Elokuvahaaste 2016: 27. Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu elokuva

The Fear 2: Morty Returns (The Fear: Resurrection, 1999)

Oma levyni kertoo kannessaan elokuvan nimeksi The Fear 2: Morty Returns, mutta kyseessä näyttää olevan taas yksi niistä elokuvista joka alkuosaa lukuunottamatta käyttää eri paikoissa eri sukunimeä. On Happy Halloweenia ja Halloween Nightia. Joista jälkimmäinen esiintyykin kappaleeni alkuteksteissä.

Ensimmäisestä osasta en sano mitään, koska en tiedä olenko sitä nähnyt. Voi olla että olen vain unohtanut, sillä tämä ns. itsenäinen jatko-osakin valuu niin helposti mielestä, että senkin muistaminen jo katselun aikana tekee vaikeaa.

Lapsena murhaajaisänsä traumatisoima nykyinen nuori aikuinen Mike (ihan sama kuka, sillä kaikki näyttelijät ovat keskenään yhtä värittömiä ja ovat noin 30 vuotiaiksi 10 vuotta vanhemman näköisiä) lähtee halloweenbileisiin nuorista aikuisista koostuvan ystäväjoukkonsa kera. On elitistinen älykköneiti, bimboneiti, kiltti neiti, yksi nainen lisää, astmaattinen nörttimies, tylsä vitsiniekka ja ylimielinen kovanaama.

Juhlat pidetään kaikista pelottavimmassa paikassa, eli Miken isovanhempien luona. Brr, tarkoittaako tämä kovia mentholkarkkeja ja punaista maitoa?

Mikella on pieni oma lehmä ojassa tätä juhlaa ajatellen, sillä nyt halloweenina hän aikoo suorittaa muinaisen intiaanirituaalin päästäkseen eroon lapsuudesta saakka kantamistaan pelkotiloista ja avuksi siinä tulee ullakolla oleva täydeltä kumilta näyttävä puinen intiaanipatsas. Sitten tietenkin rupeaa populaa harvenemaan koska, oho!, patsas taitaa olla elossa ja kiukkuinen. Yhdessä vaiheessa isoisäkin on työnnetty vaatekaappiin. Elossa tietenkin. Sillä elo on kohtaloista kauhein.

Tuo intiaanipatsas, toisin sanoen Morty onkin aika onneton tappaja, kun elokuvan lopussa koko kaartista taitaa ainoa kuollut olla hän itse.

Niin ja elokuvan halloweenbileiden teeman mukaan kunkin tuli pukeutua seikaksi jota eniten pelkää:

Videolain ollessa puristamassa rautakättään olivat kauhuelokuvat kieltämättä suurempi nautinto kuin nykyään, johtuen osittain siitä etteivät kaikki elokuvat olleet aivan napin painalluksen päässä kuten nykyään ja tuolloin se kopion kopiona to infinity and beyond saatu mustavalkoiseksi lumisateeksi muuttunut Evil Deadkin oli suurta juhlaa. Muutenkin aina välillä tuntui siltä, että nähdäkseen jonkin Texas Chainsaw Massacren, tms. joutui näkemään enemmän vaivaa kuin tavallisten kaikille soveltuvien draamojen ja romanttisten komedioiden ystävät, jolloin esille kenties nousi hieman samanlainen ilmiö kuin itse leivottu on aina parempi kuin valmiina ostettu. Vaikka se oma tuotos olisikin samalla ohjeella väännetty. Vaikea kun on kuvitella, että joku Pretty Womanin fani olisi ollut samalla tavalla iloinen saadessaan suttuisen japanilaisen kopion elokuvasta koska muuta ei kiven alta löytynyt, tai ylipäätään metsästävän ihmiskauppatarinaansa kauempaa kuin pihaltaan. Tälläinen tosin edellyttää sitä, että nykytilanteen vertailukohtana on elokuvallinen kasvu aikana jolloin kaikki ei ollut heti ja nyt. Mikä tosin ei ole kritiikki nykyajan leffallisia pullamössöjä kohtaan, sillä en minäkään todellisuudessa kaipaa aikaa jolloin suurin osa halua herättävistä elokuvista jäi lehtien kuvien varaan. Varsinkaan kun ne lehdetkin jäivät vain kuvitelmiksi sellaisten olemassaolosta. Mutta tottahan se on ja pätee kaikkeen, että mitä enemmän on ja helpommin saatavilla, niin sen ottaa liian helposti itsestäänselvyytenä ja vähää arvostaa enemmän kuin paljoutta. Hyvää nykyajassa on se kuinka haluamansa saa, mutta niiden kaikkien saatavilla olevien kriittinen suodattaminen jää siitä syystä helposti väliin ja siksi jokainen uusi megahittileffa päätyykin samantien jonnekin IMDb:n toppilistalle, vaikka ei todellakaan osoita ensi-iltansa perusteella vielä syytä olla kaikkien aikojen kovinta shittiä.

Hauskaa tässä tietenkin on se, että äskeinen jaarittelu ei edes varsinaisesti liity tähän vuorossa olevaan elokuvaan, vaan heräsi mielessäni siksi että toinen syy miksi kauhuelokuvat olivat itselleni aiemmin suurempi nautinto kuin nykyään oli nuoremman iän aiheuttama kielletty hedelmä-merkitys. Ja se on seikka johon nykyisyydessäkin elävät alaikäiset voivat samaistua, vaikka kenties se valvonnan väljyys osaltaan laimentaa sitäkin. Kuitenkin elokuvan lajityypeistä etenkin kauhu herättää monissa alaikäisissä samanlaista mustan aukon imuvoimaa kuin... öö... musta aukko? ja siksipä ei ole harvinaista kuulla videovuokraamossa kysymystä kuten "onks mitään hyvää kauhuelffaa joss olis ikäraja 13?" Ei sellaista kuule muiden lajityyppien kohdalla, koska muiden kohdalla ikäraja ei ole pääsääntöisesti sieltä korkeimmasta päästä. No, sen hyvän kanssa tosin on välillä niin ja näin, mutta niinhän se on aina. Kauhun suhteen se onkin hieman hassu kysymys. Ei se hyvän kauhuelokuvan kysyminen vaan alhaisen ikärajan kauhuelokuvan kysyminen. Kuinka kauhua voi kauhuelokuva olla jos sen vaatima ikäraja on alle 18? Ja siitä päästäänkin tähän nuorille tai nuorille aikuisille suunnattuun elokuvaan, kun ainakin minä tulkitsen nuorten olevan enemmänkin alle kuin ylitse 18 vuotiaita ja silti todella iso kauhuelokuvista kalastelee juuri sitä yleisöä jonka ei sääntöjen (kieltämättä enimmäkseen tarpeellisten sellaisten) puitteissa edes saisi katsoa elokuvaa jota hänelle myydään. Vaikka ns. teinikauhun voidaankin tulkita tarkoittavan kauhuelokuvaa jonka kertomuksessa teini-ikäisiä näyttelevät aikuiset ihmiset tulevat poistetuksi maailmankartalta, niin teinikauhu taitaa silti olla enemmänkin sisällön sijaan sen yleisön ikäjakaumaa tarkoittava määre. Etenkin Scream-kauden kauhuelokuvat tuntuivat rynnivän toistensa ylitse tyrkyttäessään itseään lapsille ja niissä jo kansien teinitähtisiloposkien kolmiomuodostelma sanoi "hei, minä olen paras ystäväsi. Tapan kaikki. Sano vanhemmillesi, että minä sovellun koko perheelle ja etenkin murrosikäisille."

Pääosassa näyttelijöitä jotka vetoavat etenkin nuoreen yleisöön, musiikkiraitana teiniralleja ja omglol ipadphone snapchat. Twiitti instagram ja yolo.

Mutta niin, kuinka kauhua voi kauhuelokuva olla jos sen kohdeyleisönä ovat ihmiset joiden ei ikänsä puolesta pitäisi edes saada katsoa niitä? Kuvien esimerkit osoittavat että eivät kovinkaan paljoa. Toki Scream on erinomainen elokuva ja Final Destinationistakin pidin muistaakseni aika sopivasti, mutta jo lähtökohtaisesti elokuva jonka pitäisi oikeasti pelottaa ei voi olla nuorille sopiva. Todella onnistuneen kauhuelokuvan kun pitäisi voida pystypäin todeta, että tämä vie yöunet jopa täysi-ikäisiltä. Ikärajana 46v.

Tietenkin huomiomme sen seikan, että se 14 vuotias todennäköisesti pelkää helpommin elokuvamölliäisiä kuin 41 vuotias, mutta mitä sitten. Minä pelkään Johanna Tukiaista ja olen lähempänä tuota jälkimmäistä ikää kuin edellista, ettei se ikä aina osoita rohkeutta. Mutta kauhuelokuvan pitäisi olla perusoletukseltaan pelottava kaikkien silmissä, ei vain ihmisten jotka eivät vielä ole tietoisia Tukiaisesta. Taikka Tauskista.

Fear 2 nyt kuitenkin on yksi teinikauhugenren edustajista. Ja siinä olikin oikeastaan kaikki oleellisin mitä siitä voi sanoa.

Kyseessä ei ehkä ole ole niitä kaikkein ilmeisempiä teinielokuvia, sillä eihän kannessa edes ole ns. Josh Hartnetteja, mutta kyllä sen vähän mitä Fear 2 tarjoaa antaa se sen yleisölle jolla on vielä kasvuvaraa. Mikä ei ole ainakaan vain nuoren yleisön käsityskyvyn ja maun arviointia, sillä aikuisetkin ovat aika usein puupäitä, vaan tämä viittaa elokuvantekijöiden käsitykseen siitä mitä nuoret haluavat. Toisin sanoen ihmiset jotka eivät koskaan ole olleet nuoria kirjoittamassa nuorille.

Metsässä ollaan keskellä ei-mitään, näytteleminen on puuduttavaa, mutta vastaavasti hahmotkin ovat innottoman kliseisiä sekä liian vanhan oloisia ollakseen ikäisiään ja sivuosassa on joku genrefaneja houkutteleva näyttelijä. Joka tässä tapauksessa on Friday the 13th-maineeseen jumiutunut Betsy Palmer.

Visuaalisesti elokuva on halpa ja esimerkiksi efektien parhaimmistoa on kuvan aaltotehoste, sillä esimerkiksi se elokuvan ns. slashertappaja, eli Morty-puupatsas on aivan naurettava. Onkin siis huvittavaa, että kun elokuvan muka nerokas oivallus on järjestää tapahtuma jossa ruoditaan itse kunkin suurimpia pelkoja ja opitaan voittamaan ne, niin kyseessä ei olekaan nauruterapia vaikka tämä sellaiseen viittaakin:

Sopivasti Morty heittelee nasevuuksia kuten "not so fast boys" jahdatessaan uhrejaan ja kun kerran puhutaan kumipuvun sisältä niin tottakai ääni kuulostaa siltä kuin puhuttaisiin kumipuvun sisältä.

Elokuvan loppuun saakka pääsemisestä pitäisi saada mitali.

Tähdet: *

The Fear 2: Morty Returns