Siispä valitkaamme yllätyksettömästi genreksi vaikkapa kauhu, jota ei blogissa esiintyvästä kokonaislukumäärästään huolimatta ole paljoa viime aikoina tullut seurattua.
Kauhu.
Ihana, kammottava, naurettava.
No eipäs pilailla, minun maullani olemme todennäköisesti vain heistä jälkimmäisen seurassa.
Pääni ja käteni välinen satunnaisgeneraattorini valitsi kauhukokoelmani joukosta ensimmäiseksi tämän elokuvan, Paholaisen Portin josta minulla on erikoiset muistot lapsuudesta. Niitä kun ei tunnu olevan. Muistan katsoneeni tuon elokuvan aikoinaan uutena ja muistan kuinka siitä puhuttiin koulussa kovastikin. Kasettikin tuli sitten ostettua ja siitä luovuttua vasta muuttaessani nykyiseen asuntooni, eli 10 vuotta sitten. Silti vannon että en muista yhtikäs mitään elokuvan sisällöstä. Siis muuta kuin takakannessa mainitun seikan että myrskyn jälkeen päähenkilön takapihalle on syntynyt reikä ja sitten ökkömönkiäiset riehuvat, mutta muistanko sen oikeasti vaiko luinko siitä vasta äskettäin dvd:n kannesta. Nyt siis pelkäänkin etten muista elokuvan sisältöä siksi että se on täyttä sontaa ja olen tietoisesti halunnut unohtaa sen, mutta tulisin nyt avaamaan oman the gateni muistiin piilotettujen helvetin lieskojen luokse.
No, katsotaan ja sitten jatketaan.
Glen (Stephen Dorff) on pikkupoika joka on,,, no pikkupoika. Siinä se.
Erään myrsky-yön seurauksena on takapihan puu kaatunut ja sen aiheuttamana on maahan jäänyt reikä. Glenin ystävä Terry (Louis Tripp) uskoo että kaatuneen puun ansiosta maasta löytynyt kivi on geodi jolla voisi rahastaa ja jos siellä on yksi geodi lienee siellä useampikin, joten kaverukset suurentavat aukkoa mineraalietsinnöissään.
Glen uskoo aukon sisältävän jotain pahaa, mutta ei osaa sanoa mitä. Ehkä Gleniä kannattaisi kuunnella, tai kenties pikemminkin aukkoa sillä sen verran uhkaavan kuuloista murinaa sieltä kaikuu.
Glenin vanhemmat lähtevät matkoille ja suostuvat siihen että ulkopuolisen lastenvahdin sijaan Glenin teini-ikäinen isosisko, Alexandra (Christa Denton) olisi sovelias huolehtimaan veljestään.
Terryn ja Glenin rikottua löytämänsä kiven tulevat he samalla avanneeksi elokuvan tarkoittaman portin ja täten vapauttaneeksi jotain ikävää. Siispä pian Glen levitoi ja Terry saa halailla edesmennyttä äitiään joka muuttuu kuolleeksi koiraksi.
Pelokas Glen haluaisi soittaa vanhemmilleen, mutta Alexandra kieltää tämän sillä hän on toistaiseksi kiinnostuneempi bilettämisestä kuin veljensä pelkotiloista.
Terry ymmärtää hevimusiikkia kuunnellessaan että tottakai hän ja Glen tulivat avanneeksi portin jota kautta demonit pääsevät maanpinnalle. Glenin ja Terryn onneksi portti ei täysin auki, sillä se edellyttäisi ihmis- tai eläinuhria aukkoon heitettäväksi. Joten Terry pyörittää hevilevyä taaksepäin löytääkseen sanat joilla demoniportti suljetaan ja huh huh, kohta vaikuttaakin siltä että kaikki on hyvin ja huolet tiessään. Paitsi että tovi sitten kuolleen perheen koiran ruumis tuli heitettyä tuohon samaiseen aukkoon, kiitos Alexandran ystävän joka ajatteli että eläinlääri ilmeisesti sijaitsee takapihalla sijaitsevassa reiässä. No oh-ho, eipä siis taida Terryn hevimusiikkimanauksesta olla hyötyä.
Pian alkavat demonihyökkäykset ja kummittelut kun ovet sulkeutuvat itsestään, naamat painuvat kasaan sylkien visvaa ja kumipukuhirviöt koettavat vetää uhreja sängyn alle. Etenkin elokuvan miniatyyrihirviöitä on hauska katsella.
Ystävyksemme koettavat hyödyntää Raamatun säkeitä demoniportin sulkemisessa, mutta sehän saa aukon vain entistä vihaisemmaksi ja kohta reikään pudonnut Terry pääseekin kokemaan millaista on kuulua sisäpiiriin.
Terry pääsee ulos aukosta ja Raamattu heitetään korvaukseksi, mikä puolestaan aiheuttaa räjähdyksen joka sulkee aukon. Se siitä sitten. Niin paitsi että zombie nappaa Terryn seinän sisään.
Zombie kaatuu maahan hajoten joukoksi kääpiödemoneja ja sitten puukotetaan riivattua Terrya silmään Barbie-nukella.
Nyt sekä Alexandra että Terry on viety pois demonien toimesta ja heidät uhraamalla saataisin vapautettua se perinteinen maailmojensyöjä, ultimaattinen tuho ja turmelus, mikä lie masteridemoni. Sitähän Glen ei aio sulattaa, vaan keksii keinon vapauttaa ystävänsä ja siskonsa demoneilta, estää pahaa saamasta maailmaa valtaansa ja pitää televisioluvan korotukset kurissa. No, jälkimmäinen on mahdoton tehtävä, mutta esimerkiksi Saatanan pysäyttäminen on niin sanotusti pala kakkua:
A. Ensin puukotetaan kämmeneen ilmestynyttä silmää.
B. Sitten ammutaan leluraketilla päädemonia ja eikös se siitä ryhdy paukahtelemaan iloisena ilotulituksena.
Aurinko nousee, Terry ja Alexandra ovat kunnossa ja kuollut koirakin palaa henkiin. Talo ja piha ovat kuin pommin jäljiltä, joten siinäpä sitä onkin vanhemmille selittelemistä. Eipä taida Alexandra toistamiseen jäädä vastuuseen.
Okei, tämä on ihan hauska elokuva, mutta kyllä minä elokuvaa katsoessani ymmärsin täysin miksi se ei lopulta jättänyt kunnollisia muistikuvia. Kyseessä on aika harmiton ja kevyt kauhuelokuva jota voisi oikeastaan kutsua lastenkauhuksi. Itseasiassa jos muistatte tv-sarjan Pelottaako, niin tässä elokuvassa on hyvin paljon samaa sen kanssa. Samaan tapaan tämäkin on miellyttävää seurattavaa, mutta koska kohdeyleisö koostuu ihmisistä jotka nukkuvat yövalo päällä, niin mitään suurempaa kauhua ei viljellä. Mikä ei tietenkään tarkoita etteikö tässä elokuvassa olisi pari kohtausta jotka eivät mielestä sovi kovinkaan hyvin sen K15-ikärajan alle. Ei siinä mitään vikaa ole että tehdään nuorille ns. kauhuelokuvia joissa ei mässäillä raakuuksilla, alastomuudella, tai edes One Hour Photomaisella ahdistavuudella, vaan ollaan enemmän hyväntuulisen säikyttelyn tiellä. Tämä kuitenkin selittää miksi elokuva on ollut muksuna suuressa suosiossa, mutta ei ole jäänyt aikuisen mieleen koska se on suunnattu sille nuorelle minälle ja kauhun suhteen sitä mieltää kauhuksi enemmänkin elokuvia jotka eivät sovellu nuorelle minälle.
Nyt, vuonna 2010 tämä elokuva herättää monia positiivisia tuntemuksia. On hauska katsella vuoden 1987 muotia ja kuunnella sen ajan musiikkia, etenkin kun elokuvan pääosan lapset ovat suunnilleen samaa ikäluokkaa tämän katsojan kanssa ja täten hahmojen erilaisuudesta huolimatta heihin, tai pikemminkin sen ajan maailmaan on helppo samaistua.
Elokuvan näyttelijät eivät nyt kovin kummoisia ole ja esimerkiksi ei tämän perusteella olisi uskonut Stephen Dorffin jatkavan elokuvauralla, mutta ei heitä Paholaisen Portin yhteydessä inhoakaan. He ovat vain lapsia näyttelemässä lapsiystävällisessä fantasiakauhussa.
Elokuvan efektit viimeistään vievät sydämen mukanaan, sillä sitä melkein putoaa polvilleen kiittämään Jahvea kun näkee mielikuvituksellista stop motionia toteutetun mielikuvituksellisilla kumihirviöillä.
Etenkin efekti jossa irtileikkautuva käsi muuttuu madoiksi osutessaan lattiaan oli erittäin hieno.
Pidin myös suuresti ideasta jossa joukkomme koettaa sulkea porttia lukemalla Raamattua, mutta koska he eivät tiedä mitä sieltä pitäisi lukea, lukevat he vain sattumalta valittuja kohtia. Oli myös hauskaa kuinka Raamatun tekstit toimivat vain päinvastoin kuin haluttiin ja Terry huutaakin että reikä tulee vain vihaisemmaksi Raamatusta.
Ilman kolmea kohtausta minäkin suosittelisin tätä elokuvaa sen ikärajalla, mutta elokuvan zombie on liian Romeromainen sopiakseen muksuille ja kohtaus jossa Glen puristaa demoni-isänsä naaman kasaan sen pursuten valkeaa visvaa ja lopulta koko pään pudoten maahan smegmaklöntiksi on ehkä hieman lapsiturvaton. Emmekä saa unohtaa silmään puukotusta Barbiella.
Muutoin kyseessä tosiaankin on Pelottaako-sarjan ystäville sopiva kevyt, harmiton, ehkä turhan helposti unohtuva säikyttelyelokuva jolla on muuten ihan hemmetin cool kansikuva, ja uskonkin monen muistavan tuon kannen vaikka eivät olisi itse elokuvaa nähneetkään.
Tähdet: ***
Paholaisen Portti
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti