Newmanin pikkukaupungin mihin lie ankkalampeen on raportoitu pudonneen jotain mystistä ja alueelle on kerääntynyt pian joukko uteliaita paikkakuntalaisia, palomiehiä, poliiseja ja median edustajia. Silminnäkijähavainnot kertovat mahdollisen extraterrestriaalin olevan jättiläismäinen kyklooppi. Yllätys onkin jonkinasteinen kun selviää että kyseessä onkin kaupungin sheriffi Hall (Bud Spencer) mehiläistenhoitajan asussaan. Hohoho! Kyljethän tässä repeävät.
Mutta sitten kaupungilla alkaa sattumaan kummia. Jäätelökojun laitteet villiintyvät ja muuta vastaavaa. Ihmiset alkavat uskomaan avaruusolentojen oikeastikin saapuneen alueelle, mutta luuloja on vaikea ottaa vakavasti kun jotkut vääräleuat hyödyntävät ihmisten pelkoja ja innostumisia käytännönpiloihin.
Eräänä iltana Hall kuitenkin tapaa pikkupojan joka ilmoittaa nimekseen H7 25 (Cary Guffey) jonka hän olettaa olevan vain tyypillinen kotoaan karannut muksu. Jotain outoa tässä lapsessa on. Hän pystyy katoamaan salamannopeasti, tuijoittamaan värivaloja, eikä osaa viheltää. Hetkinen? Öö, okei. Hän on siis avaruusolento. No joo, toki hänellä on telekineettisiä voimia joiden avulla hän voi availla jääkapin ovea koskettamatta siihen ja heitellä paahtoleipiä apulaissheriffiä päähän. Tai sitten kaikki hokkuspokkusmeininki on mahdollista H7 25:n mukana olevalla Supervalokvanttisäteellä joka on jonkilainen muoviavaruusaluslelu.
Hyvä on, asia on siis näin ja se kuulostaa ihan George Lucasin kirjoittamalta. Supervalokvanttisäteellä voi antaa ihmiselle (tai kenelle vain) biomagneettista energiaa jota sitten tämän energian omaava voi hyödyntää muun muassa juuri tavaroiden siirrossa ajatuksen voimalla. Joten H7 25:n televoimat eivät ole synnynnäisiä vaan keinotekoisia.
H7 25:n saapuminen ei ole jäänyt armeijalta huomaamatta ja ilkeä kapteeni Briggs (Raimund Harmstorf) näkee asiassa mahdollisuuden ylennykseen, joten tietenkin hän haluaa selvittää mahdollisen avaruusolentovierailun itse.
Hall pitää näkemiään ilmiöitä vain silmänkääntötemppuina eikä meinaa vieläkään uskoa pojan olevan avaruusolento ja kun hän viimein uskoo poikaa, niin hän ei saa muita uskomaan pojan olevan jostain tuolta kaukaa. Poika kun pitäisi saada palautettua kotiinsa, mutta Hall ei tiedä miten se onnistuisi. Sitten kapteeni Briggs saapuu paikalla esittäen laupiasta samarialaista ja aikoo viedä pojan mukanaan.
H7 25 toteaa Briggsin olevan tuhma ja siispä Hall käyttää apunaan SUPERVALOKVANTTISÄDETTÄ ja saamme seurata liian pitkäksi vedettyä edestakasleikkauskohtausta jossa otetaan ensin askel eteen ja sitten kelataan takaisin ja taas ja taas ja taas. Seuraavaksi Hall voikin tuttuun Spenceriaaniseen tapaan läimiä sotilaita ja taas katsellaan edestakaskelausta.
Hall ja muksu päätyvät metsään odottamaan avaruusolentojen, oletettavasti siis H7 25:n vanhempien yhteydenottoa, kun parivaljakkoa seurannut Briggs ampuu Hallia nukutusnuolella. Katsottavana on siis tappelukohtaus jossa Briggsin miehet tappelevat hidastetusti, koska nukahtamaisillaan oleva Hall liikkuu hidastetusti.
Briggs vie H7 25:n ampumaradalle kuulusteltavaksi, mutta väliäkö tuolla kun kohta Hall saapuukin jo pelastamaan pojan ja sitten juostaan tiiliseinän läpi. Tähän kohtaan sopiikin tappelukohtaus jossa hyödynnetään liian pitkään sitä samaa aiemminkin liian usein ja pitkään käytettyä edestakaskelaamista.
Näissä tämänkaltaisissa elokuvissa näkee usein kuinka lyönnit ja potkut eivät ole lähimaillakaan lyötävää kohdetta, mutta tämä elokuva melkein vie ohilyöntiosuman kirkaimmain kruunun kun näemme selkeästi keskellä ruutua sopivassa puolikuvassa kuinka potku jää noin metrin päähän kohteestaan, mutta uhri lentää potkun voimasta voltin taaksepäin. No ehkä se oli vain sen jalan heilautuksen paineaalto joka osui osuttavaan.
Hall käy viemässä H7 25:n kalliolle josta avaruusalus käy noutamassa hänet.
Ajaessaan pois Hall huomaakin H7 25:n notkuvan takapenkillä, koska poika olikin saanut erikoisluvan viettää Maassa 50 000 valovuotta. Vau! Ihan oikeasti, ihan valovuosia?
Ja mikä hiton erikoislupa. Alussakaan ei selvinnyt miksi H7 25 oli ylipäätään Maassa yksin ilman vanhempiaan, joten oletus on että hän oli joko eksynyt tai uteliaisuuttaan karannut muksu ja nyt hän saa luvan hengailla ties kuinka kauan... anteeksi 50 000 valovuotta Maassa jonkun kärttyisän sheriffin seurana.
Konnat Ketoon on aika heikko elokuva ja tuostakin voitaisiiin poistaa sana aika.
Tämä on lapsille suunnattu toimintakomedia samaan tapaan kuin jotkut Kolme Ninjaa-elokuvat, tai Spy Kidsit ovat, joten jo se täytyy huomioida katsoessaan elokuvaa jonka pääosassa on nyrkkitoiminnasta tunnettu tähti.
Toisaalta taas sillä että Konnat Ketoon on perhe-elokuva ei ole lopulta juurikaan merkitystä, sillä hyvin harvat Spencer/Hill-elokuvat olivat vakavia, vaan ne olivat pitkälti Three Stooges-henkistä slapstick-komediaa. Ja vaikka tässä elokuvassa ei olekaan Terence Hillia, niin etenkin kahden päähahmon samankaltaisuus Hillin ja Spencerin yhteisten elokuvien kanssa on lähes yksi yhteen. Jälleen kerran Spencer esittää juroa isoa hiljaista miestä joka ei oikein siedä mukaansa lyöttäytynyttä pienempää näsäviisastelevaa sinisilmää. Sitten ollaan yhdessä hieman puoliväkisin kun kohdataan yhteinen vastustaja ja lopussa kun Spencer ja Hill-hahmo, eli tällä kertaa tuo Cary Guffeyn avaruuspoika eroavat, niin he kulkevatkin lopussa yhteistä matkaa. Suurin ero Hillin kanssa tehtyihin elokuviin on se ettei Spencer koeta hakata matkakumppaniaan ja osoittaa suurempaa rakkautta häntä kohtaan kuin Hillin esittämiä hahmoja.
Hillin kanssa tehdyille elokuville tyypillisesti tämäkin elokuva sisältää paljon todella iloista musiikkia, jopa ihan naurettavan iloista. Koko ajan kuulee sellaista Jordymaista tavaraa josta ei tiedä onko se suloista, vaiko aivan vääränlaista. No okei, minuun se puree tässäkin elokuvassa.
Lisäksi myös tässä elokuvassa kaikki tappelukohtaukset on kuvattu niin hupsuina kompurointeina , ettei niitä osaa ottaa tappeluina mikä sopii hyvin lastenelokuvafiilikseen, mutta ei siis eroa merkittävästi tai laisinkaan tyypillisestä Spencer-elokuvasta.
Toteutuksen suhteen elokuva on perinteisiin sopivasti kömpelö ja onkin aina hauskaa näissä elokuvissa huomata kuinka osa yleisökohtauksissa olevista ei tainnut tietää olevansa elokuvan kuvauksissa mukana sillä niin usein tulee mukaan heitä jotka yllättyvät huomatessaan kameran osoittavan heitä ja he reagoivat niihin kuten olettaa saattaa.
Dubbaus on mukavasti poissa paikoiltaan ja ääniefektit ovat totutun hölmöjä. Vaikkakin aiheensa vuoksi tässä elokuvassa esiintyvät muka futuristiset piippaukset alkavat ylikäytettynä rasittaa aika nopeasti.
Tappelukohtaukset ovat muutoin ihan tuttuja, mutta elokuvan ohjaaja Michele Lupon ihastuminen tuohon muutamaan kertaan mainitsemaani edestakaskelailuun alkaa puuduttamaan jo ensiesiintyminen aikana ja sitä saa seurata liian usein vielä sen jälkeenkin. Ja tuo editointitapa onkin melkein se elokuvan ainoa tapa esittää H7 25:n hokkuspokkusmeininkiä. On siellä pari muutakin efektiä, mutta melkein voisi sanoa tämän olevan efektielokuva joka koettaa huijata olevansa efektielokuva.
Tutuista elementeistään huolimatta tämä on hyvin huonosti kirjoitettu, kuvattu ja näytelty elokuva, mutta suurin ikävyys tässä on kuitenkin se ettei sitä osaa ottaa kovinkaan hauskana roskaelokuvana sillä siihen se on aivan liian tylsä. Eikä asiaa todellakaan auta se että Cary Guffey on elokuvassa kuin se Syvän Joen banjopoika ja vaikka hän(enlaisensa) siihen Syvän Joen kohtaukseen sopiikin niin koko elokuvallinen häntä on kuin toivoisi Saatanan saapuvan ja tuovan köyden mukanaan.
Tähdet: *
Konnat Ketoon
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti