintyjistä kun ei edes tavannut kuvausten aikana toisiaan, joten siinä se kanssakäyminenkin jää ääninäyttelemisen tasolle, jolloin dubbauksen voi hoitaa vaikka puhelimitse. Oikeastaan vuoden 2001 Spy Kidsista alkaen on Robert Rodriguez ollut niin georgelucasmaisen ihastunut tietokone-efekteihin, että täyttää niillä kehon kaikki aukot ja ylensyönti aiheuttaa joissakin tapauksissa sen että niille muuttuu turraksi, eivätkä ne enää ihastuta juuri laisinkaan (vrt. Planet Terror, jonka kotikutoisuutta tavoitteleva henki katoaa tyystin hiirikäden alle). Liika on liikaa ja silloin mukaan tarvittaisiin ulkopuoliset kädet sanomaan välillä ei, jotta ei ajauduttaisi James Cameronin Avatariin. Tämä siis yleisesti Rodriguezista, eikä niinkään väittääkseni Sin Cityn kärsivän liiallisesta tietokoneistuksen käytön puuduttavuudesta, sillä vaikka tämä tyyli toimiikin kuin jonkinlaisena negatiivisena ennakkotapauksena joka johtaa Spiritin kaltaisiin elottomiin tylsimyksiin, niin Sin Cityn kohdalla uudelta ja erikoiselta tuntunut on sitä suurelta osin edelleenkin, koska tämän kohdalla se tehtiin sellaisella energialla ja keskittyneisyydellä ettei juuri valittamista lopputuloksen suhteen ole. Sin City kun on edelleen nyt katsoenkin aivan riivatun hieno, sen tunnelma on kokonaisvaltaisen vahva ja niin sen oma jatko-osansa kuin se Frank Millerin omaa tyyliä kehnosti imitoiva Spirit-elokuvakin osoittavat kuinka vaivaa ja ajatuksia säästämättä ensimmäinen Sin City tehtiin, koska kopiot jäävät väkisinkin enemmän kuin vähemmän vesitetyiksi. Matrixin (kenties elokuvaa enemmän bullettime-tehoste), Reservoir Dogsin ja muutaman muun mainitsematta jäävän esimerkin tavoin Sin City on elokuva jonka olisi luullut synnyttävän lukuisia jäljittelijöitä, mutta näinhän ei ole käynyt ja varmasti sitä koska sellainen tuntuisi nimenomaan kopiolta, eikä niiden vähäisten esimerkkien perusteella ainakaan paremmalta. Täten vaikka pidän Sin Citya samanlaisena huolestuttavana esimerkkinä kuin pankkien tapaa työntää ihmiset hoitamaan asiansa netissä ja sitten itketään perään kun paikalla käyvien määrä vähenee ja joudutaan omaan jalkaan ampuen rankaisemaan niitä vähäisiä korkeammilla palvelumaksuilla, huonommalla asiakaspalvelulla, etc., niin oikein käytettynä kyseessä on loistokeksintö ja vaikka Sin City saattaakin vetää perässään silkkaa p*skaa, on se itse parhaimmistoa ja edelleen oikeasti vaikuttava elokuvakokemus. Vain ne imitaattorit sortuvat nordeaismiin.

Ensimmäinen Sin City-kirja oli ilmestyessään erittäin vahva kokemus allekirjoittaneelle ja vaikka en pitänyt piirrostyyliä taikka raymondchandleriaanista tarinointia erillään mitenkään poikkeuksellisen erikoisina, niin tyylin ja asenteen yhteenliittoutuma oli sen verran väkevä, että Sin City tuntui oikeasti ensimmäiseltä ja parhaimmalta lajissaan. Sen siirtymä elokuvaksi osoittautui kutakuinkin täydelliseksi adaptaatioksi, vaikka tosiaan pidinkin näkemääni osittain kikkailuna kikkailun vuoksi

ja tällä tarkoitan siis sitä, että vaikka koko Sin City on valitun visuaalisen tyylinsä vuoksi eräänlaista temppuilua, niin ajoittain se on esimerkiksi liiankin rakastunut värittömyyden joukossa olevaan värilliseen yksityiskohtaan, tms. ja vaikka samaa jippoa käytettiin sarjakuvissakin niin se menettää hieman merkitystään kun samanlaisia temppuja näkee useamman peräjälkeen. Samaan kyllä sortuivat myöhemmät Sin City-sarjakuvat ja niissäkin yksi erilainen yksityiskohta ei enää ollutkaan Schindlerin listan pieni punatakkinen tyttö, vaan armeija punaväriä. Joten paloina Sin City toimii mielestäni paremmin kun ei tule vedettyä mahaa täyteen.

Rodriguezin ohjaustyö oli ja on samanlainen tyylin ja asenteen täydellinen yhteensulautuma kuin sarjakuva josta elokuva tehtiin ja 300:n tavoin Sin City osoittaa kuinka sarjakuva voidaan siirtää oikeastaan juuri sellaisenaan elokuvaksi ja onnistua lopputuloksessa. Jos koskaan niin nyt sarjakuvamaisuus puolustaa paikkaansa elokuvassa.

Joskin samoin kuten myöhemmät Sin City-tarinat, ensi-iskun jälkeen loput monotukset kasseille eivät tunnu juuri miltään, sillä paikat ovat jo puutuneet ja siksipä näen sen täydellisyyden vain Marvin tarinan ajan ja mikä ihme se onkaan, sillä kuten Ron Perlman Hellboyna on Mickey Rourke Marv lihassa ja hengessä, ja täten viimeinenkin pala putosi juuri oikeaan koloon.

No okei, Robert Z'Dar ei olisi tarvinnut maskeerausta, mutta siltikin.

Ja vaikka esimerkiksi Bruce Willis on erinomainen omassa osuudessaan, samaten Jessica Alba ja muutama muu (ei Alexis Bledel. Hirveä vinkuja), on vain Rourke nostamassa oman pätkänsä sellaiseen ilmakehään, ettei edes Philippe Petit uskalla kävellä siellä.

Siinä vaiheessa kun Miller vetää peliin ne iänikuiset ninjailunsa alkaa väsymys iskemään päälle ja vaikka tarinat kietoutuvat hyvin yhteen (tai pikemminkin kulkevat rinnakkain) niin itselleni paras on se, että tuplalevyversion kakkoskiekolta löytyy elokuvan tarinat erillään ja tällöin Marv riittää. Toki kun tämä elokuva pohjautuu pääosin juuri ensimmäiseen Sin Cityyn ja siten nimenomaan Marvin tarinaan, on vain ymmärrettävää että sitä painotetaan eniten, mutta samalla juuri siksi muut kertomukset jäävät väistämättä heikommiksi. Siten myös useat nimekkäät näyttelijät ovat aivan tarpeettomia hapensyöjiä, mitä muutoinkin laimea Josh Hartnett nyt on yleensäkin.

Niin ja onhan tässä Quark keltaisena paskiaisena:

Tähdet: ****

Sin City