Nykyään ne jätetään kulkemaan alkuperänimellään, suomennetaan asiallisesti, tai todella oudosti niille annetaan toinen englanninkielinen nimi. Tuo jälkimmäinen vaihtoehdoista on yleensä kaytetty ratkaisu silloin kun elokuva on flopannut ja oletetaan toisen nimen karkoittavan pahat vibat. Mutta kuitenkin, television Kauniit Ja Rohkeat taitaa olla ainoa filmaattinen ilmentymä joka enää nykyisin hyödyntää ääliömäisiä suomennoksia joilla on vain vähän, tai ei laisinkaan tekemistä alkuperäisen nimen kanssa. Minä kaipaan näitä suomennoksia joissa tässäkin tapauksessa numeraalinen merkintä ei ollut riittämiin, vaan haluttiin tuoda esille kuinka elokuvan hahmot jyräävät... taas!
Niin, on siis jatko-osan vuoro ja vaikka edellinen osa olikin vuoden 1977 toiseksi menestynein elokuva (get this, Tähtien Sodan jälkeen ja Tähtien Sodan tuottajat pelkäsivät jäävänsä pahastikin Konnan Ja Koukun jalkoihin) niin kyseessä oli kuitenkin niin yksinkertainen elokuva että luulisi kakkososan selviävän tehtävästään suosiolla vaikka Michael Crichtonin Koomassa ollessaan (vertauskuvaksi hyväksytään myös Robin Cook.)
Big Enos (Pat McCormick) on päättänyt olla Teksasin seuraava kuvernööri, mutta vaalikampanja ei tunnu etenevän halutunlaisesti ja tärkeäksi tukijaksi tarvittaisiin väistyvä kuvernööri (John Anderson) mutta hänpä ei suuremmin innostu ajatuksesta auttaa ketään vaaliehdokasta. Big Enos kuitenkin kuulee ohimennen että kuvernöörillä on vaikeuksia saada Miamista Teksasiin republikaanien tulevissa juhlissa julkistettava lahja ja Big Enos päättelee että jos hän saa tuon mystisen lahjan toimitettua halutussa ajassa, yhdeksässä päivässä perille niin kuvernöörin tuki on yhtä kuin varmaa. Siispä apuun pyydetään Lumiukko (Jerry Reed) ja jossain vaiheessa alkoholisoitunut Konna (Burt Reynolds.) Konnan viinanhuuruiseen nykytilaan on syynä tietenkin ero Carriesta (Sally Field.) No väliäkö alkoholismilla, sillä nyt täytyy matkustaa Miamiin noutamaan paketti.
Koska emme halua vaivata päätämme liikaa niin emme ihmettele sitä että Carrie oli jättänyt Konnan palatakseen Junior Justicen (Mike Henry) luokse suorittaakseen edellisessä osassa keskeytyneen avioliittoprojektin loppuun saakka ja ymmärrettävästi Buford T. Justice (Jackie Gleason) ei ole järin innoissaan kun ääliöpoika aikoo naida naisen joka aiheutti kaljuuntumista ja harmaita hiuksia aiemmin enemmän kuin tarpeeksi. Totta kai Carrie karkaa taas häistä palatakseen Konnan luokse, jonka juuri hetkeä aiemmin ajoi alkoholismiin. Öö, okei. Ja näemmä edellisosan ja tämän välissä Konnalla on ollut menestyksekäs ja romahtanut ura muusikkotähtenä.
Seuraavaksi Konna ja Carrie kinastelevat hieman, muistelevat menneitä, päättävät olla vain ystäviä, mutta luonnollisestikin heistä tulee lopulta pari uudemman kerran.
Jälleen kerran Konna ja Carrie kulkevat henkilöautolla edellä kun Lumiukko seuraa rekalla. Vaikka en oikein tajua miksi, sillä toisin kuin edellisessä osassa tämä kuorman nouto on laillinen keikka, kun taas aiemmin erilliset kulkuneuvot selittyivät sillä, että Konna kulki edellä paljastamassa tutkapaikkoja ja muutoinkin muka varmistamassa Lumiukolle esteettömän kulun. No perillä Konna ja kumppanit saavat huomata että haettava paketti on asetettu karanteeniin eikä sitä saa siirtää kolmeen viikkoon, mutta ystävyksillämme on jäljellä vain kolme päivää joten viikot ovat hieman liikaa. Kolmikko saa myös huomata että noudettava paketti on yhtä kuin elefantti ja sekös meitä riemastuttaa.
Niin elefantti on siis karanteenissa, joten Konna, Carrie ja Lumiukko vievät fantin vailla lupaa ja kuinka ollakaan Buford on portilla vastassa. Voimmekin siis siirtyä takaa-ajoon jonka aikana mukaan otetaan norsua hoivaamaan tohtori Frederico Carlucci ja Dom DeLuise pääsee jälleen kerran osoittamaan kuinka hän ei osaa naurattaa vaikka jonku henki riippuisi siitä. DeLuisen mölinät huh-hoh-äänineen ja heiluminen saavat toivomaan että Aaron Seltzer ja Jason Friedberg olisivat olleet hänen apunaan ja jos niin olisi ollut, olisi maailmamme päättynyt roihuavaan helvettiin. Jos satuinkin mainitsemaan että edellinen osa saattaisi vaikuttaa nykymittapuulla katsottuna hitaalta, niin tämä kakkososa on ollut sitä jo julkaisuvuonnaan, sillä ollakseen ns. takaa-ajoelokuva tästä puuttuu kaksi tärkeää elementtiä:
A. Vauhti
ja
B. Takaa-ajot.
Puolet leffasta kulutetaan kaikenmaailman pysähtymispaikoilla ja huumori liittyy enimmäkseen muuhun kuin nopeassa tahdissa romuttuviin autoihin, etc. Toki Buford on olevinaan Konnan ja kumppaneiden perässä mutta jotenkin sitä olettaisi että jos kyseessä on englanniksi todettuna high speed pursuit niin tuolloin ajettaisiin autoilla edes hieman nopeammin kuin tipuaskelin.
Joten kun tässä ei oikein tapahdu mitään, niin on hyvä tietää ettei seuraavaksikaan oikein tapahdu mitään. Eipä se mitään sillä sittenkään ei tapahdu mitään. Saamme tietää että elefantti on raskaana, mutta se ei hyppää poliisiauton kanssa ojaan eikä uima-altaaseen.
No kun elokuvaa on lopputekstit mukaan lukien noin 20 minuuttia jäljellä niin mukaan tulevat Bufordin takaa-ajoon ilman takaa-ajoa hänen veljensä sheriffi Gaylord (Jackie Gleason) ja Reginald (Jackie Gleason) ja hohoho kuinka hauskaa onkaan huomata että Gaylord on GAYlord ja Reginald on ratsupoliisi.
Yllättäen pitkällä suoralla Konnan perään ilmaantuu kymmeniä poliisiautoja ja nytkö se autotörmäily viimeinkin alkaa? Konnan avuksi saapuu liuta rekkoja jotka ajavat poliiautot poikki ja pinoon. Aijaijai, kun erään efektin aikana näkyy vaijeri liiankin selvästi.
Seuraa kohtauksia joissa autot jäävät rekkojen väliin puserruksiin, ajetaan kahdella renkaalla, hypitään toistensa yli ja kaksi autoa ajelee päällekkäin. Ja juuri kun kaikki toivo on menetetty, niin onneksi edessä on lampi jonne Buford voi törmätä autollaan ja syöstä Juniorin uimaan.
Konna ja kumppanit pääsevät pakoon ja elefanttikin menee ja synnyttää, mikä saa Konnan ja kumppanit ajattelemaan että josko ei vietäisikään fanttia/fantteja määränpäähän. Mitä ei oikein perustella kun missään vaiheessa ei olla osoitettu etteikö Texasissa odottaisi esimerkiksi jokin elefanttien paratiisi. No, väliäkö tuolla, fantit jäävät kuitenkin Konnan ja ystävysten seuraksi kun he jatkavat matkaansa ties minne.
Buford seuraa linja-autolla perässä uhoten jahtaavansa Konnaa kuin Pinkertonin miehet aikoinaan, mutta oudoksi asian tekee se että pari minuuttia takaperin siellä lammen luona Buford kommentoi miettivänsä eläkkeelle jäämistä, kun tämä elämä alkoi olla ilmeisesti liian stressaavaa tuhlattavaksi jonkun Konnan jahtaamiseen.
Loppuun vielä pilalle menneitä kohtauksia joissa ei ole yhtään sen enempää energiaa kun lopullisessa elokuvassakaan ja ihmetyttääkin että miten he itsekään jaksoivat nauraa mokatuille repliikeilleen, tms.
Jos ensimmäinen Konna Ja Koukku oli mielestäni tyhmä elokuva, niin se sentään oli ihan mukavan huvittavaa tyhmyyttä kun taas tämä jatko-osa on pelkästään tyhmä ja se tekee kaikkea muuta kuin Jyrää.
Ensimmäinen osan romurallimeininki oli suuri osa siitä mikä teki siitä elokuvasta hauskan ja näyttelijöiden selkeä viihtyvyys rooleissaan oli suuri plussa. Nyt Reynolds näyttää koko ajan siltä kuin vain odottelisi kuvausten päättymistä että voisi tehdä mitä tahansa muuta.
Samoin Sally Field näyttää tylsistyneeltä. Erikoista Fieldin kohdalla on se että nyt ollaan unohdettu se seksikäs tanssijatyttö-rooli, mutta sen sijaan hänen hahmonsa päättämättömyys rakkaussotkuissa on rakennettu niin epäloogiseksi että pää meinaa hajota niitä miettiessä. Miksi hän palasi Juniorin luokse ei koskaan selviä ja sitten hän hylkää hänet samantien alttarille kuullessaan kutsun Konnalta jonka jätti aiemmin.
Reynoldsin ja Fieldin väärällä sanalla kuvattuun tylsistyneisyyteen saattaa vaikuttaa se seikka että tämä ilmeisesti oli se heidän ”eroelokuvansa” jossa he tavallaan ruotivat oikeassa elämässään tapahtunutta suhteen päättymistä. Tuo vaikuttaa oikealta jo siksikin että elokuvan ainoa kohtaus jossa sekä Reynolds että Field vaikuttavat uskottavilta on kohtaus jossa he istuvat iltaa keskustelemassa erostaan.
Plussalta vaikuttaa se että edellisen elokuvan parhain asia eli Jackie Gleason saa ainakin ajatuksen tasolla enemmän tilaa kun hänen roolihahmojensa määrä on kasvatettu kolmeen, mutta ainoastaan Bufordilla on mitään virkaa koko elokuvassa. Reginald ja Gaylord käyvät kuitenkin vain pelkästään moikkaamassa ja sitten heistä ei enää kuulla pihahdustakaan, joten olivat heidän hahmonsa sitten mielenkiintoisia tai eivät niin sitä emme koskaan ehdi kokemaan. On mahdollista että heidän hahmonsa olisi alunperin kirjoitettu näkyvimmiksi, mutta triviatietojen mukaan Gleason olisi sairastellut elokuvan kuvausten aikana, minkä vuoksi hänen osuutensa olisi kiirehditty läpi. Siitäkin huolimatta Gleason on tämänkin elokuvan miellyttävin esiintyjä ja hänen kohtauksensa Juniorin kanssa ovat oikeasti hauskoja. Eikä Gleasonista ainakaan päällepäin huomaa hänen sairasteluaan, mutta toisaalta hänen hahmoaan on muutettu jonkin verran edellisestä osasta, joten se saattaa viedä ajatuksia muualle. Buford on tällä kertaa lähes puhtaasti pelkkä uhoava kömpelys, lähempänä Clouseauta kuin Poirotia.
Bufordille on vielä kirjoitettu tosi outo toistuva vitsi hänen stressaantumisestaan. Joka kerta kun hän kokee suurta hermostumista alkaa hänen stressinpaljastajansa (tai mikä lie askelmittari) piipittämään ja hänen pitää näkyvästi rauhoittua ja tätä vitsiä toistetaan usein hieman yli puoleen väliin saakka ja sitten se unohdetaan kokonaan elokuvasta, vaikka tilanteet pysyvät samanasteisina. No, ei se hauska vitsi ole.
Ja jos tämän jatko-osan hahmot ja juonikuviot jäävät joko pahasti aukkoisiksi, tai jopa olemattomiksi merkityksiltään, niin asiahan on varmastikin korjattu lisäämällä meteliä ja vauhtia? Päinvastoin.
Lukuunottamatta lopun rekat vastaan poliisiautot-kohtausta ei elokuvassa ole minkäänlaista toimintaa seurattavana, mutta idea on kuitenkin olevinaan takaa-ajon kuvauksessa.
Konna Ja Koukku Jyrää Taas ei jyrää.
Tähdet: *
Konna Ja Koukku Jyrää Taas
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti